Tämän kirjan kirjoittamisesta nautin

Mista-virastosta-lupa

Erityisen ylpeä olen sen takakannen tekstistä, jota en kirjoittanut itse. Sen kirjoitti kustantajani, Aurinko Kustannuksen Tanja Kanerva:

”Maailma muuttuu, mutta jotkin asiat eivät: ihminen vanhenee, tahtoi tai ei. Mutta milloin ihminen on vanha ja mitä se tarkoittaa? Tämä kirja kartoittaa, millaista on olla vanha kolmannella vuosituhannella Suomessa.

Mistä virastosta lupa? on erityinen kirja. Se saa lukijan sekä itkemään että nauramaan – välillä yhtä aikaa. Se herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Kirja on rohkea, hävytön, herkkä ja tunteellinen. Mistä virastosta lupa? on kirja, jonka jokaisen joskus vanhaksi tulevan pitäisi lukea.”

En minä olisi osannut kirjaani noin luonnehtia. Olisin jäänyt pyöriskelemään teemaan – että saako Suomessa tulla vanhaksi. Että jos meidän pitää aina vaan olla hyvinsäilyneitä kuin suolakurkut, niin koska ja miten saa tulla vanhaksi. Ja miten sitä osaa olla sitten oikealla tavalla vanha, kun on sitä ensimmäistä kertaa. Miten niin muka ikä on vain numeroita; jos menet 60-vuotiaana työvoimatoimistoon, olet auttamattoman vanha. Jos menet siitä lääkäriin ja sanot, että jos sitten eläkkeelle, kun olen vanha, niin hän on täsmälleen päinvastaista mieltä ja oletkin yhtäkkiä vielä ihan nuori, viriili ja elinvoimainen. Ja kamalaa se on, oikea takaiskujen kulminoituma, jos menee vielä ennenaikaisesti kuolemaan, kun ei tiedä milloinka se on se oikea hetki.

Viimeistään olisi esittelyni juuttunut siihen oikeaan isoon ja vakavaan kysymykseen: Miten sitä koskaan voidaan saada hyvää vanhustenhoitoa aikaiseksi, jos ikää, kokemusta ja elettyä elämää ei arvosteta? Jos vanha tarkoittaa yhtä kuin yhteiskunnan laidalle pudonnut rasite? Tai laidalta, ihan miten vaan.

En olisi rohjennut käyttää sanoja rohkea ja hävytön – vaikka en minä herroja kumartele, sitä se tässä tarkoittaa. Ja asioista on parempi kirjoittaa niin kuin ne on, eikä verhoilla niitä silkillä ja sametilla vain siksi, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Ei kuolemaa tarvitse pokkuroida, elämäähän sitä pitää kunnioittaa.

Herkkä ja tunteellinen – niistä tulee mieleen pikkunen kissanpentu, kun se käpertyy syliin turvaan. Mutta kirjassa ne ovat varmaan niitä kohtia, joissa itketti. Kun muistelin lapsuuttani, turvaa mummuni selän takana, jonne ei yltänyt hallin hammas. Tai kun kirjoitin elämän epäoikeudenmukaisuudesta ikätoverini, ystäväni, kuoltua. Tai miksei niitäkin kohtia, kun soi musiikki nuoruudesta, ja oikein väänsi sydänalassa se aika, jonka on jo vääjäämättä jättänyt taakseen.

Tämän kirjan kirjoittamisesta nautin. Koska muisteleminen on niin mukavaa.  Eikä tulevaisuuden ajattelultakaan voi paeta, onhan se jossain vaiheessa laitettava kuntoon se hoitotahto ja siivottava hellantakunenkin.

Tottakai minä toivon, että lukijakin nauttii. Olen kirjoittanut tämän vanheneville. Keski-ikäisille ja vanhemmille. Mutta toivon, että sen löytävät myös heidän lapsensa. Koska silloin he voivat saada aavistuksen siitä, miltä äidistä ja isästä tai isovanhemmista tuntuu, kun tullaan siihen elämän kiitoradan loppusuoralle.

maireIMG_4143

Maire Soiluva

Mistä virastosta lupa? -kirjan löydät Kirjalöydöstä, Puistolinnasta sekä kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista.

twittergoogle_pluspinterestmailtwittergoogle_pluspinterestmail