Tässä talossa tykätään kotoisasta

anne

Olemme asuneet tässä talossa liki kolmekymmentä vuotta. Taloa on kunnostettu vuosien varrella voimiemme mukaan, mutta valmista ei ole, eikä tule.

Meidän lapset ja lapsenlapset kutsuvat tätä taloa kotoisasti Tammelaksi. Kun lauma tulee Tammelaan, niin en ole huomannut minkäänlaista arvostusta sille, onko huushollia maalattu tai hankittu hienoja sohvatyynyjä. Ne pudottavat vaatteensa, kenkänsä, kassinsa, pussinsa ja ne sanovat jo ulko-oven kynnyksellä, että niillä on kauhea nälkä. Ne valtaavat sohvat ja pitävät jumalatonta ääntä, ne tekevät jalanjälkiä lattioille ja sormenjälkiä joka paikkaan. Ne taantuvat iästä riippumatta kaikki alle kymmenvuotiaiksi. Tuntuuhan se äitimammasta hyvältä, että ovat kotoisasti kotonaan.

Olen äärettömän huono kutsumaan ihmisiä kylään. Mutta meille, tähän taloon, Tammelaan saa tulla, aina. On mukavaa, kun ystäviä ja tuttuja piipahtaa. Tässä talossa ei tarvitse viipyä ja saa olla kengät jalassa, jos ei enää taivu ottamaan kenkiä pois. Ja saa meillä mennä sohvalle pitkälleenkin, jos väsyttää. Mutta pihasaunaa, jota meillä Tonttusaunaksi sanotaan, ei saa lämmittää kukaan muu kuin meidän isäpappamies ja ihan satunnaisesti meidän poika.

Viime keväänä keittiöstä aloitettua remonttia ajateltiin kesällä jatkaa, mutta niin kuin elämässä tuppaa tulemaan, tuli mutkia matkaan. Taas kerran. Tuli muuta mietittävää. Ei ollut mitään merkitystä halkeileeko seinässä maali tai onko lattiassa väärän väristä.  Taas kertaalleen elämän tärkeysjärjestys muovattiin uusiksi. Kaikki voimat keskittyi siihen, että saadaan pidettyä meidän lauma koossa. Ja pysyihän se. Tälläkin kerralla.

Tässä talossa eletään, hengitetään ja täällä annetaan ehdottomasti etusija perheelle, läheisille ja ystäville. Toivon, että talomme olisi täynnä lämpöä ja kotoisuutta. Että tänne olisi aina hyvä tulla ja kaikkien olisi hyvä olla. Remontteja tehdään sitten joskus, jos jaksetaan.

Isänpäivänä ajelin autolla kohti Someron hautausmaata. Radio soi hiljaa taustalla. Mietin isää ja äitiä, siskoa ja veljiä. Tuli ikävä ja haikeakin olo, kun ajattelin, että miten lämminhenkinen koti minulla oli. Isä rakensi talon, teki remontit, äiti hoiti kodin.  Se oli pullantuoksuista, vaatimatonta elämää, jossa perheellä ja läheisillä oli etusija. Ystäviä ja tuttavia poikkesi päivittäin.

Siinä muistellessa havahduin, kun radiosta alkoi kuulua Tapsa Rautavaaran laulu, joka oli yksi edesmenneen veljeni lempilaulu: ”En päivääkään vaihtaisi pois. Vaik luoja mun uudelleen lois. Ja jotain, jos toimissain väärin mä tein. Suon senkin itsellein. Saan olla niin paljosta kiitollinen. Kunhan vain osoittaa muistaisin sen. Se lahjoista suurin on mun kohdallain. Kun tänne mä syntyä sain.”

Niinpä. Sattuipa tuo laulu sopivasti kohdalleen.
Täytyi pysäyttää auto, kun meni niin roskia silmiin…

Toivotan oikein hyvää jouluaikaa kaikille. Ollaan kiitollisia ja kilttejä toisillemme.

Anne

twittergoogle_pluspinterestmailtwittergoogle_pluspinterestmail