Yhdistyselämää

Kirjoittaja on kolmekymmentä ja plus -ikäinen Adoptioperheet ry:n hallituksen puheenjohtaja ja adoptioaktiivi, joka ottaa mielellään kantaa kaikkeen mahdolliseen ympärillään. Hän on Kiinassa syntyneen tyttären äiti sekä maaoravan ja neljän kissan emäntä. Maaorava on perheen diplomaattisin ja rauhallisin jäsen. Perheensä hoivaamisen ja järjestöhommien ohella hän käy leipätyössä sekä yrittää ehtiä lukemaan kyllikseen, opiskelemaan kieliä sekä kokeilemaan uusia reseptejä. Hän nauttii myös mökkeilystä ja puutarhanhoidosta Hämeen sydämessä ja haaveilee ehtivänsä joskus kutoa sen villapaidan, johon
vuonna 2004 jo osti langat.

Kommentoi ja keskustele Hannele Lindellin blogista ja sen herättämistä ajatuksista

Lisää tietoa Adoptioperheet ry:stä

3.12.2009

Kuvia ja sanoja

Pimeä ja valoton loppuvuosi on perinteisesti hiljentymisen ja kuluneen vuoden muistelemisen aikaa. Itse taidan olla jonkinlainen kaamoshorrostaja: päivien lyhentyessä tekee koko ajan vähemmän mieli lähteä kotoa minnekään, ainakaan, jos ei ole ihan pakko. Tyttäreni on samanlainen, ja nautimme kotonaolosta kynttilänvalossa puuhaillen.
Meillä on kaksi lempiasiaa, joihin pimeät päivät tuntuvat soveltuvan erityisen hyvin: lueskelu ja valokuvien katseleminen. Pikkuneiti muuten toivoo joululahjaksi hyvää kirjaa sekä itselleen että äidille! Nelivuotias jaksaa jo ihanasti keskittyä kuuntelemiseen, ja on ollut ihanaa lukea lapselle niitä samoja kirjoja, joita itse aikoinaan kuuntelin. Jokin aika sitten luimme jatkokertomuksena aikoinaan äidilleni kuuluneen, Hiirulan perheestä kertovan kirjan, jonka tarinaan pieni kuulija eläytyi täysillä. Nyt joulun lähestyessä olemme alkaneet lukea jouluisia tarinoita. Taisimme kumpikin odottaa yhtä paljon Viirun ja Pesosen joulupuuhien jatkumista iltaisin. Tämän mainion kaksikon luoneen Sven Nordqvistin joulupuurotarina taas vihki tyttäreni kotitonttujen saloihin. Nyt hän arvelee kotitonttuja majailevan ainakin mummin ja ukin kaappikellossa. Myös Mauri Kunnaksen joulukirjat on taas nostettu esiin.

Usein selaamme myös valokuva-albumeita. Tyttö on tullut ikään, jossa häntä kiinnostavat oma kasvu ja kehitys kovasti. Moneen kertaan olen ollut onnellinen siitä, että hänellä on myös Kiinan-vuosiltaan paljon
kuvia ja tarinoita elämästään tallessa. Niiden arvo tuntuu nousevan koko ajan! Mietinkin usein niitä adoptiovanhempia, jotka eivät pysty kertomaan lapselleen tämän varhaisista vaiheista mitään. Tyttönen
haluaa usein kuulla, mitä hänestä on Kiinassa kirjattu muistiin, sekä pohtia kuvien esittämiä tilanteita. Itse nautin Kiinan-aikaisissa kuvissa niiden aitoudesta ja välittömyydestä: niihin on ikuistettu niin elävästi pienen tytön arkea.

Luin jokin aika sitten artikkelin valokuvaterapiasta, ja artikkelissa korostettiin, että on tärkeää ikuistaa myös arkea. Omassa lapsuudessani se oli aika harvinaista, ja muutenkin kuvia tuolta ajalta on aika vähän. Oman perheeni albumeissa (kuulun niihin, jotka sitkeästi kehittävät paperikuvia) on paljon arkea, ja muutenkin kuvia on, kiitos digikameran, valtaisia määriä. Varmaan löytyy niitä, joita tämä kuvausinto huvittaa, ja voi olla, että nyt niin innokas malli ei poseeraamisesta enää muutaman vuoden kuluttua välitä. Tällä hetkellä
kuitenkin nautimme kovasti yhteisten muistojen rakentamisesta valokuvien avulla. Sitkeästi yritän myös muistaa kirjoittaa muistiin kuvatekstejä ja kuviin liittyviä tapahtumia. Muistot tallentuvat tietysti monin tavoin; paitsi konkreettisina kuvina ja ylös kirjattuina tarinoina, myös muistiin mieleemme, tuoksuihin, tapoihin, makuihin... Joskus pelkäsin olevani huono luomaan "oikeanlaisia" joulumuistoja lapselle. En juurikaan välitä jouluruuista, ja jouluseppeleen muistin yhtenäkin vuonna poistaa ovesta vasta pääsiäisenä. Nyt käsitän, ettei sillä niin väliä ole. Jokaisen joulunaika on omanlaisensa.

Vuoden lähetessä loppuaan summaamme kulunutta vuotta myös yhdistyksessä. Ehkä liiankin usein ajattelemme ensin sitä, miten toivoisimme asioiden olevan sen sijaan, että iloitsisimme ensimmäisenä
kuluneen vuoden saavutuksista ja hienoista hetkistä. Usein turhauttaa, että mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin ovat rajalliset. Edunvalvonnassa tuskin koskaan pääsemme siihen, mihin toivoisimme. Tällä hetkellä minua mietityttää kovasti käynnissä oleva perhevapaauudistus. Odotamme kovasti kutsua päästä kuultaviksi ja toivomme, että työryhmä ja myöhemmin eduskunta tekisivät rohkean linjauksen adoptioperheiden puolesta. Lastensuojelun Keskusliiton jäsenjärjestöt totesivat äskettäin kannanotossaan Lapsen oikeuksien sopimuksen toteutumiseen Suomessa, että Suomi on edelleen varsin lapsivihamielinen yhteiskunta. Näin todella tuntuu usein olevan, ja mielestäni lasten eriarvoistaminen heidän perheeseentulotapansa perusteella on tästä yksi selkeä osoitus. Ei kai jokaisen perheeseen tulevan lapsen oikeus vanhempainvapaa-aikaan vanhempansa kanssa ole asia, jonka voi edes ajatella kyseenalaistavansa?

Tämäkin vuosi yhdistyksessä on ollut monien hienojen, unohtumattomien muistojen vuosi. Olemme puhaltaneet yhdessä yhteiseen hiileen, ja jäsenemme ovat tehneet työmme paitsi mahdolliseksi, myös mielekkääksi monin tavoin. He ovat antaneet palautetta, osallistuneet, kannustaneet, keskustelleet. Toivottavasti tämä kaikki jatkuu yhä vilkkaana, vaikka esimerkiksi lama ja työelämän paineet nakertavat
monen voimavaroja. Toivottavasti edessä oleva valon juhla antaa kaikille hengähdystauon arjesta ja aikaa paitsi nauttia kuluneen vuoden muistoista, myös luoda uusia. Rauhaisaa matkaa kohti uutta vuotta!



2.10.2009

Kenen lapsi?

Jokin aika sitten eräs kansainvälinen adoptoitujen yhdistys julkaisi kirjoituksen, jossa pohdiskeli, miten eri tavalla lasten ryöstämiseen vanhemmiltaan suhtaudutaan riippuen siitä, ketkä vanhemmat ovat
kyseessä. Kirjoituksessa esitettiin, että jos vaikkapa Portugalissa muutama vuosi sitten siepattuun brittiläiseen pikkutyttöön ja hänen vanhempiinsa suhtauduttaisiin kuten kansainväliseen adoptioon
päätyvien lasten biologisiin vanhempiin, tyttö saisi jäädä kaappaajiensa luo, jos hänen olinpaikkansa selviäisi. Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta mielessäni paljon. Siinä on epäilemättä mukana sekä totta että voimakasta yksinkertaistamista. On surullinen ja ehdottomasti ei-hyväksyttävä tosiasia, että kansainväliseen adoptioon liittyy myös lapsikauppaa ja pakottamista. Ja tämä kaikki on saanut paljon vähemmän kansainvälistä huomiota osakseen kuin vaikkapa mainittu brittitytön katoaminen. Ennen kaikkea biologiset vanhemmat jäävät kasvottomiksi ja nimettömiksi. Muistan lukeneeni etiopialaisten, kiinalaisten, intialaisten ja guatemalalaisten vanhempien kertomuksia, joissa vanhemmat ovat esiintyneet omilla nimillään. Mutta kovin suurta näkyvyyttä nämä vanhemmat ja heidän kokemuksensa eivät ole saaneet. Meille länsimaalaisille länsimaalaisen lapsen selittämätön katoaminen on todellisempi asia kuin se, mitä tapahtuu jossakin Aasiassa, Afrikassa tai latinalaisessa Amerikassa. Ja näissä maissa jo yhteiskunnallinen ilmapiiri voi pyrkiä vaientamaan väärinkäytöksistä puhuvat.

Tietoisuus siitä, että oma adoptiolapsi olisi lapsikaupan uhri tai syntymävanhemmiltaan ryöstetty, on shokki kenelle hyvänsä adoptiovanhemmille. Tuska siitä olisi varmasti yhtä syvä kuin biologisten vanhempien omalta osaltaan lapsen menettämisestä kokema kipu. Mutta entä itse lapsi? Mikä olisi hänen kohtalonsa, jos tuollaista tulisi ilmi? Esimerkiksi Guatemalassa adoptioon vastoin biologisten vanhempien tahtoa siepattuja lapsia on luovutettu takaisin jo ennen kuin he ovat adoptioon päätyneet. Tämä on ainoa oikea
menettelytapa; eihän lapsi edes ole ehtinyt aloittaa uuden lapsi-vanhempi-suhteen rakentamista kehenkään. Mutta miten voi menetellä, kun tilanne selviää lapsen jo asetuttua adoptioperheeseensä? Lapsen palauttaminen toiseen maahan, kieleen ja kulttuuriin ei olisikaan enää niin yksinkertaista. Miten hän kokisi asian, miten hän selviäisi tilanteesta? Tätä pohdiskelua olisin suonut näkeväni artikkelissa, mutta se puuttui tyystin. Muistan lukeneeni amerikkalaiselta keskustelupalstalta tapauksesta, jossa todella selvisi, että perheen Kiinasta adoptoitu lapsi oli adoptoitu vastoin vanhempien tahtoa. Tässä tapauksessa biologiset vanhemmat ja perhe pääsivät yhteisymmärrykseen: lapsi jäi adoptioperheeseensä, mutta alkoi adoptioperheen tukemana rakentaa suhdetta biologiseen perheeseensä. Ratkaisu oli molempien osapuolten mielestä hyvä ja toimiva myös lapsen kannalta.

Taannoin hollantilainen Trouw-lehti uutisoi niinikään Kiinasta adoptoidusta tytöstä, jonka biologinen perhe löytyi Kiinasta. Jutussa haastateltiin sekä biologisia että adoptiovanhempia. Biologiset vanhemmat totesivat luulleensa, että heidän lastenkotiin jättämänsä lapsen voisi jossakin vaiheessa perheen tilanteen selvittyä hakea takaisin. Tämä ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Tässäkin tapauksessa biologinen ja adoptioperhe päätyivät rakentamaan suhdetta toisiinsa. Adoptoidun, muistaakseni noin kymmenvuotiaan, tytön mielestäkin tämä oli hyvä asia. Biologisen perheen mielestä tytön ei enää olisi ollut hyvä muuttaa takaisin Kiinaan heidän luokseen, heidän mielestään lapsi ei olisi sopeutunut. Luulen, että he olivat oikeassa,
vaikka ihan helppo ratkaisu tuskin oli kyseessä. En voi kuin ihailla näiden kahden lapsen biologisia vanhempia: he kykenivät pohtimaan, mikä heidän lapselleen olisi todella paras ratkaisu. Joku voisi sanoa,
että vanhempia oli painostettu ratkaisuunsa, tai että he eivät peränneet oikeuksiaan. Mutta tästä palaamme taas siihen vaikeaan kysymykseen, kenellä oikeuksia tulee ennen kaikkea olla. Ja miten
esimerkiksi lapsi voisi itse ratkaista tilanteen biologisten tai adoptiovanhempien eduksi? Tuollaisen vaatiminen olisi epäinhimillistä. Itse ajattelen, että tällaisten tapausten käydessä ilmi lapsen ja biologisten vanhempien välille pitäisi ehdottomasti pyrkiä rakentamaan suhde, ja lapsen pitäisi saada oleskella pidempiä aikoja biologisessa perheessään. Mutta en vain pysty ajattelemaan, että lapselle olisi
hyväksi menettää kokonaan adoptiovanhemmat, kaverit, koko tuttu elämä.

Vaikka en pysty kuvittelemaan adoptiovanhempaa, joka tarkoituksellisesti hankkisi itselleen adoptiolapsen vaikka ryöstämällä tämän biologisilta vanhemmiltaan, adoptiovanhemmat eivät voi pestä käsiään adoption varjopuolista. Esimerkiksi Kiinan äskettäiset lapsikauppapaljastukset kertovat huolestuttavaa kieltään
siitä, että adoptio aletaan luovuttavissa maissa nähdä kysynnän ja tarjonnan maailmana, jonne "tuotteita" , lapsia, tulee keinolla millä hyvänsä toimittaa. Emme adoptiovanhempina voi sallia tällaista kehitystä, mutta keinomme taistella vastaan ovat usein rajalliset. Tämä huolestuttaa ja turhauttaa varmasti jokaista. Ainakin voimme osoittaa huolestuneisuutemme asenteillamme: meidän on vaadittava avoimuutta ja luottamuksellista ilmapiiriä adoptioissa. Se ei ole helppoa, ei sekään, että samaan aikaan joudumme pohtimaan omaa toivettamme vanhemmuudesta ja sen oikeutusta. Itse osaan ajatella enää vain, että on luonnollista, että toivon lasta. Mutta koskaan en voi ajatella lapsen saamista luonnollisena oikeutenani, kuten joskus kauan, kauan sitten kuvittelin.



18.9. 2009

Toistuvia ajatuksia, monimutkaisia toiveita

Kysymykset jäävät, vaikka vastauksia ei olisi. Mietin joskus, onko adoptiossa mikään yksinkertaista. Olen tullut siihen tulokseen, että ei pohjimmiltaan ole, koska aina aukeaa uusia kysymyksiä, ja itse vain
kuulun niihin, joiden päässä kysymykset aika ajoin pyörivät kovastikin, samat kysymykset aina uudelleen. Adoptiolapsi on aina lapsi, jonka kohtalosta päättävät muut. Miten hän aikanaan tulee suhtautumaan tähän ratkaisuun, vaikka onkin väistämätöntä, ettei lapsi voi päättää omasta elämästään? Ja lapsen adoptioon luovuttava vanhempi on vanhempi, jolla ei ole tai jolle ei anneta muuta vaihtoehtoa. Olisiko hänellä sittenkin ollut vaihtoehtoja, tai olisiko ollut keinoja niiden luomiseksi? En osaa sanoa, voiko sitä ikinä varmasti tietää, ja tämän epätietoisuuden kanssa eläminen ei ole minulle aina helppoa. Ratkaisut ovat aina aikaan, paikkaan, olosuhteisiin ja kulttuuriin sidottuja. Voimme vain toivoa, että lapsen näkökulma adoptiossa voittaisi kaikissa olosuhteissa. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi kuin miltä ehkä näyttää. Kuka sen lapsen näkökulman voi objektiivisesti ratkaista, kaikkihan me olemme aikamme, kulttuurimme ja toiveidemme vankeja? Ja aina ei auta edes vilpitön pyrkimys hyvään.

Itse uskon, että harvassa ovat ne ihmiset, jotka eivät vilpittömästi toivoisi lapsille hyvää. Kysymys monimutkaistuu, kun tämän hyvän olemusta pohditaan. Jokainen näkee hyvän omalla tavallaan, ja
kysymykseen lapsen parhaasta kietoutuu myös kokonainen muiden kysymysten vyyhti. Siihen liittyvät lapsen vanhempien hyvinvointi ja oikeudet sekä suuret yhteiskunnalliset kysymykset; sosiaalinen
hyvinvointi ja varsinkin kansainvälisen adoption kohdalla myös rikkaiden ja köyhien maiden välinen vastakkainasettelu. Tässä vaiheessa joutuu kuitenkin tunnustamaan, että rikkaus ja köyhyys eivät
ole yksinkertaisia käsitteitä nekään. Varakkaiden teollisuusmaiden lapset saattavat voida erittäin pahoin. Kehitysmaan lapsi voi olla onnellinen köyhyydestään huolimatta, ja hän voi olla vanhempiensa rakastama, vaikka vanhemmat olisivat joutuneet sijoittamaan lapsen lastenkotiin taatakseen tälle edes jossain määrin riittävän ravinnon ja mahdollisuuden koulunkäyntiin. Samaan aikaan lasten köyhyys järkyttää, ja aivan aiheellisesti. Köyhyys ja katastrofit ovat myös tekijöitä, joilla usein kiihkeästikin "markkinoidaan" oikeutta
adoptoida kansainvälisesti.

Pelkkä köyhyys ei kuitenkaan tee lapsesta adoptiovapaata. Joskus tuntuu, että ihmisten on vaikea ymmärtää tätä, kun maailman lastenkodit tuntuvat pullistelevan lapsia. Valitettavasti juuri köyhyys kuitenkin usein pakottaa vanhemman antamaan lapsensa adoptioon. Tämä ei ole helppo asetelma. Köyhyys heijastuu muutenkin adoptiotoimintaan, ja se tuo mukanaan riskejä myös adoptioiden eettiseen ja lailliseen toteuttamiseen. Köyhässä maassa kiusaus pyytää adoptioista rahaa ja ohjata kuluja väärille tahoille voi olla
ylivoimainen. Aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita hyötymään lasten kustannuksella. Mutta miten nämä riskit minimoidaan mahdollisimman kattavasti? Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastausta. Kun tehdään
yhteistyötä, pitää osapuolten voida luottaa toisiinsa. Luottamusta ei aina ole helppo saavuttaa vaikkapa kulttuurierojen takia. Rehellinen ja avoin toiminta niin, että molemmat sen ymmärtävät, on haaste.

Henkilökohtainen mielipiteeni on myös, että palvelunantajat eivät missään päin maailmaa saisi "luottaa liikaa" luovuttajamaan vakuutteluihin siitä, että adoptiot hoidetaan eettisesti, koska jossakin vaiheessa pitäisi mielestäni olla rohkeutta kysyä suoraan. Esimerkiksi Kiinan ja Etiopian viimeaikaiset tapahtumat ja niiden monissa maissa synnyttämä jälkipyykki osoittavat mielestäni sen, että luovuttajamaan oma järjestelmä saattaa tehokkaasti edesauttaa väärinkäytöksiä, ja tällaiseen pitäisi mielestäni puuttua, vaikka
lapsikaupan uhreiksi joutuneiden lasten päätymistä juuri kyseiseen vastaanottajamaahan ei voitaisikaan todentaa. Olen huolestuneena seurannut sitä kehitystä, että mm. Haagin sopimuksen avulla tietyllä
tavalla voidaan joskus eliminoida vastaanottajamaan oma eettinen ja juridinen vastuu. Mielestäni mitkään palvelunantajat, lait ja järjestelmät missään päin maailmaa eivät takaa adoptioiden eettisyyttä, jos niitä ei jatkuvasti tarkastella ja seurata. Tämä pitää myös adoptionhakijan tiedostaa, ja uskon monen tiedostavankin, niin raskasta kuin kohteiden sulkeutuminen ja ruuhkautuminen lasta toivovien näkökulmasta onkin.

Tällä hetkellä Suomessa puhuttavat erityisen paljon itsenäiset adoptiot. Mielestäni ne ovat kysymys, johon ei ole yhtä helppoa vastausta. Itsenäisesti adoptoivissa on epäilemättä lapsen edun näkökulmasta lähteviä - on totta, ettei lapsenkaipuu ole sama asia kuin epäeettinen toiminta, ja adoptiolasta toivovia ei missään nimessä saa leimata epäeettisiksi lapsikauppiaiksi. Tällaista ajattelutapaa näkee valitettavan usein. Valitettavasti kuitenkin on niin, että yhä lisääntyvässä määrin nykytilanteessa, kun adoptiovapaita lapsia on yhä vähemmän, itsenäisen adoption riskit tulevat näkyviin. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että itsenäisen adoption toteuttamiseksi eettisesti puuttuvat monessa maassa keinot - ei ole lakeja, ei keskusviranomaisia tai ylipäätään viranomaisia, jotka huolehtisivat taustatyöstä ja järjestelyistä. Tähän johtopäätökseen olen tullut keskusteltuani riippumattomien järjestöjen edustajien kanssa ja luettuani kansainvälisiä raportteja. Suomessa tämä ilmiö on vielä aika uusi, koska kv. adoption suosio on kasvanut vasta viime vuosina. Moni tietää valitettavan vähän itsenäisen adoption riskeistä, ja tämä on se ongelma ja haaste, josta pitäisi mielestäni puhua laajemmin. Juuri nämä riskit ovat syy siihen, että esimerkiksi
Adoptioperheet ry on päätynyt siihen, ettei se halua suositella kenellekään itsenäistä adoptiota.

Miksi sitten pidämme näitä riskejä niin kovasti esillä? Itse uskon, että itsenäisen adoption toteuttaminen ns. oikein vaatii valtavasti työtä eikä se onnistu kaikissa maissa millään. Itsenäinen adoptio on mielestäni kysymys, johon ei ole yhtä ainoaa kaikenkattavaa ratkaisua. Mielestäni siitä pitää kuitenkin keskustella, ja se, mitä itse sydämestäni toivon, on, etteivät ihmiset ryhtyisi itsenäisiin adoptioihin ns. adoptioturismin muodossa. Oma pelkoni on, että vaaka maailmanlaajuisesti kallistuu itsenäisissä adoptioissa lapsen edun
ajattelemisesta siihen, että halutaan lapsi keinoja kaihtamatta. Tämä riski on toki olemassa kaikessa adoptiotoiminnassa, sitä ei saa unohtaa, mutta valvonnan puuttuessa kasvavat myös riskit. Ymmärrän
lapsen kaipuun paremmin kuin mitään muuta, mutta siltikään en toivo lapsen päätyvän uhriksi, ja uskon jokaisen adoptiovanhemman ja adoptiolasta toivovan jakavan näkemykseni. Itsenäinen adoptio on näet
ilmiö, jolla voi olla todella kauaskantoisia seurauksia, siihen voi liittyä ihmisoikeusrikkomuksia ja se voi jopa haitata luovuttajamaan lainsäädännön ja lastensuojelun kehitystä. Haluan kuitenkin korostaa, että nämä riskit ovat olemassa mielestäni kaikessa adoptiotoiminnassa, ja ne pitää jatkuvasti pitää mielessä. Valvonta on mielestäni helpompaa, kun sitä varten on olemassa kanavia ja keinoja.

Nykyinen adoptiouutisointi on maailmalla hyvin polarisoitunutta; nyt jo aikuiset adoptoidut, adoptiovanhemmat ja adoptiolasta toivovat tuntuvat keskustelevan toistensa ohi, ja tämä on sääli, sillä se
katkaisee keskustelusta paljon ulottuvuuksia. Maailmanlaajuisesti myös palvelunantajilla ja lainsäätäjillä on keskenään eriäviä näkemyksiä siitä, mihin suuntaan adoptiotoimintaa tulisi viedä: räikeä esimerkki tästä on Italia, joka on harjoittanut jopa poliittista painostusta saadakseen adoptiolapsia Romaniasta, tai Yhdysvaltojen tämänhetkiset lainsäädäntöhankkeet, ns. Families for Orphans Act. Julkinen keskustelu on hyvin joko-tai, ja välillä mietin, johtuuko se palstamillimetrien määrästä vaiko jostain muusta. Joskus tuntuu, että media haluaa jopa julistaa keinoja kaihtamattomien adoptioiden oikeutusta maista, joissa adoptioita mahdollistavia järjestelmiä ja lainsäädäntöä ei ole, ja joissa vilpittömälläkin mielellä adoptiolasta
toivovan toiveita voidaan käyttää räikeästi hyväksi. Hyvin aikein toteutetulla adoptiolla voi olla vakavia seurauksia, jos siitä seuraa ihmisoikeusrikkomuksia, ihmiskauppaa tai korruptiota, vaikkei adoptionhakija olisi missään nimessä halunnut sekaantua tällaiseen toimintaan. Jokainen adoptiovanhempi saattaa joutua pohtimaan kipeitäkin adoptioon liittyviä kysymyksiä lapsensa kanssa, ja todistetut väärinkäytökset, joihin vanhempi on tahtomattaan vedetty mukaan, ovat keskustelunaihe, jota en toivoisi kenenkään vanhemman
joutuvan lapsensa kanssa käsittelemään.

Ja kun yrittää tuoda adoptiokeskusteluun laajempaa näkökulmaa, sortuu itsekin helposti siihen, että joutuu yksinkertaistamaan asetelmia, koska ainakin oma kokemukseni esimerkiksi monien toimittajien yhteydenotoista tai jopa lähipiirin kysymyksistä on, että vastakkainasettelua monimutkaistavaa keskustelua ei edes haeta. Jonkun pitää olla keskustelussa ehdottoman oikeassa ja jonkun toisen ehdottoman väärässä, jotakin vastaan ja jonkin puolesta, vaikka vaikeat kysymykset eivät lopu koskaan. Itse toivon voivani olla
perheiden järjestön edustajana mukana kehittämässä eettistä adoptiotoimintaa, jonka seurauksena mahdollisimman moni kotia tarvitseva lapsi voisi vanhemmat saada. Äskettäin pidetyssä Nordic Adoption Councilin tapaamisessa Islannissa kävi ilmi, että pohjoismaista pyrkimystä adoptioiden eettiseen toteuttamiseen arvostetaan luovuttavissa maissa. Vaikka täydelliseen lopputulokseen tuskin koskaan päästään, on tärkeää kehittää ja tarkastella toimintaa jatkuvasti kriittisesti ja uusin silmin. Minulta kysytään usein, onko adoptio oikein vai väärin. Tähän kysymykseen en voi yksiselitteisesti vastata joko kyllä tai ei, vaan vastaukseni on pitkä ja monimutkainen, ja tuskin koskaan pystyn tuomaan siinä esille kaikkea sitä, mitä adoptiosta puhuttaessa pitäisi nostaa esiin. Adoptiossa on yhtä paljon sävyjä kuin koko elämässä yleensäkin, ja on haaste yrittää nähdä ne kaikki. Itse siinä tuskin koskaan onnistun.



13.8.2009

Mikä ihmeen lapsenehtoisuus?

Valtakunnan päälehden toimittaja arvosteli taannoin nettikolumnissaan sitä, että vanhemmat heittäytyvät elämään lapsen ehdoilla. Siitähän sukeutui, totta kai, kiivas keskustelu. Tulkintoja siitä, mitä lapsen
ehdoilla elämisellä oikein tarkoitetaan, taisi keskustelussa olla melkein yhtä monta kuin kommentoijaakin. Itse jäin miettimään, että kolumni oli varmaankin tarkoitettu satiiriksi. Aloin miettiä myös, mitä kummaa tuo parjattu lapsenehtoisuus sitten tarkoittaa, ja pitääkö vanhempien elää lapsen ehdoilla. Oma vastaukseni on, että kyllä pitää. Jos ei ole vanhemmaksi tultuaan yhtään valmis pohtimaan uusiksi ajankäyttöään, asioiden tärkeysjärjestystä sun muuta, se tuntuu minusta kummalliselta. Tästä ajatuksesta en pääse yli enkä ympäri. Ihmislapsi on niin vanhempiensa armoilla. En ole ikinä ajatellut, että lapsenehtoisuus tarkoittaisi - kolumnin sanoin – heittäytymistä kirkumaan eteisen lattialle lapsen kanssa tai hirviömäistä käytöstä. Omasta mielestäni se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vanhempi ymmärtää roolinsa ja vastuunsa lapsen elämässä.

Minun silmissäni lapsenehtoisuuden tuomitseminen vain näytti yksinkertaisesti oudolta. Oli itsestäänselvyys, että kun kaivattu lapseni tuli maailmalta kotiin, esimerkiksi iltamenot harvenivat, vaatimukset kodin siisteyden suhteen laskivat ja arjen rakentaminen lapsen tarpeiden mukaan nousi ykkösasiaksi. Jos en olisi ollut tähän valmis, miksi olisin halunnut äidiksi? Ei tämä ole kahdessa vuodessa
mihinkään muuttunut. Niin kuin ei sekään, että kyllä ihminen voi lapsenehtoisesta elämäntavasta huolimatta tehdä muutakin. Ja on pakko, ainakin minun, vaikka lapsi onkin elämän ykkösasia ja oma aika on
nipistettävä, mistä se arjen tohinassa kulloinkin sattuu irtoamaan. Luonnollista on sekin, että joskus on raskasta ja väsyttävää olla vanhempi. Tämäkin meidän pitäisi osata antaa itsellemme anteeksi. Jos ei koskaan tunne olevansa väsynyt tai epäonnistunut, miten voisi nauttia vanhemmuuden hyvistä puolistakaan?

Tuntuu, että me vanhemmat puolustelemme koko ajan jotain toiminnassamme, teemme sitten niin tai näin. Säännöllisesti arvostellaan sitä, että vanhemmat eivät muka priorisoi lapsiaan. Yhtä säännöllisesti kuulee moitteita, miten lapsia höösätään liikaakin. Tai haukkuja siitä, miten lapset saavat vallan perheessä, ja maailma pyörii pilttien tahtiin. Äiti ottaa joko liikaa tai liian vähän omaa aikaa. Isä tekee liikaa töitä tai ei ehdi antaa miehen mallia. Taannoin vuosikymmenten takaisia naistenlehtiä selaillessani tajusin, että kyllä tämä pyrkimys julistaa oikeanlaisen vanhemmuuden mallia on vanhaa perua (vaikka samaan aikaan tunsin lievää helpotusta siitä, ettei kunnon äidin perusvaatimuksiin enää kuulu hyllynreunakoristeiden leikkaaminen, mämmin valmistus tai lankojen värjääminen käsin). Joskus suren sitä, etten ole voinut keskustella näistä asioista noiden selaamieni lehtien ilmestymisaikoina pikkulapsiperheitään pyörittäneiden isoäitieni kanssa - heistä toinen oli kotiäiti, toinen kävi työssä. Mutta varmasti väsymys, epävarmuus ja huono omatunto aika ajoin kalvoivat heitäkin. Ei oman vanhemmuuden mallin luominen ole koskaan voinut olla helppoa. Mutta varmasti useimmat vanhemmat ovat yrittäneet katsoa asioita terveesti lapsen asettamat ehdot huomioiden, oman aikansa hengessä. Epäilemättä ns. kauhukakaroita oli silloinkin, kun lapset saivat vain näkyä (ja tuskin sitäkään kovin paljon), eivät kuulua. Ja syyttävä sormi osasi varmasti jo tuolloin osoittaa kotia. Ei tässä moitiskelussa ja vanhempien tuomitsemisessa mitään uutta ole. Päinvastoin, perussävy moitteissa on kautta aikojen ollut hyvinkin sama: niitä kuuluisia rajoja ei osata asettaa. Tosin kivisillä pelloilla raataneita esivanhempiamme tuskin moitittiin siitä, että heillä oli liian vähän aikaa lapsilleen tai he eivät asettaneet näitä etusijalle. Oli tultava toimeen, ja se saneli ehdot. Hämärästi muistan
isoäitini kertoneen, miten hänen äitinsä aikoinaan jätti vastasyntyneen pienten isosiskojen hoiviin ja palasi pellolle. Siitä tuskin kukaan syyllisti tuolloin. Siinä maailmassa asiat eivät voineet mennä toisin.

Ilmeisen suosittua on myös uskoa, että vanhemmuus pysäyttää aivotoiminnan ja vie arvostelukyvyn. Näinhän sen täytyy olla, jos me kerran lapsen saatuamme muutumme arvostelukyvyttömiksi ja taantuneiksi, emmekä osaa huolehtia lapsesta oikein. Nykyvanhemman pitäisi varmaan olla melkoinen monitaituri. Toki kotisäilömistäkin meille kaupitellaan, mutta ainakin kotiruuan valmistuksen tulee olla hallussa. Minkä lisäksi pitäisi olla diplomaatti, kasvatustieteilijä, ihmissuhdeanalyytikko sun muuta (muinoin taisi riittää, että oli kurinpitäjä, mutta kuriakin pitää nykyvanhemman nähtävästi osata pitää jollakin tavoin psykologisesti). Joskus mietin, että jos yleinen keskustelu lapsen ja vanhemman rooleista, tarpeista ja oikeuksista sun muusta menisi vähemmän ääripäistä toiseen, siitä hyötyisivät kaikki. Välillä tuntuu, että poteroon pitää kaivautua ja omat ratkaisut perustella viimeiseen asti ennen kuin edes aloittaa keskustelun.
Olkoon esimerkkinä se, että järjestötyö on minulle työssäkäyvänä pikkulapsen äitinä tärkeä henkireikä. Toki se vie aikaa ja vaatii joskus järjestelyjä, enkä haluakaan olla paljoa poissa kotoa. Uskon olevan lapselle hyväksi, ei haitaksi, että äiti saa välillä ladata akkujaan. Lapsi on myös oppinut luottamaan siihen, että äiti tulee aina takaisin. Ja uskonpa, että esiäitimmekin välillä olisivat toivottaneet hengähdystauon tervetulleeksi hämmentäessään puurokattilaa tai keittäessään lakanapyykkiä lipeävedessä. Enkä, huomaan puolustelevani itseäni näkymätöntä syyttäjää vastaan, todellakaan ole joka ilta jossain tai mieti omia menojani huomioimatta lasta. Niillä kuuluisilla lapsen ehdoilla yritän toimia, vaikka niitä joutuu omassakin perheessä aina välillä pohtimaan uudestaan. Silti tuntuu, että kummastellaan sitä, miten pikkulapsen äiti voi osallistua järjestötoimintaan aktiivisesti. Tällainen harrastus ei kai kaikkien silmissä ole kyllin legitiimi syy ottaa omaa aikaa (edes silloin, kun lapsi nukkuu). Järjestötyön kiistaton etu on, että sitä voi tehdä paljon kotoa käsin, oman tietokoneen ääressä lapsen jo nukkuessa. Silti tuntuu, että olisi enemmän "äitimäistä" käydä vaikka jumpassa kuin yrittää vaikuttaa yhteiskuntaan.

Jokainen me olemme, tietysti, omien asenteidemme, arvojemme ja malliemme vankeja. Ei minun käsitykseni lapsenehtoisuudesta välttämättä käy lainkaan yksiin muiden ajatusten kanssa. Silti uskon, että meidän perheessämme oma mallimme toimii. Eikä se ollut lapsen tullessa mikään valmis malli, vaan on kehittynyt hiljalleen, kun olemme eläneet yhteistä arkea ja tutustuneet toisiimme – siitäkin huolimatta, että joitakin ajatuksia vanhemmuuteni linjoista minulla äidiksi tullessani toki oli. Mitäpä, jos yritettäisiin kunnioittaa perheiden erilaisuutta? Arvostelua hedelmällisempää olisi varmasti pohtia, miten eri toimintatavat pelaavat yhteen vaikkapa tarhassa ja koulussa. Jos vanhemmalla on jo valmiiksi syyllistetty olo, hän tuskin uskaltautuu keskustelemaan omasta vanhemmuudestaan tai pyytämään tukea, vaikka tuntisi sitä tarvitsevansa. Emme me näet opettajien ja naapurintätien kiusaksi lapsiamme yritä kasvattaa.

Kun keskustelu jälleen kerran pyörähtää käyntiin ja vanhat argumentit lentävät kehiin, tekisi välillä kieltämättä mieli kirkua eteisen lattialla. Oikein kovalla äänellä.


1.8.2009

Mutkaisia mietteitä

Usein kuulee sanottavan, että adoptiosta puhutaan joko hyvin ongelmakeskeisesti tai sitten ruusunpunaisesti. Tämä on epäilemättä totta, ja itse pohdiskelevana ihmisenä pyörittelen usein mielessäni, mutta-, mitä jos - ja entäpä-kysymyksiä, kun taas moni – varsinkin ei-adoptiovanhempi - näkee pohdintani turhina tai outoina. Minullahan on suloinen lapsi, mitä sitä turhia pohtimaan. Mutta suloinen lapsi ei
ole ikuisesti pieni lapsi. Minua pohdituttaa paljon, miten oma lapseni aikanaan vartuttuaan tulee adoptiotaustansa kokemaan. Vanhempi pystyy kuitenkin käymään näitä pohdintoja vain omasta näkökulmastaan käsin. Viime aikoina adoptiota on kritisoitu paljon, ja erityisen kovaäänistä kritiikkiä ovat esittäneet aikuiset adoptoidut. Vyyhteen tulee loputtomasti solmuja; mukana on kehitysmaanäkökulma, sosiaalinen eriarvoisuus, epäoikeudenmukaista, ehkä jopa rikollista toimintaa. Näitä osasia ei voi väheksyä. En tiedä, olenko väärässä, mutta tutustuttuani kritiikkiä esittäviin aikuisiin adoptoituihin on usein paljastunut, että näiden suhde adoptiovanhempiin on mennyt pahasti pieleen. Adoptiosta ja sen taustoista ei ole puhuttu, lapsen omalle persoonalle ei ole annettu tilaa, adoptiovanhempien vaatimukset ja odotukset ovat olleet liian kovia ja joustamattomia. Minulle on tullut tunne, että vanhemmilla on väistämättä suuri vastuu adoption onnistumisesta. Tässä tavoitteessa onnistumiseen eivät välttämättä
aina riitä pelkät omat keinot. Me vaadimme itseltämme pakostakin vanhempina paljon ja panostamme vanhemmuuteemme. Lapsi ei ole vanhempiaan valinnut, se on selvä, ja adoptiovanhemmat, jos ketkä, ymmärtävät tehneensä lapsen puolesta suuren ratkaisun.

Joskus iskee ahdistus, kun mietin, voiko adoptioäitinä onnistua ja voiko adoptio koskaan olla paras ratkaisu. Vanhempana haluaa niin kovasti tehdä parhaansa ja uskoa toimineensa lapsen kannalta oikein. Onko Kiinasta adoptoitu tyttäreni tavallaan "riskisukupolvea" adoptoitujen joukossa, jos Kiinasta adoptoidut tytöt aikanaan heräävät esittämään yhtä rajua kritiikkiä Kiinan adoptiopolitiikkaa kohtaan kuin Koreasta adoptoidut nyt tekevät? Tämä pyörii mielessäni usein, ja mietin, miten voin parhaiten valmistautua siihen, että tyttäreni jonakin päivänä ehkä kyseenalaistaa kaiken. Ihan kaiken. Vaikka tavallaan uskon, että vanhempien tekojen ja ratkaisujen kyseenalaistaminen kuuluu aikuiseksi kasvamiseen, adoptiossa on
kysymys muustakin kuin adoptiovanhempien ratkaisuista. Siinä on kysymys politiikasta, sosiaalisista kysymyksistä, lapsen edun määrittelystä - todella suurista globaaleista asioista. Silti adoptoidun silmissä nämä ratkaisut varmaan väistämättä ruumiillistuvat adoptiovanhempiin. Adoption periaatteenahan on tehdä yhden yksittäisen lapsen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Tutkimukset osoittavat, että suurimmalla osalla adoptoiduista menee hyvin, vaikka tutkimusten negatiiviset tulokset ovat ne, joihin takerrumme, ja joihin monet kritiikkiä esittävätkin takertuvat. He ovat epäilemättä eläneet todeksi vaikkapa masennuksen ja rasismin, enkä halua ikinä vähätellä sitä. Näiden ihmisten kanssa keskusteleminen on antanut minulle paljon eväitä omaan vanhemmuuteeni, ja olen onnellinen, että olen päässyt kurkistamaan adoptoituna olemista eri puolilta. Koskaanhan en voi sitä täysin ymmärtää, mutta ehkä nämä keskustelut käytyäni voin ymmärtää hieman paremmin.

Silti koen, että siinä missä kuka hyvänsä vanhempi, minäkin tarvitsen joskus sitä, että minuun valetaan positiivista uskoa adoptiovanhemmuuteen. Näitäkin keskusteluja olen käynyt, ja ne ovat laajentaneet perspektiiviäni. Jokaisen adoptoidun kokemus omasta adoptiostaan on varmasti omalla tavallaan totta, koska jokainen kokee asiat eri tavalla. Kokemus ei ole sama asia kuin ehdoton totuus, ja olen tavannut niitäkin adoptoituja, jotka vaikkapa taustaansa tutustuttuaan tai omia lapsia saatuaan ovat alkaneet nähdä adoptionsa uusin silmin. Mikä hyvänsä vanhemmuus voi onnistua tai epäonnistua. Tekijöitä on niin äärettömän monia. Koko vanhemmuus on oppimista ihan loppuun asti, sillä samat kysymykset palaavat varmasti ehkä hieman matkan varrella muuttuneina mieleen yhä uudestaan. Silti on ihanaa kuulla aikuisen adoptoidun suusta vaikkapa, että he katsovat minun toimivan äitinä oikein, kun puhun tyttärelleni Kiinasta ja adoptiotaustasta. On eri asia kuulla sen adoptoituna eläneen kuin adoptiovanhemman suusta. Sillä adoptiovanhempi ei pohjimmiltaan voi samalla tavalla tietää, mitä näiden asioiden kuuleminen lapselle
merkitsee. Toki pitää myös luottaa siihen, että tuntee oman lapsensa - eri asioista kertomiselle on aikansa ja tapa kertoa asiat pitää sovittaa lapsen kykyyn ja haluun kuunnella. Myös lapsen halua olla puhumatta pitää kuunnella. Mutta silti pitää antaa lapselleen viesti, että halutessasi voimme koska vain keskustella näistä asioista, vaikka se satuttaisikin minua.

Joskus kuulee sellaistakin, että adoptiovanhemmat analysoivat lapsiaan liikaa ja yrittävät olla liian terapeuttisia vanhempia. Haasteensa siinäkin, kun kukaan ei voi sanoa, mikä johtuu adoptiotaustasta, mikä
temperamentista ja mikä normaalista uhmasta tai murkun kiukusta. Mutta varmasti jokainen vanhempi tunnustelee lastaan ja oppii tästä koko ajan uusia puolia, kun lapsi kasvaa. Adoptiovanhemmat tutustuvat
lapseensa ehkä biologisen lapsen vanhempia pidempään, koska adoptiolapsi on perheeseen saapuessaan todellakin sananmukaisesti uusi ihminen. Hänellä on aina takanaan elämää ja sen tuomia kokemuksia,
jotka ovat alkaneet muovata lasta. Adoptiolapsi tarvitsee usein myös enemmän aikaa ja työkaluja oman minänsä muovaamiseen, koska varmasti jokainen jossakin vaiheessa kokee edes jossain määrin tarpeelliseksi työstää suhdettaan kaksiin vanhempiin, kahteen elämään sekä siihen elämään, joka ehkä olisi voinut olla. Ehkä, sillä ikinä ei tiedä varmasti. Omaa adoptiotaan kritisoivien kuulee joskus syyttelevän
muita adoptoituja, jos nämä kokevat olevansa sinuja adoptionsa kanssa. Tämäkin on mielestäni surullista, toisen kokemuksen vähättelyä. Minua itseäni aluksi helpotti, kummastutti, ihastutti ja epäilytti kohdata
varttuneita adoptoituja, joille adoptiotausta ei tuntunut näyttelevän suurtakaan roolia elämässä. Kaikki nuo tunteet yhtä aikaa. Mutta opin, että sekin on mahdollista, sillä adoptoidut ovat yksilöitä siinä,
missä vanhemmatkin. Kiinnostus omiin juuriin vaihtelee varmasti myös ikäkausien ja elämänvaiheiden mukaan - tuskin kiinnostuminen oman sukuni menneisyydestä adoptioprosessin aikana oli itsellenikään mikään sattuma. Tuntui, että liittäessäni uuden lenkin ketjuun minun piti tietää, minne ketju johtaa. Ja pohdiskeluni jatkuvat esimerkiksi oman vanhenemiseni myötä - yhä useammin yllätän itseni pohtimasta sukuni naisia ja sitä, mitä he ovat elämässäni tehneet. Minulle on tärkeää, että tyttäreni kokee kuuluvansa tähän naisten ketjuun. Samaan aikaan suren, että hänen ketjunsa Kiinaan on osittain katkennut ja voi olla
olemassa vain tietyllä tasolla. Toivon, että hän aikanaan löytää tasapainon näiden kaksien juurien välillä siitä huolimatta, että mahdollisuus saada lisää tietoja kiinalaisista juurista on aina niin vähäinen.


29.8.2009

Kummallinen triadi

En oikein edes muista, koska ensimmäisen kerran aloin pohtia adoption etiikkaa. Tavalla tai toisella adoptiopohdinnat ovat kulkeneet mukanani varhaisnuoruudestani asti. Viime vuosina, kun oma
adoptioprosessini konkretisoitui, on pohdintojeni painopiste siirtynyt yhä enemmän minun, adoptiovanhemman, ulkopuolelle niihin lapsiin ja heidän syntymäperheisiinsä, joita adoptio yhtä voimakkaasti koskettaa.
Adoptiolapsen, hänen syntymävanhempiensa ja adoptiovanhempiensa muodostamassa triadissa on paljon sellaista, mikä ei avaudu ulkopuoliselle välttämättä koskaan, koska adoptiovanhempikin saattaa tuntea olevansa umpikujassa ajatuksineen. Niin paljon kuin lastaan rakastaakin eikä voisi elää ilman tätä, toivoo, että lapsi ei olisi ikinä joutunut kokemaan sitä, minkä on kokenut. Onnessa on mukana surua. Tämä adoption kolmoissuhde on kummallinen, koska sen kaikki kolme osapuolta eivät näy samalla tavalla. Adoptiolapsen syntymävanhemmat ovat tavallaan yhtä aikaa läsnä ja poissa. He elävät adoptoidussa lapsessa, kerrotuissa tarinoissa, ehkä muistoissa, mutta tuntuu, että heidän näkemyksensä ja kokemuksensa adoptiosta saavat tuskin koskaan näkyvyyttä. Emme elä täydellisessä maailmassa - on ja
tulee aina olemaan vanhempia, joista ei ole huolehtimaan lapsistaan - mutta silti mietin usein, miten adoption kolmoissuhdetta voisi kehittää tasapainoisemmaksi, ja miten adoption kaikki osapuolet voisivat yksinkertaisesti tietää enemmän adoption taustoista ja tarpeesta. Adoptiossa tietämättömyys lisää usein tuskaa. Moni adoptoitu ja adoptiovanhempikin joutuu pohtimaan sitä, mitä adoptiolapsen menneisyydestä ei tiedetä. Ja paljon voi olla pimeän peitossa, ja ehkä, pelottavaa sanoa, lapsikauppa ja asiakirjaväärennöksetkään eivät ole adoptiossa tavattomia. Suomen kohdalla tällaisesta toiminnasta ei ole todisteita, mutta tämä ei missään nimessä poista vastuutamme. Päinvastoin, meidän on kaikin keinoin pyrittävä siihen, että adoptiotoimintaa kehitetään eettisempään ja läpinäkyvämpään suuntaan. Tähän tarvitaan kansallista ja kansainvälistä lainsäädäntöä sekä rohkeutta kysyä kipeitäkin kysymyksiä. Emme myöskään voi tuudittautua sen varaan, että kansainvälinen lainsäädäntö automaattisesti ajaa lapsen etua
adoptiossa. Tätä on tarkkailtava jatkuvasti, ja uskallettava pohtia myös sitä, pyrkiikö luovuttajamaa todella kaikin keinoin tukemaan lapsen biologista perhettä tai sijoittamista kotimaassa.

Itse olen erityisen huolestuneena seurannut niin amerikkalaista kuin yleiseurooppalaistakin adoptiokeskustelua. Adoptiovapaita lapsia on yhä vähemmän, kun taas adoptiolasta toivovien määrä kasvaa koko ajan. Tämä kehitys on yhteistä kaikille vastaanottajamaille niin Pohjois-Amerikassa, Australiassa kuin Euroopassakin. Suomihan on kansainvälisesti pieni vastaanottajamaa, ja hakijat tuntevat helposti epätoivoa pitkien jonojen edessä. Tämä on ymmärrettävää, ja toivoisin tilanteeseen parannusta, jotta todella adoptiokotia tarvitsevat lapset pääsisivät kotiin. On niin inhimillistä toivoa vanhemmuutta, ja tämän adoptiovanhempana tiedän paremmin kuin kukaan. Mutta en toivo adoptioiden nopeutumista keinolla millä hyvänsä: esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa käydään parhaillaan keskustelua
lainsäädäntömuutoksista, jotka helpottaisivat lasten adoptoimista ulkomailta kyseenalaisin keinoin, ilman taustaselvityksiä ja paperisotaa. Omalla mantereellamme varsinkin eteläeurooppalaiset adoptiojärjestöt tuntuvat toimivan varsin villisti, tunnustamatta esimerkiksi Euradoptin eettisiä sääntöjä tai välittämättä
luovuttajamaiden puutteellisesta lainsäädännöstä. Suomessakin kiinnostus omatoimisiin adoptioihin on kasvussa. Tämä tuntuu pelottavalta ja oudolta, varsinkin, kun nyt aikuiset kansainvälisesti adoptoidut eri puolilla maailmaa peräänkuuluttavat adoptioilta lisää avoimuutta ja parempaa syntymäperheiden huomioimista. Yhä useammat tuntuvat myös kyseenalaistavan koko kansainvälisen adoption oikeutuksen. Siihen, onko kansainvälinen adoptio ehdottomasti aina oikea ratkaisu, emme varmasti saa koskaan yksiselitteistä vastausta.
Adoptio on kuin elämä yleensäkin: siinä on loputtomasti vivahteita ja sävyjä. Ja meillä on vastuuta, kuten elämässä yleensäkin, sillä adoptio on iso ratkaisu. Jokainen adoptio on suuri ratkaisu sen lapsen, syntymävanhempien ja adoptiovanhempien elämässä, joiden elämää se kulloinkin koskettaa. Usein tuntuu, että adoptiovanhempi on prosessissa suurin päätöksentekijä, ja siksi tunnen, että meillä adoptiovanhempina on myös suuri vastuu. Siksi on hyvä pysähtyä välillä kuuntelemaan kriittisiäkin ääniä ja pohtimaan, miten aikoinaan pystyy vastaanottamaan oman lapsensa mahdollisesti joskus esittämän kritiikin. On normaalia, että nuori kasvaessaan kyseenalaistaa monia vanhempiensa ratkaisuja. Adoptoitu saattaa kokea, että hänellä on tavallistakin suurempi syy kyseenalaistaa - tehtiinhän hänen puolestaan aikoinaan suuri ratkaisu, jossa isompanakaan adoptoidulla ei välttämättä ollut sananvaltaa.

Uskon itse siihen, että kipeistäkin asioista pitää voida keskustella. Silti sydämeni pamppailli rajusti, kun kuukausia sitten otin yhteyttä erääseen kansainvälisesti adoptoituun nuoreen mieheen, joka tunnetaan
kansainvälisiä adoptioita kohtaan esittämästään kovasta kritiikistä. Aluksi olimme varsin varuillamme kummatkin, kunnes jää yllättäen murtui. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja, ja uskon, että ne ovat antaneet paljon meille molemmille. Tämän nuoren miehen esittämät pohdinnat ja ajatukset ovat epäilemättä antaneet minulle paljon eväitä omaan vanhemmuuteeni. Helpottavaa oli myös huomata, että
kriittisyydestä huolimatta tältä nuorelta mieheltä löytyi ymmärrystä myös adoptiovanhempien lapsenkaipuuta kohtaan. Toivon todella, etten koskaan unohda niitä ajatuksia, joita keskustelumme ovat minussa herättäneet. Aikuiset adoptoidut - on heidät sitten adoptoitu kotimaasta tai kansainvälisesti - ovat arvokas tekijä adoptiokeskustelussa, ja toivon tämän kehityssuunnan jatkuvan ilman, että haluamme sulkea jonkun keskustelusta pois. Adoptiokeskustelu on aina herkkää, sillä perhe, jos mikä, on asia, joka todella koskettaa ihmisen sisintä.

Suomessa alkaa pian adoptiolain uudistaminen, ja erinäisten vaiheiden jälkeen yhdistyksellemme myönnettiin oikeus nimetä uudistamistyöryhmään edustaja. Toiminnanjohtajamme tulee olemaan
mukana työryhmän työssä, mutta koko hallitus tulee olemaan aktiivisesti mukana laatimassa yhdistyksemme näkemyksiä. Itse pidän tärkeänä, että pääsimme mukaan, sillä adoptiolain tuominen
1980-luvulta 2000-luvulle ei ole mikään pikkujuttu. Keskusteluun adoptiosta on näinä vuosina tullut aivan uusia sävyjä, ja adoptiolainsäädäntöön kohdistuu haasteita, joista emme vuosia sitten osanneet uneksiakaan. On äärimmäisen tärkeää pyrkiä huomioimaan tämä kaikki mahdollisimman monesta näkökulmasta. Monet ajatukset ovat pyörineet päässäni, kun saimme tiedon hyväksymisestämme työryhmään.
Emme pysty tämän lain keinoin luomaan täydellistä adoptiomaailmaa, mutta toivottavasti pystymme sen keinoin huomioimaan nykyistä paremmin adoptiotriadin kaikki osapuolet ja estämään nykyisen lain
mahdollistamat epäeettiset käytännöt. Olen usein huomannut, että moni adoptioasioihin perehtymätön ihmettelee tarvetta säädellä adoptiota lailla tai ylipäätään pohtia adoption etiikkaa ja taustoja. Minun mielestäni lainsäädäntö ja aika ajoin käytävät keskustelut ovat kuitenkin olennaisen tärkeitä. Vasta-argumenttina kuulen usein, miten onnellisia hyvään kotiin adoptoidut lapset ovat, ja miten kiitollisia
heidän tulisi olla. Tämän kuuleminen tuntuu aina pahalta. Toki soisin jokaiselle lapselle oikeuden hyvään kotiin, mutta olen sitä mieltä, että lapsen, biologisen, sijaiskodissa elävän tai adoptoidun, ei tule
tuntea kiitollisuudenvelkaa ketään kohtaan siitä, että hänellä on koti. Koti on lapsen perusoikeus. Emme liioin voi pyyhkiä pois monen adoptoidun lapsen ja nuoren inhimillistä tarvetta ja tahtoa saada tietää juuristaan ja taustoistaan. Monet ovat kummastelleet minulle, miksi tuollaiset asiat adoptoituja ylipäätään kiinnostavat. Totta on, etteivät ne tietenkään kaikkia kiinnosta. Mutta mahdollista kiinnostusta ei saa vähätellä eikä pyrkiä vaientamaan. Uskon myös, että me, joilla ei ole adoptiotaustaa, emme voi tätä pohjimmiltaan koskaan täysin ymmärtää. Siksikin on tärkeää kuunnella adoptoituja itseään.

Adoptiotoiminnassa rakennetaan siltoja erilaisten ihmisten välille. Tämä koskee mielestäni niin koti- kuin kansainvälistäkin adoptiota, mutta usein silta johonkin suuntaan jää rakentamatta. Usein mietin,
miten adoptiot pitäisi toteuttaa, jotta kaikki osapuolet voitaisiin huomioida nykyistä paremmin. Tämän toteuttamiseen ei riitä pelkkä suomalainen lainsäädäntö, vaan se edellyttää toimia ja ajattelutavan
muutosta myös luovuttajamaissa. Adoptiovanhemmalle lapsen syntymävanhemmat konkretisoituvat päivittäin, kun hän katsoo lastaan.
Olen miettinyt paljon sitä, miten syntymävanhemmat voitaisiin paremmin huomioida adoptiossa. Olisiko ns. avoimen adoption, jossa biologinen vanhempi saa tietoja lapsestaan, yleistyminen ehkä ratkaisu tähän?
Tämä voisi helpottaa esimerkiksi epävarmassa tilanteessa elävien sijaiskotilasten vapautumista adoptioon, jos vanhempi, joka ei kykene lapsestaan huolehtimaan, saisi varmuuden siitä, ettei yhteys lapseen katkea. Myös monelle kansainvälisesti adoptoidulle avoin adoptio tai edes jonkinlainen yhteys sijaiskotiin tai biologiseen vanhempaan voisi avata hänen omia taustojaan ja juuriaan, ja osassa Suomen kontakteja tämä yhteydenpito onkin mahdollista. Tällaisen kehityksen soisin lisääntyvän.

Hiljaisten kesäpäivien huvi on oman nimen ja yhdistyksen nimen googlaaminen, ja sitä on tullut tehtyä tänä kesänäkin. Silmiini on osunut tekstejä, joissa koko yhdistyksemme mukanaolo adoptiolain uudistamistyöryhmässä on kyseenalaistettu, koska olemme kuulemma "pakkoadoption" kannattajia. Emme todellakaan ole, emmekä liioin ole ajamassa subjektiivista adoptio-oikeutta. Välillä tuntuu, että kaikki adoptiovanhemmat halutaan adoptiokeskustelussa leimata itsekkäiksi lapsenryöstäjähirviöiksi. Sellaisia emme todellakaan ole. Adoptio ei ikinä ole kevyin periaattein tehty päätös, eikä kukaan ryhdy pitkään,
raskaaseen prosessiin ilman, että todella toivoo lasta. Adoptiovanhemmat ja adoptiolasta toivovat pohtivat ratkaisuaan todella monelta kantilta, ja useimmat käyvät myös läpi todella kipeitä eettisiä pohdintoja ja surevat lapsensa sekä tämän biologisten vanhempien kokemia menetyksiä. Adoptiovanhemman onnen kaksijakoisuuden tietää vain adoptiovanhempi itse. Me todellakin tiedämme, ettei meillä ole sitä paljon puhuttua subjektiivista oikeutta vanhemmuuteen. Joten nähkää meidät ihmisinä tässä keskustelussa.



20.5.2009

Vanhemman pelkoja

Keskustelu 8-vuotiaan koulutytön kokemasta rasistisesta hyökkäyksestäon ollut kiivasta, ja hyvä niin. Jokainen kynään tarttunut tuntuu tuomitsevan lapseen kohdistuneen hyökkäyksen. On kuitenkin esitetty
mielipiteitä, että tapaus sai liian laajaa julkisuutta siksi, että uhri oli tummaihoinen. Minun on vaikea ymmärtää tätä ajatusta. Tapaus ansaitsi saamansa julkisuuden siksi, että siinä kiteytyivät monien
erinäköisten lasten vanhempien pelot. Jo ennen kyseistä tapausta moni vanhempi on päivittäin saanut kokea pelkoa lähettäessään lapsensa vaikkapa vain kouluun tai lähipuistoon. Vaikka lapsen vanhempi olisi
miten kantasuomalainen, hän ei kykene ikuisesti toimimaan puskurina lapsensa ja maailman välissä. Tulee päivä, jolloin tämä erilainen, jonkun mielestä jostakin syystä vääränlainen lapsi kävelee kouluun ilman vanhempaa, ja joku vastaantulija katsoo oikeudekseen kyseenalaistaa lapsen oikeuden tehdä niin tai ylipäätään oikeuden "olla täällä". Tämä vastaantulija voi olla kuka hyvänsä. Millaisen viestin tämä antaa "erilaisille" lapsille, on lapsen erilaisuus sitten luonteeltaan millaista hyvänsä? Onko lapsi yhteiskunnassamme sittenkään ennen kaikkea lapsi, jolla on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön ja tarvittaessa aikuisen apuun?

Meidän yhteiskuntamme hyväksyy hiljaisesti erilaisten sorsimisen ja tuomitsemisen, vaikka juhlapuheissa miten väitettäisiin muuta. Mietitäänpä vaikka sitä, että eduskunnassa äskettäin käydyssä, perheen
sisäistä adoptiota koskeneessa keskustelussa yhtenä keskeisenä vasta-argumenttina käytettiin väitettä, että sateenkaariperheiden lapsia kiusataan varmasti. Hetkinen! Kieltämättä tuli tunne, että kädet on nostettu pystyyn: erilaisuus houkuttaa kiusaamaan, ei sille mitään voi, ja eihän meidän aikuisten ainakaan tarvitse tarkastella lapsen näkökulmasta sitä mallia, jonka annamme omilla asenteillamme ja käytöksellämme. Ja kun ei mitään voi, niin pysykää erilaiset lapset kaukana, helpompaa kaikille, eikö niin.

Olen sitä mieltä, että kenenkään lapsen ei kuulu joutua elämään minkäänlaisen väkivallan tai ahdistelluksi joutumisen pelossa. Silti nämä pelot ovat osa monen lapsen arkea. Moni tuntemani ei-kantasuomalaiselta näyttävän lapsen vanhempi on kertonut, miten perhe on saanut kohdata aggressiivista käytöstä arkisissa tilanteissa, bussissa, kaupassa, leikkikentällä. Vieraan ihmisen asiaton käytös on poikkeuksetta mietityttänyt, jopa pelottanut ja ahdistanut, lasta. Suomessahan vallitsee laajalti "antaa olla" -kulttuuri, muiden asioihin ei puututa edes silloin, kun se on aiheellista, mutta erilainen - varsinkin eri etnistä taustaa edustava - lapsi saa pelottavan usein ihmisen ulos vaikemisen kuorestaan. Niin hyvässä kuin pahassakin. Aggressiiviseen tilanteeseen vaikkapa koulumatkalla joutuva "erinäköinen" lapsi on usein saanut oppia, että hänen etninen taustansa voi toimia ylivoimaisena ärsykkeenä kenelle hyvänsä. Se, joka katsoo asiakseen toivottaa lapsen karkein sanakääntein sinne, missä pippuri kasvaa, voi olla se kaikkein siisteimmän ja
asiallisimman näköinen vastaantulija. Onneksi löytyy myös ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua niin lasten kuin toisten aikuistenkin sopimattomaan käytökseen, mutta "erilainen" lapsi tietää, ettei hän voi laskea kenenkään avun varaan varaan. Niin moni antaa mieluiten asioiden olla, vaikkei hyväksyisikään sitä, mitä joutuu todistamaan.

Mutta mitäpä jos unohtaisimme hetkeksi lapsen ihonvärin ja ajattelisimme tapausta ennen kaikkea sellaisena tekona, josta pohjimmiltaan on kysymys: lapseen kohdistuneena hyökkäyksenä? Mikä
tahansa väärinteko lapseen kohdistettuna on erityisen inhottava ja kirvoittaa - ainakin useimmiten - uutiskynnyksen ylittäessään kiivasta keskustelua. Julmaa sanoa, mutta välillä tuntuu, että tietyt
mediat jopa herkuttelevat lapsiin kohdistuvilla väärinkäytöksillä. Uutisoinnissa piilee kuitenkin meille aikuisille myös mahdollisuus itsetutkiskeluun. Uskallanko tai viitsinkö itse puuttua, jos joku toimii tavalla, jota en hyväksy? Ja mitä opetankaan lapsilleni muiden ihmisten kunnioittamisesta? Jokaisesta ei tarvitse pitää, ja jokaista ihmistä ei voi hyväksyäkään. Mutta tietty kunnioitus ihmisarvoa kohtaan kuuluu jokaiselle. Tämän päivän aikuisten on aika hyväksyä se, että hiekkalaatikoilla ja koulujen pihoilla vilisee avoimesti mitä
erilaisimpia lapsia - toisin kuin ehkä omassa lapsuudessamme. Meidän eväämme ohjata lapsiamme kohtaamaan näitä "erilaisia" lapsia eivät ehkä ole parhaat mahdolliset. Mutta toivon, että osaisimme antaa tilaa lapsen ainutlaatuiselle kyvylle nähdä toinen lapsi ennen kaikkea lapsena, emmekä kaataisi lapsen niskaan omia ennakkoluulojamme. Lapsen kyvyssä kohdata asiat asioina on meille aikuisille paljon opittavaa.


15.5.2009

Haastavia kohtaamisia

Eilen oli ajatuksia herättävä päivä. Aamuinen lehdenlukuhetkeni oli
tavallista vakavampi, kun luin maahanmuuttajataustaisesta koulutytöstä, jonka kimppuun aikuinen oli käynyt keskellä kirkasta päivää. Tytön onneksi paikalla oli ainakin yksi (valtaväestöä edustava) aikuinen, joka pysähtyi auttamaan häntä. Tämä apu ei tietenkään mielestäni muuta sitä, ettei tuollainen hyökkäys lapsen kimppuun ole ikinä oikeutettu, olipa lapsi millainen hyvänsä. Mutta ainakin pysähtyminen auttamaan kertoi tuon yhden aikuisen oikeasta asenteesta lapsia kohtaan: ei ole koskaan hyväksyttävää purkaa
vihaansa lapsiin, vaikka miten inhoaisi näiden edustamaa ryhmää tai sen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Vastuullinen aikuinen asettaa toiminnalleen rajat, jotka eivät vahingoita muita, ja haluaa myös muiden kunnioittavan rajoja.

Luettuani koulutytön kokemasta hyökkäyksestä tunsin jälleen pelkoa ja huomasin ajattelevani, että onneksi oman lapseni erilainen ulkonäkö ei ole kovin silmiinpistävää. Pelkään siksi hänen puolestaan ehkä hieman vähemmän. Mutta pelkään silti, ja pelkään kaikkien niiden lasten, nuorten tai kenen tahansa puolesta, jotka eivät koe voivansa kulkea turvassa kadulla siksi, että he jonkun vastaantulevan mielestä todennäköisesti ovat "vääränlaisia". Tuollaisten asenteiden edessä kokee suurta voimattomuutta. Mitä ihmettä voimme tehdä, kun yhteiskunta tuntuu jakautuneen niin rajusti kahtia? Erilaisuuden vastustajat eivät näe ihmistä ihonvärin tai jonkin muun heitä
"häiritsevän" ominaisuuden takana. Niputtava ajattelutapa, jolla voi olla hirveitä seurauksia.

Vastuullinen aikuinen asettaa mielestäni rajat myös keskustelun saamille käänteille ja yrittää muistuttaa muitakin näistä rajoista. Sanalla on aivan yhtä suuri loukkaava voima kuin teolla. Myöhemmin illalla juttelin pitkään hyvän ystäväni, hänkin erinäköisten lasten äiti, kanssa. Ystävääni pohdituttivat hänen saamansa eurovaaliesitteet. Eräs esite puhui maahanmuuttajista ja pedoista
samassa lauseessa. Suomen susikannastako tässä oltiin huolestuneita - vaiko jostain ihan muusta? Jos erilaista etnistä taustaa edustava on peto, katsotaanko, että kansainvälisesti adoptoineessa perheessäkin elää peto, vai mikä? Ja naapurissa ovessa lukevasta sukunimestä päätellen kokonainen petolauma? Esitteistä löytyi vaatimuksia jopa kotikielen opetuksen kieltämisestä maahanmuuttajien sopeuttamisen nimissä. Eipä tainnut kirjoittaja tietää, että kotikielen hyvä hallinta on avainasemassa, jotta maahanmuuttajalapsi - tai kukaan lapsi sen puoleen - voisi oppia hyvin muita kieliä. Joku vaati maahanmuuttajataustaisten systemaattista lähettämistä takaisin sinne, mistä he ovat tulleetkin. Pelottavia vaatimuksia, ja monille,
varsinkin pitkään Suomessa asuneille maahanmuuttajataustaisille, täysin järjettömiä sellaisia.

Maahanmuuttajakriittiset syyttävät muita usein keskustelun estämisestä ja ongelmista vaikenemisesta. Olen itse sitä mieltä, että keskustelua tulee voida käydä eikä ongelmista saa vaieta. Haasteena on kuitenkin se, että käymämme keskustelu on kovin polarisoitunutta. Haasteisiin ei päästä käsiksi, kun keskitytään heittämään lokaa muiden keskustelijoiden päälle, vaientamaan muiden mielipiteet ja niputtamaan kaikki vähänkin erinäköiset sosiaaliturvan väärinkäyttäjiksi tai vaimonpieksäjiksi. Pitäisi pysähtyä miettimään, mitä ongelmia oikeasti on, ja mistä ne johtuvat. Jos maahanmuuttajia ei olisi, kohdistuisi viha varmasti johonkin muuhun ryhmään, jota sitten syyteltäisiin
sosiaalietuuksien kahmimisesta tai siitä, ettei ryhmä elä meidän muiden säännöillä.

Aivan varmasti on olemassa ihmisiä, jotka yrittävät hyötyä suomalaisesta yhteiskunnasta. Mielestäni pelkkä hyötymislähtökohta ei ole hedelmällinen millekään osapuolelle, eikä ihminen mielestäni saa tavoitella hyötyä, jos hän ei ole valmis antamaan mitään takaisin. Mutta nämä hyödyn tavoittelijat eivät ole yhtenäinen ryhmä, ja se tuntuu keskustelussa unohtuvan. Heillä on vaikkapa erilaisia etnisiä taustoja, perhesuhteita, päihdeongelmia tai ehkä jopa asenneongelmia (miten sen sitten määritteleekin), ja heitä löytyy kaikkialta.
Kyvyttömyys tai haluttomuus sopeutua ei ole etniseen taustaan sidoksissa oleva ominaisuus, mutta toki on olemassa ryhmiä, jotka ovat erityisessä syrjäytymisvaarassa. Mutta onko Suomi yhteiskunta, jossa on tilaa etsiä paikkaansa? Löytyykö täältä aitoa halua luoda moniarvoista yhteiskuntaa, jossa saa olla ongelmia, mutta jossa ongelmiin myös yritetään puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja keksiä yhdessä ratkaisuja? Onko todella niin, että täällä on tilaa vain yhdenlaisille tavoille ja yhdelle kulttuurille? Ainakin minulle on jäänyt epäselväksi, mikä olisi se oikeanlainen suomalainen
kulttuuri, jonka pelätään olevan rapistumassa, tai se ihanneyhteiskunta, jonka rapistumisesta nyt ollaan huolissaan. Itse näen kulttuurin ja yhteiskunnan ennemminkin prosessina, joka muuttuu ja elää ihmisten mukana.

Uskon, että voi tapahtua asioita, jotka saavat ihmisen lamautumaan ja jopa syrjäytymään niin, ettei hän halua toimia yhteiskunnassa. On myös ihmisiä, joiden asenteet ovat meidän silmissämme ankaria, eivätkä he siksi halua osallistua suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä ei koskaan ole ihannetilanne. Mietin usein, mistä tämä johtuu, ja ruokkiiko yhteiskuntakin omalta osaltaan tällaista kehitystä. Syitä voi olla moninaisia, ja kaikkiin emme pysty edes vaikuttamaan, saati auttamaan.
Tänä aamuna luin lehdestä, mitä muutama maahanmuuttajataustainen kertoi rikosilmoitusten tekemisestä. Heillä oli kokemuksia, että jutut eivät tuntuneet etenevän, ja että heille ei ilmoituksen tekemisen jälkeen annettu mitään tietoja tutkinnan etenemisestä. Jutussa haastateltu viranomainen tuomitsi ehdottomasti tällaisen menettelyn. Monilla maahanmuuttajilla on ymmärrettävästi negatiivisia kokemuksia viranomaisista lähtömaissaan. Jos he kokevat, ettei viranomaisiin voi Suomessakaan luottaa, ja ettei heitä oteta vakavasti, niin tapahtunutta vahinkoa on vaikea korjata, vaikka kukaan ei olisikaan "tarkoittanut mitään pahaa". Taiteillaan todellisella veitsenterällä.
Toisaalta olen myös kiristellyt hampaitani työmatkalla bussissa, kun joku takuulla näillä nurkilla syntynyt on iloisesti kailottanut kännykkäänsä, miten sossusta saa sitä ja tätä, kun tekee niin ja näin, ja perään luetellut summia ja etuuksia siihen malliin, että olen hetken pohtinut, mahdanko olla hullu, kun viitsin käydä töissä tuota touhua rahoittaakseni. Aika ajoin kuulee toki narinaa valtaväestön edustajista, jotka eivät viitsi tehdä mitään elämänsä eteen, mutta
tälle ihmisryhmälle ei kukaan tunnu olevan vaatimassa kyyditystä yksinäiseen salomökkiin peltoa kuokkimaan.

Kun ihminen vaihtaa asuinmaata tai tiedostaa valtaväestöstä poikkeavat juurensa, hän varmasti alkaa käydä neuvotteluja identiteetistään ainakin itsensä, mutta usein myös ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Uskon, että parhaiten paikkansa löytää se, joka kokee voivansa kuulua moneen yhteisöön samaan aikaan niin, etteivät ne sodi toisiaan vastaan. Tämä ei varmasti ole helppoa, varsinkaan, jos kontaktit valtaväestöön ovat vähäisiä tai sen tavat tuntuvat vierailta ja oudoilta, jopa loukkaavilta. Silloin ei löydä ihmisiä tapojen takana - kuten ei löydä valtaväestön edustajakaan, jos hän yhden huonon
kokemuksen tai ennakkoluulon perusteella on valmis leimaamaan kaikki
maahanmuuttajat. Kansainvälisesti adoptoidun lapsen tilanne voi olla aivan erityisen monimutkainen, sillä hän on kuitenkin kasvanut suomalaisten vanhempien lapsena adoptionsa jälkeen. Mistä aineksista adoptoitu tai joku muu maahanmuuttajataustainen lapsi voi lähteä rakentamaan identiteettiään, jos hänetkin jo pelkän ulkonäkönsä tai etnisen taustansa takia leimataan ei-toivotuksi yhteiskunnassa?

Perinteitä, kulttuuria ja ajattelutapoja on mielestäni kahta lajia: hyviä, jotka tulee säilyttää, ja huonoja tai toimimattomia, jotka tulee heittää pois. Vanhin tietämäni perinne on se, että maailma muuttuu. Onpa ihmisen mielipide maahanmuuttajista mikä tahansa, hänen pitäisi rohkeasti tunnustaa, että maailma on jo muuttunut, ja kohdata muutoksen tuomat haasteet. Luulimme ehkä liian pitkään, että kaukaisessa Suomessa asiat eivät muutu, tai että muutos tapahtuu automaattisesti meidän ehdoillamme. Näin ei kuitenkaan ole, ja seurausten kanssa on elettävä. Näitä kysymyksiä ei koskaan pystytä
ratkaisemaan tyhjentävästi ja lopullisesti, mutta jotakin voimme tehdä ja tulla vastaan, edustammepa mitä taustaa hyvänsä. Arki on kiireistä, ja monilta meistä puuttuu aikaa luoda kontakteja erilaisiin ihmisiin. Kevät tarjoaa kuitenkin mielestäni muutaman helpon - ja fantastisen hienon! -mahdollisuuden eri puolilla Suomea Mahdollisuuksien torien ja Helsingin Maailma kylässä -tapahtuman kautta. Nämä tapahtumat saattavat olla vain kävelymatkan päässä, ja osallistuminen on helpoimmillaan vain kävelemistä festivaalialueen halki. Se on mielestäni ehdottomasti kävelyretki, joka kannattaa tehdä, sillä muutaman sadan metrin matkalla aistii, mitä me kaikki parhaimmillaan voimme ammentaa monimuotoisesta yhteiskunnasta.



7.5.2009

Teot ovat politiikan peili

Olen katkonukkuja, ja tänä aamuna käytin aamuyön unettomat tunnit lukemalla valtakunnan päälehden tarkasti kannesta kanteen. Tämän päivän lehdestä jäi kaihertamaan artikkeli, jonka mukaan virkamiesten
on reagoitava kansalaisilta saamiinsa sähköpostiviesteihin, mutta viestit usein käytännössä sivuutetaan. Yhdistyksemme sosiaali- ja terveysministerille lähettämän asiallisen sähköpostiviestin jääminen
(nähtävästi) vaille lopullista vastausta on näet viime päivinä pohdituttanut minua. Lähestyimme ministeriä jo aikaa sitten pyynnöllä päästä keskustelemaan suunnitteilla olevasta perhevapaauudistuksesta adoptioperheiden näkökulmasta. Haluaisimme myös luovuttaa hänelle yhdistyksemme perhevapaa-adressin toivomustemme tueksi (käykääpä muuten allekirjoittamassa adressimme osoitteessa
http://www.adressit.com/adoptioperheet).

Viestimme on kiertänyt ministerin avustajat, jotka ovat ilmoittaneet vievänsä sanaa eteenpäin. Mistä siis kiikastaa - olisi mukavaa saada joko lopullinen kyllä tai ei vastaukseksi, tai edes jonkinlainen tilannetiedote? Toki ymmärrän, että ministeri ei ole kuka tahansa virkamies, sähköpostia tulvii ja kalenteri on täynnä. Unohtaminen ja kiirekin on inhimillistä. Mutta silti tuntuu ikävältä meitä ja asiaamme kohtaan, että viesti vain roikkuu ilman lopullista vastausta. Kun vastausta odottaa kyllin kauan, itse vastaamattomuus alkaa odottajan mielessä muotoutua vastaukseksi. Emmekö ole kyllin tärkeitä, jotta meille, pienen vähemmistön edustajille, kannattaisi vastata ja näkemyksiämme kuunnella? Hiljaisuudesta kasvaa ylireagoinnin vaara.
Totta on, etteivät adoptioperheet itsessään ole suuri ryhmä. Mutta olemme verkostoitunut ryhmä siinä missä muutkin lapsiperheet. Oma lähipiirini ei ole ainoa, joka on reagoinut rajusti adoptioperheitä koskeviin epäkohtiin lainsäädännön tasolla ja yhteiskunnassa yleensäkin. Viime kuntavaalien tuloksista näkyi tyytymättömyys vallinneeseen tilanteeseen, ja koska seuraavien eduskuntavaalien pohjatyötä nähtävästi tehdään jo, kannattaisi poliitikkojen mielestäni todella miettiä perhevapaauudistusta perinpohjaisesti myös
vähemmistöperheiden näkökulmasta. Tässä olisi hyvä tilaisuus tehdä rohkeita, perheiden tasa-arvoa ja hyvinvointia edistäviä ratkaisuja ja tasa-arvoistaa perheet kerralla.

Vähemmistö on vähemmistö, mutta vähemmistön hyvä puoli on, että sen tasa-arvoistaminen ei tässä perhevapaa-asiassa todellakaan olisi kohtuuton menoerä. Tasa-arvoistaminen kertoisi paljon siitä, millaiseksi lapsiperheyhteiskunnaksi Suomi haluaa profiloitua. Tuntuu kummalliselta ja nurinkuriselta, että samaan aikaan kun perhemallit moninaistuvat ja erilaiset perheet koetaan yhä normaalimmiksi, lainsäädäntö ja yhteiskunnan käytännön toimet laahaavat valovuosia jäljessä ja perhemalleja arvotetaan esimerkiksi lainsäädännön keinoin niin, että laskun maksajina ovat lapset. Lapsen oikeuksien sopimuksen
juhlavuosi on näkyvästi esillä eri yhteyksissä, mutta totuus on, että sopimuksen ihanteet eivät täysin toteudu missään yhteiskunnassa, enkä aina tiedä, pyritäänkö siihen edes, kun muut arvot tuntuvat tunkevan ohitse tärkeysjärjestyksessä. On mielenkiintoinen sattuma, että samaan aikaan juhlavuoden kanssa Suomessa on tapetilla laajin perhevapaita koskeva uudistushanke pitkiin aikoihin, mutta poliitikot ovat osoittaneet niin vähän kiinnostusta käydä asiasta dialogia yhdistyksemme kanssa yrityksistämme huolimatta.

Ainahan löytyy niitäkin, joiden mielestä adoptioperheiden pitäisi oppia suhteuttamaan asioita, ja joiden mielestä vaikkapa nyt puheena oleva perhevapaatilanne ei ole mitenkään huono adoptioperheiden
kohdalla. En väitäkään, että tilanne olisi huono - se on epätasa-arvoinen, ja epätasa-arvoinen nimenomaan kiintymyssuhteessaan katkoksia ja menetyksiä kokeneen adoptiolapsen näkökulmasta. Epätasa-arvoon ei tule pyrkiä, tämä on kaiken lainsäädännön lähtökohta. Uskon myös, että minulla on siinä missä kenellä hyvänsä oikeus tehdä kaikkeni tärkeäksi kokemani asian puolesta. Minulla on oikeus tehdä tulkintani siitä, jos poliitikot eivät ota kantaa, kun lähestyn heitä. Minun ei tarvitse laskea heidän meriiteikseen kaukaisten kirkonkylien siltahankkeita ja uusia ostoskeskuksia tai kalliita musiikkitaloja, jos mielestäni paljon tärkeämpiä asioita jätetään täysin vaille huomiota. Jos on mahdollista rakentaa pientä ihmisryhmää hyödyntävä tie haja-asutusalueelle, on mahdollista saada aikaan myös vähemmistöperheitä hyödyntävä perhevapaauudistus.



22.4.2009

Kevään kynnyksellä

Takana on kiireisiä kuukausia yhdistyksessä. Ihana Viivi-adoptiolastenkirjamme ilmestyi helmikuussa, ja lastenkulttuurin parissa jatkamme myös piakkoin ilmestyvässä jäsenlehtemme kakkosnumerossa, jonka teemana on lastenkulttuuri. Oli elämys olla mukana tekemässä tätäkin lehteä, ja sen ensimmäistä vedosta odotan yhtä jännittyneenä kuin kaikkia aikaisempiakin lehtiä! Mutta ihan erityisen iloinen olen siitä, että niin moni jäsenemme vastasi myöntävästi äskeiseen pyyntöömme lähettää kuvituskuvia lapsista yhdistyksen lehteen. Olemme tietoisesti halunneet käyttää kuvituskuvina nimenomaan "aitoja" lasten kuvia, ja jäsenten panos kuvien toimittamisessa on korvaamaton!

Myös yhdistyksemme maaliskuinen vuosikokous on takana. Hallituksessa tapahtuikin melkoinen vaihdos, kun vanhoista hallituksen jäsenistä jatkoi minun lisäkseni vain kaksi. Mutta osoituksena siitä, miten elämäntilanteet vaihtelevat, palasi eräs yhdistyksen alkuaikojen aktiivi takaisin hallitustyöhön. Uusi hallitus on ryhtynyt innolla työhön, ja monet uudet ovat tuoneet mukanaan uutta energiaa ja uusia ideoita. Niitä tarvitaan aina! Olemme pitäneet postitustalkoita, laatineet kannanottoja ja miettineet tulevaa toimintaa. Talkoovoimin tulemme olemaan esillä esimerkiksi 23. - 24.5. Kaisaniemen puistossa pidettävässä Maailma kylässä -tapahtumassa, joka omasta mielestäni on jo pitkään ollut tavallaan kes