Äidit tekevät kirjoja

Adoptioperheet ry:n julkaisema ja MAK Medialta tilaama Viivi-kirja syntyi äitien ja isoäitien käsissä.
Nämä naiset kokoontuivat kahville, pohtimaan äitiyden ja isoäitiyden tuntoja. Kuvittaja Jutta Varjus ei kuudelta lapseltaan kahville ennättänyt.
Läsnä ovat Anne Kinos, jonka mainostoimistossa Viivi syntyi. Emilia Männistö, jonka ideasta kaikki sai alkunsa. Maire Soiluva, joka kirjan kirjoitti ja Tuija Törmä, kirjan ulkoasun luoja.

Emilia on kahden lapsen äiti. Lapset ovat 3 kuukauden ikäinen Kaapo ja 2,3-vuotias Anna.
− Erilaisuuden teema nousi hyvin ajankohtaiseksi jo odottaessamme adoptiolastamme, Annaa. Anna itse on vielä niin pieni, että ei osaa ajatella erilaisuutta tai samankaltaisuutta. On oikeastaan hassua, että kun olemme kaikki niin erilaisia, miksi kenenkään minkäänlaisen erilaisuuden pitäisi nousta erityiseksi erilaisuudeksi.
Niin, miksi?
−Siinähän se on se ristiriita. Aikamme korostaa persoonallisuutta, yksilöllisyyttä, yksilön subjektiivisia oikeuksiakin, joten voisi kuvitella erilaisuudelle olevan hyvinkin sijaa. Mutta ei, koska samanaikaisesti meitä puristetaan samankaltaisen ulkonäön muottiin, vastaa Maire, kolmen aikuisen lapsen äiti ja kolmen lapsenlapsen isoäiti.
− Ulkonäöllä ja pukeutumisella on iso vaikutus erilaisuuden kokemiseen. Ajatellaan vaikka hunnutettuja naisia, joiden erilaisuuteen me kiinnitämme huomiota. Pukeutumista kuitenkin käytetään myös viestijärjestelmänä. Esimerkiksi virkapukujen pitää kertoa ihmisen asemasta. Pukeutumisen halutaan myös kertovan statuksesta, jatkaa Anne, kahden aikuisen lapsen äiti ja kahden lapsenlapsen isoäiti.
− Olisiko koulupuku sittenkin ratkaisu, pohtii ääneen Tuija, neljän lapsen äiti. Lapset ovat Justus 4, Iiris 6, Rasmus 8 ja Niklas 12.
Viivi tykkää koulusta–kirjan syntyprosessin aikana nämä äidit kävivät monta keskustelua erilaisuudesta, sen ilmenemisestä ja hyväksymisestä.
− On ollut hyvä pohtia asiaa, tunnistaa omia ennakkoluuloja ja saada hyvä mahdollisuus kasvaa suvaitsevaisemmaksi, toteavat naiset.

Äitiydessä ilot ja epävarmuudet

Kaikki neljä äitiä ovat samaa mieltä siitä, että parasta äitiydessä ovat hetket, kun lapsilla on kaikki hyvin. Kun lapset ovat tyytyväisiä, iloisia ja nauravat. Harva asia kuulostaa niin mukavalta kuin onnellisen lapsen nauru.
Jokaisella on kuitenkin erilainen käsitys siitä, mikä on äitiydessä vaikeinta.
−Vaikeinta on jaksaa väsyneenä. Olla aikuinen silloinkin, kun siihen on vain vähän voimia, sanoo Emilia.
− Epävarmuus siitä, onko oikealla tiellä, jatkaa Tuija.
− Sitä haluaisi, että lapset ovat onnellisia. Mutta miten sitä osaisi opettaa, että olisi onnellinen siitä mitä on, eikä miettisi mitä vielä pitäisi olla, tai pitäisi saada, kun samanaikaisesti pitäisi kannustaa parempaan ja ruokkia tervettä kunnianhimoa, pohtii Anne.
− Vaikeinta on tuottaa pettymys, vaikka sen tietää, että lapsen täytyy niitäkin oppia sietämään, sanoo Maire.
Isoäitinä kokee erilaisia vaikeuksia kuin äitinä.
− Isoäitinä on ehdottomasti vaikeinta pitää suunsa kiinni, nauravat Anne ja Maire.
− Pitää osata koko ajan hakea oikeaa etäisyyttä, oikeaa läheisyyttä. Neuvoa jos kysytään, mutta olla neuvomatta, kun ei kysytä. Antaa tukensa, mutta siten, että sitä ei tulkita ”avuksi osaamattomalle”.
− Eikä se mene niin kuin sanotaan, että saa ”kermat päältä” lapsenlapsistaan. Vastuu on kaksinkertainen. Mutta niin on kyllä ilokin. Kun lapsenlapsella on kaikki hyvin, on lapsenkin hyvä olo ja mummulla siis vähintäänkin tuplahyväolo.

Jatkuvaa kasvamista

Paljon on asioita, joissa jokainen haluaisi äitinä ja isoäitinä kehittyä.
− Haluaisin oppia näkemään, koska on lapsen etu ja hyväksi hänelle, että tasoitan tietä. Etten tekisi sitä liikaa, aloittaa Emilia.
− Siinä todellakin haluaisin kehittyä, että tietäisin aina mikä on missäkin asiassa lapsen etu. ja kun se voi vielä eri lapsen kohdalla olla erilainen, vastaa Tuija.
− Sen olen jo oppinut, että lapsilla on oma elämä. Enemmän haluaisin vielä sellaista tässä hetkessä elämisen kykyä. Että voisi jättää toisarvoiset asiat, kuten vaikka sen onko siistiä, ja nauttia vain siitä, että olemme yhdessä, kaikki koolla, Anne pohtii.
Maire jatkaa:
− Että oppisi levollisuutta. Antamaan aikaa lapsen rytmin mukaan, kuuntelemaan ja opettamaan sellaisia asioita, joita vanhemmat eivät ehkä ehdi, eivät ehkä ajattelekaan, mutta jotka tässä iässä tietää jo tärkeiksi asioiksi. Haluaisi opettaa lapsenlapsilleen kykyä nähdä ja kuulla kauneutta, avata silmät pienillekin ihmeille. Ei sitä sellaisia osannut ajatellakaan silloin, kun omat lapset olivat pieniä, sitä toohotti vain pyykkien ja siivousten kanssa..
− Haluaisin myös siirtää perheemme traditioita, tai säilyttää niitä niin pitkään kuin itse voi, jotta ne luonnollisesti siirtyisivät lasten perheisiin. Se on sellaista sukupolvien ketjua, siltoja, joita pitkin voi kulkea vaikeinakin aikoina. Siksi ne ovat tärkeitä, sanoo Anne.


Ei keskustelu tähän loppunut, ei toki. Mutta tila sen kertomiselle loppui.
Kaikki neljä äitiä haluavat toivottaa
Onnellista äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!