Pannaas ny miettien

Eliisa Asikainen on ikuinen ihmettelijä, joka etsii itseään opiskelemalla, opettamalla ja kirjoittamalla tätä blogia.

"Joskus on pakko vaan päästä sanomaan, vaikka ei oikein tiedä kuinka ja mitä."

Kommentoi ja keskustele Eliisa Asikaisen blogista ja sen herättämistä ajatuksista

1.12.2009

”Kasvatus Toisin Silmin”

Kasvatustieteen päivät (tällä kertaa Tampereen yliopistolla 26.-27.11,) avasivat silmäni näkemään kasvatuksen mahdollisuudet todellisena maailmaa muuttavana välineenä. Teemana oli kriittinen kasvatustiede. Jokavuotinen tapahtuma on tarkoitettu kasvatuksen kehityksestä kiinnostuneille. Mukana oli yli 700 kasvatuksesta kiinnostunutta henkilöä, mikä tietysti ei ole paljon ajatellen sitä opettajien armeijaa, joka Suomella on.

Perinteisesti ajatellen opettajien pitää opettaa – rakastaa omaa ääntään ja jakaa suunnatonta viisauttaan ympäriinsä. Opettajan pitää tietysti myös ansaita palkkansa. Miten hän voisi olla kasvatustietieteen päivillä keskellä viikkoa! Opettajan pitää myös olla varma auktoriteetti, joka auttaa kasvavaa ihmistä ”oikeaan” suuntaa. Valta-asetelma on hyvin selvä – tietävä vastaan tietämätön.

Kasvatuksen kautta tapahtuva sopeuttaminen yhteiskuntaan hyvä asia – sosialisaatio on taannut lauman kasassa pysymisen, mikä on ollut tärkeää taistellessamme petoja vastaan. Tasapaino ja konsensus ovat yhteiskuntaa ylläpitäviä voimia, joiden avulla voimme jotenkin sietää toisiamme, vaikka kaikki ei mielestämme ihan ”oikein” menekään.

”Toisin Silmin” kasvatus voi olla vallakumouksellista. Ihmisellä on tiedon ja ymmärryksen kautta mahdollisuus vapautua häntä alistavista olosuhteista. Alistus- ja valtasuhteiden poistamisen välttämättömyyden tajuaminen antaa molemmille osapuolille avaimet todelliseen kommunikaatioon, mikä on kasvatustapahtumman ydin. Valta-asetelma tasapainottuu: Minä tiedän, mutta myös Sinä tiedät, minua kiinnostaa,mitä sinä ajattelet ja sinua kiinnostaa minun mielipiteeni.

Vallakumous kuulostaa siltä, että mennään ”vasempaan” suuntaan pyrkiessämme ihmisten väliseen tasa-arvoon, muutokseen, jonka jälkeen valtasuhteet ovat erilaiset. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa siis tasa-arvoiset ottaen huomioon ihmisten erilaisuuden ja erilaisen aseman toimia.

Me emme synny samanlaisina emmekä samoissa olosuhteissa. Tasa-arvo tarkoittaa juuri sen ymmärtämistä, että huolimatta erilaisesta taustasta, ihonväristä, älyn ja ymmärryksen lahjoista meitä tulee ja meidän tulee kohdella toisiamme ihmisinä. Tarvitaan valtasuhdeherkkyyttä – meillä on paljon enemmän valtaa toisiimme kuin kuvittelemme. Opimme koko ajan ja toimimme toinen toistemme opettajina ja oppilaina, jos sellaisen mahdollisuuden kanssaihmisillemme ja itsellemme suomme.

”Vasen” ja väärä eivät siis tarkoita samaa – niinkuin ei ”oikea” ja oikeudenmukaisuuskaan. Aina löytyy ”kultainen keskitie”, jonka ei tarvitse merkitä kaikille pettymystä tarkoittavaa kompromissia. Ihmisen, jollainen opettajakin on, pitää päästä kuvitelmasta, että vain hän tietää ”totuuden” lopullisen olemuksen. Totuus syntyy tai luodaan yhdessä, sitä voi katsoa tasan niin monesta näkökulmasta kun on katsojiakin.

Maailma ei ole valmis ja täydellisyys on rumaa. Siksi toivotan monia mielenkiintoisia ihmisarvoisia, totuutta täydentäviä kohtaamisia. Elämä on luomistapahtuma - syksyn pimeydessä asuu sittekin valo, jos katsomme maailmaa toisin, utelian, yhdessä oppivin silmin.








19.11.2009

Tunne älysi

Tunteet ovat hitaita hallittaviksi ja siksi ne aiheuttavat hämmennystä älynsä vankina olevalle ihmiselle. Tosi mies ei halua vaikuttaa lapselliselta eikä naiselliselta. ”Tunne ja järki ovat toistensa vastakohtia – nainen on heikko ja mies on vahva.” hän uskottelee itselleen ja menee mustavalkoisen ajattelunsa ansaan. Mutta maailma ei ole joko tai vaan molemmat.

Sanonta ”Äly on kuin partaveitsi, puuttuu vain käyttöohje.” Kuvaa hyvin ihmistä, joka älyilee liikaa. Tunteilu voi johtaa harhaan, mutta onneksi ihmisellä on järki näitä kahta voimaa tasapainottamassa. Tunneälyn käsite nostaa tunteen heikosti arvostetusta virvatulen asemasta varteenotettavaksi valonnäyttäjäksi elämän tarkoituksen hämärtyessä.

Näin on, mutta mihin katoaa asia ymmärrys työelämässä. Mitä pienempi pomo sen suurepi tarve esittää Suurta Johtajaa, jonka pätevin argumentti asioiden tyrmäämiseksi on perustelu rahalla - jota siis ei tietysti ole. Olen usein ihmetellyt, miten voi olla kannattavaa, pitää ihmisiä töissä, siksi ettää he säästäisivät. Hyvin epätaloudellista. Ihmiset ovat töissä tehdäkseen eri asioita. Heillä on työtehtävä, jonka mahdollistamiseksi tarvitaan pomo, järjestäjä – organisaattori, jonka tehtävä on hoitaa myös talous kuntoon. Taloudellisuus on paljon muuta kuin viikkorahoissa säästämistä – se on toiminnan järjestämistä niin, että panos- hyötysuhde toimii.

(Minulla ei todellakaan ole mitään taloudellisuutta vastaan ja sen saavuttamiseksi tarvitaan kaikkia osapuolia. Yksioikoinen senttien laskeminen ei kehitä muutakuin pihistelyä, jolla ei taloutta hoideta. Pitää uskaltaa etsiä vaihtoehtooisia toimintatapoja ja uusia tulolähteitä.)

Filosofi Pekka Himanen osoittaa kunnioitusta ja ymmärrystä elämän kokonaisuutta kohtaaan. Ihmisellä on valinnan mahdollisuus. Voimme arvostuksellamme tehdä toinen ihminen näkyväksi tai voimme sisäisessä epävarmuudessamme tuhota orastavat ymmäryksen ja yhteistyön alut monin tavoin väheksymällä toista ihmistä – pahimmassa tapauksessa tekemällä hänet näkymättömäksi.

Onnittelut myös tuoreelle tohtorille Hannu Simströmille, joka on tutkinut tunneälyä työelämässä ikäjohtamisen kannalta. Ikään katsomatta haluamme ”alaisina” (=medarbetare) tulla kohdatuiksi kokonaisvaltaisina ajattelevina työhönsä sitoutuneina ihmisinä.

Tunne älysi rajat ja älyä tunteesi mahdollisuudet.



11.10.2009

Aika kateissa…

Ja lokakuuta mennään jo. Miten tässä taas näin kävi. Kuka tai mikä varasti aikani? Omenatko, joita tuli liikaa, kodin perinpohjainen siivousko, ulkovaraston tyhjennys ja uudelleen järjestely vai katosiko aika itsestään tunti tunnilta päivä päivältä? Ehkä huomaan paremmin ajan katoamisen rutiinien muututtua opintovapaani myötä, huomaan ihmisen rajallisuuden ja kotisohvan mukavuuden vastapainona ryhmästä toiseen ryntäilylle ja loputtoman muun työn tekemiselle.

Ei minulla ole mitään lokakuuta vastaan, kunhan se antaa minulle työrauhan
tutkimusprosessin haltijuus haaveena. Avainkäsite ajan lisäksi haussa. No, millaiset käsitteet minua kiinnostavat ja mikä niistä on avain? Vapaus, ihmisarvo, kokonaisvaltaisuus, kommunikaatio, yhteys, ymmärrys. Hyviä sanoja, jos niillä on maineensa veroiset juuret todellisuuteen. Lisätään vastuu, niin saadaan realismia mukaan.

Nyt etsin aikani ja avaimeni. Avukseni saan hallintotieteen opintoihin kuuluvan Timo Keski-Petäjän luennot: ”Tutkimuksen perusteet hallintotieteessä”. Opin, että maailma on täynnä hallinnon tutkimukseen kuuluvia aiheita. Miksi ihmiset voivat pahoin työssään? Siksi, että ongelmia on työn organisoinnissa ja mitä luultavimmin myös kommunikaatiossa. Asia pitää tutkia, jotta emme jää henkilökemia-selityksen tasolle. Yksilö on sidoksissa ryhmään ja ryhmätoiminta vaatii järjestelyjä (hyvää hallintoa siis). Maailman muuttuessa myös järjestelmän (hallinnon) pitää muuttua. Kunnallinenkaan hallinto ei kuitenkaan hallitse koko maailmaa, vaan sen pitäisi lähinnä hallita oma tehtävänsä kuntalaisten elämän tiettyjen asioiden järjestäjänä. Kyse jatkuvasta vastuullisesta prosessista. Pitää seurata aikaansa ja ottaa kuntalainen (ja kunnantyöntekijä) yhdeksi tiimin jäseneksi, jolle kerrotaan, miltä tilanne näyttää kokonaisuuden kannalta. Johtoryhmällä toivottavasti sellainen näkemys on ja näkemykseen kuuluu kyky kommunikoida.

Tästä päästäänkin seuraavaan avaimeen; Rauno Huttusen väitöskirja kommunikatiivisesta oppimisesta/opettamisesta korostaa hyvän ilmapiirin merkitystä oppimiselle. Ihan arkiajattelulla (jos ihminen edes sitä harrastaa – voi kai ajattelunkin ulkoistaa) hän voi ymmärtää, että ilman kommunikaatiota opettaminen on yksinpuhelua. Se tuntuu vaan kummasti monelle opettajalle riittävän. Kun minä oikein hyvin ja pitkään ja kuuluvasti puhun, niin tyhmiä ovat jos eivät tajua - huonoa oppilasainesta.

Hyvä opettaja oppii itse koko ajan, siitä miten ihminen kommunikoi. Kommunikaatio tapahtuu tässä ja nyt – se tuo usein esiin yllättäviä asioita ja voi sekoittaa koko pakan (=on opettajan suunnitelman), mutta parantaa lopputulosta luodessaan jotain todellista kanssakäymistä ja yhteistä ymmärrystä. Loppujen lopuksi koulu on oppijaa varten opettajaa tarvitaan eikä hänen tarvitse heittäytyä kynnysmatoksi ”asiakasta” palvellessaan. Sanoinko oppilasta asiakkaaksi? Ehkä sittenkin asiakkuuden kautta valtasuhteet tasoittuvat. Yhä ihmettelen miksi suhde ei voisi olla ihmiseltä ihmiselle – mahdollisimman tasavertainen kommunikatiivinen kohtaaminen, jossa opettaja toki on vastuu luoda tilanne oppijalle sellaiseksi, että hänellä on mahdollisuus oppia?

Aika mielenkiintoista – eiköhän se tästä löydy…




26.8.2009

OHJAILEVAA KIELENKÄYTTÖÄ

Kieli kuvaa maailmaa. Se toistaa valmiiksi luotuja käsityksiä tai luo uusia tapoja ymmärtää. Fundamentalistisessa maailmassa on vain yksi oikein sanoin ilmaistu totuus. Onneksi emme elä sellaisessa, vaan meillä on sananvapaus. Vapauden lisäksi kieli rajoittaa, se erottelee ja luokittelee. Se myös mahdollistaa toimintojen ja prosessien muuttamisen substantiiveiksi – oleviksi esineen lailla. Prosessista siis tulee tavara, kasvatuksesta tuote – vapaa-ajasta jotain kulutettavaa.

Kieli on kiehtova, moniteräinen miekka, jonka vaikutukset voivat olla arvaamattomia. Loppupeleissä valta on lukijalla. Minkä asian hän ottaa vastaan automaattisesti, mistä on samaa mieltä, minkä kiistää. Näinä aikoina on ihme, että joku ylipäätänsä lukee toisten kirjoittamia tekstejä ja antaa siten itsensä altistua vaikutuksille. Olen huono lukemaan puolivirallista puhetta, mutta nyt tein jotain poikkeavaa - tartuin Wahren-keskuksen esittelyyn opiston ohjelman yhteydessä ja luin siinä Jarmo Pynnösen avaukseen. ”Keskipisteenä asiakas”.

Forssan kaupungin sivistystoimen visio on tulla Suomen lapsi- ja nuorisoystävällisimmäksi kaupungiksi vuoteen 2017 mennessä. Kuulostaa yleisesti hyväksyttävältä. Mutta kuka määrittelee ystävällisimmän kaupungin? (Ehkä 2017 mennessä on löydetty myös tapa mitata ystävällisyyden määrää.) Visiot antavat suuntaa, ne ovat unelmia, jota kohti pyrkiä – ei kirjaimellisesti otettaviksi. Ne syntyvät mm. laivaseminaareissa tai muuten arjesta irrotetuissa paikoissa. Visioijat visio, mutta toteutukseen tarvitaan kuitenkin kaikkia ja kaikki eivät vakuutu johtavien virkamiesten kulloistenkin luottamushenkilöiden kyvystä luoda yhteisiä visioita. Kummallistako?

Wahren-keskus -esitteen ensimmäisellä aukeamalla Jarmo Pynnönen ohjailee lasten liikennepuistossa lapsia kohti hyviä harrastuksia. Kuva on positiivinen, mutta teksti asettaa lapsen passiiviseen rooliin. ”Toiminnan suunnittelussa keskipisteeksi asetetaan lapsi, asiakas, jolle palveluja tuotetaan.” Lapsi siis on ja odottaa toimenpiteitä. Millaiseen maailmaan kuuluu lapsiasiakas? Markkinamaailmassa lapsia houkutellaan kuluttamaan ja karkkihylly on kassan vieressä ja joka kotiin jaetaan lelumainokset ennen joulua. Tulee mieleen se, että ovatko lasten harrastukset kenties vapaa-aikatoimen tuleva rahastusmahdollisuus.

Toki teksti myöntää vapaa-aikatoimen tukevan kotien kasvatustyötä – Luojan kiitos kukaan ei puhu omista lapsistaan asiakkaina. Asiakaskeskeisyyden korostaminen oppimisen maailmassa ei tarkoita sitä, että oppiminen on ostettavissa. Miten sitten kertoa ymmärrettävästi se, että opettajan/kasvattajan rooli on edesauttaa oppimista/kasvamista, jonka suorittaja on oppija/kasvava?

Teksti arvottaa vapaa-ajanpalvelujen itsenäisen tuottamisen mallin jotenkin epämääräiseksi. Yhteenkuuluvuuden kaikilla kaupungin palveluita tarjoavilla pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sen suurin este ei ole itsenäinen toiminta, vaan hallinnolliset rajat, toimivallan epämääräinen delegoimattomuus (lautakunnat päättävät turhista asioita) ja erilaiset budjetit ja rahoituspohjat, jolla valtionapusenttejä (totuuden nimessä euroja) herutellaan.

Wahren-keskuksen tehtävänä olisi poistaa rajoja ja luoda yhteisyyttä. Esitteen perusteella toimijat ovat hyvin erillisiä. Missä näkyy se uusi malli yhteisen päämäärän toteuttamiseksi, jota meille hehkutettiin Wahren-keskuksen yhteydessä? Esittely paljastaa hyvin erillisyyden tilan, jossa olemme. Olkoon yhteisyys visiopuolella sekin – toista elämää – arki entisen vapaan sivistystyön (nyk. vapaa-aikatoimen) tekijöiden puolella raahautuu omalla tavallaan.

Vapaa-aika ei ole turhaa aikaa, vaan sen tarkoitus on tasapainottaa, antaa uusia virikkeitä, lisätä luovuutta, juuri sitä mitä tämä aika tarvitsee. Työnä sen järjestäminen on todella työtä. Vanhojen toimintamallien osoittautuessa aikaan sopimattomiksi tarvitaan vaihtoehtojen näkökykyä myös järjestäjäpuolella – siis sekä hallinnossa että itsenäisesti toimivissa yksiköissä.

Keskipisteenä olkoon ihminen, aktiivinen kasvava kaupunkilainen, jonka kanssa rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. Lapset ja aikuiset ja vanhukset ovat saman ihmisen eri olomuotoja. Ihan totta.
Liikenteenohjaaja Pynnönen pääsee kuitenkin tekstissään lopuksi asiaan: ”Tästä Wahren-opiston ohjelmasta voi jokainen löytää oman juttunsa arkipäiviä piristämään ja ajatuksia kehittämään.”
Johon lisään: ”Tule mukaan ihminen - olet sen arvoinen!”





4.8. 2009

Me ollaan taas niin vorssasta, vorssasta, vorssasta

Leo Leppänen blogissaan tiivistää rakkaan pikkukaupunkimme - Forssan syöksykierteen kovin kliseisesti, mutta todentuntuisesti. Meidän forssalaisten olisi syytä katsoa peiliin. Tosin en ihan usko, että se auttaa - peilistä näkyy juuri se, mitä haluamme nähdä.

Huono itsetunto estää ”virheiden” merkityksen tajuamisen. Tekevälle sattuu ja jos ihmiset, joista kaupunki ja sen hallinto koostuvat eivät uskalla muuttaa mitään virheen tekemisen pelossa, niin siinä sitä sitten seistään juurevasti kotikenttäetua puolustaen.

Toisaalta syytä tekemisen pelkoon myös on: aivan uskomattoman hyvin toimivat ”hyvät veljet, joihin kuuluu myös sisaria” savustavat kyllä ”erilaiset” ulos. Olen ollut kuulevinani usein seuraavan ohjeen: ” Säännöt ovat sääntöjä, mutta meillä on aina tehty näin.” Ymmärrän nyt, että jokaisella on joku luuranko kaapissa, niin eiköhän nyt vaan ole parasta antaa liian rehellisyyden ja idealismin olla.

Väitän kuitenkin, että me forssalaiset (melkein) alkuasukkaat emme ole sen takapajuisempia kuin muutkaan alkuasukkaat. Näkemys omasta kylästä perustuu lapsuuteen ja vanhempien ja isovanhempien jne. lapsuuteen. Perinteen läpitunkemat ihmiset nyt vain ovat täynnä tapojansa. On hyvä saada ulkopuolinen peili, jolla on kiusallisia, mutta oleellisia kysymyksiä.
”Miksi näin on, miksi olemme valmiita hyväksymään kaikenlaista?”

Kun puhutaan Forssasta, niin onneksi on vain kyse mielikuvista. Totuutta etsiessämme ajaudumme väistämättä mielipidelinjalle. Mielipiteet muuttuvat kuten mielikuvatkin. Minun lapsuuteni Forssaan kuului 1960-luvun alussa tori täynnä elämää. Se muuttui 70-luvulla Linikkalan lukion myötä henkilökohtaiseksi suorittamiseksi (mikä toki maksoi vaivan – näin jälkikäteen ajateltuna, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi olin pitkällä matikalla. Jaa, no, jonkinlainen tilastotieteen tajuaminen on auttanut suhtautumaan kriittisesti maailman laskemiseen ja luokitteluun.)

Opiskelujen jälkeinen paluu koulukaupunkiin ei ollut kovin harkittu teko 1981, mutta avasi Forssan aivan toisenlaisena – hyvin ”elämämakuista” oli touhu. Mutta oli ihan pakko nähdä muutakin. Tamperetta edes. Paluu Forssaan 1987 oli jo tietoisempi ratkaisu. Silloin oli perinteisiin perustuva elämäntapa pahasti hajoamassa, mutta muutoksen tajuaminen vie aikansa.

Seuraava vuosikymmen hiljensi kylän. Minä jäin, vaikka ehkä olisi ollut syytä paeta paikalta, mutta hiljaisuudessa on jotain hyvääkin - realiteettien tajuamisen mahdollisuus tarjolla ja tai uusien unelmien/suunnitelmien kehittely. Paljon pelätty vuosituhannen vaihtuminenkaan ei oikeastaan muuttanut mitään. Henkilökohtainen irtiotto Imatralle 2001-03 oli kyllä hyvä näkökulman avaaja.

On taas aika nähdä jotain muuta - Tamperetta edes. Forssa saa koteloitua mielessäni pikkukaupunki-idylliinsä, jonka voi avata aina uudelleen. On se vaan niin mukava palata tuttuun ja turvalliseen - vaikka (yli) 30-vuotiseen (tie)sotaan. Annan nyt itselleni aikaa opiskeluun – se on uutta ymmärrystä luovaa toimintaa parhaimmillaan.

Forssa on sellainen kun se on, mutta saman muutoksen alla kun koko maailma.
Voimme vain kuvitella muurit ympärillemme – oikeasti niitä ei ole.




30.6.2009

Kesä on jotain muuta

Kesällä siirrymme toiseen tilaan - ei ole kelloa eikä siten ainaisia aikatauluja.
Kaikki on mahdollista. Mitä vaan voi tehdä: voi matkustaa uusiin paikkoihin tai löytää vanhoista ”tutuista” paikoista uusia ulottuvuuksia. Koko Suomi muuttuu Etelän lomakohteeksi, jossa istutaan ja ihmetellään ja siirrtetään välttämättömyyksiä huomiseksi.

Muuttuuko sittenkään? Tänä aamuna heräsin kello seitsemältä meuhkaan ja melskeeseen, joka syntyi yhdistelmästä ruohonleikkuri, kaivinkone ja nosturi lisättynä liikenteen melulla. Työ ja touhu ärsytti. Miksi? Ärsyttävä yleensä muistuttaa jostain keskeneräisestä. Muistin kesäsuunnitelmani alkaen varaston siivouksesta sukulaistapaamisen järjestämiseen. Niin ja mattopyykin ja aitaremontin ja nukkuvan blogini herättelyaikomuksen...

Elämä ei pysähdy kesäksi, vaan tiivistää tahtiaan. Se muuttaa suunnitelmia ja on aika arvaamaton. Tuttuja elementtejä kesässä on jo toki tähän ikään ehtineellä ihmisellä enemmän kuin aivan uusia. Yksi sellainen on Juhannus. Se on valon ja energian juhla, jota olen jo kymmenenä kesänä juhlinut lasten luovan kesäteatterileikin lumoissa Tervalammin pihassa Pääjärvellä. (Tervalammin tila on kuulunut aikanaan Forssa-yhtiölle 1874-1924 ja on nähnyt myös 1918 tapahtumat.)

Lapset ja kesä toimivat hyvin yhteen – kummatkin kasvavat ja kehittyvät hurjaa tahtia omaan suuntaansa. Viikon aikana yhdessä ideoitu ja harjoiteltu näytelmä esitetään toisena Juhannuspäivänä. Kaikki näyttää valmiilta ja helpolta, mutta sitä ennen on pitänyt käydä läpi luovan prosessin kaikki vaiheet ristiriitoineen: pitää löytää ratkaisu keijujen sijoittamiseksi presidentti Harja Talosen linnaan, saada Pöhöpähkinän poikien asepisnis uusille urille (suojakylttitehtailu pelastaa hiipuvan talouden) ja Ruotsilandian prinsessa Kristiinalle oikealaista kahvia.

Leikki lasten kanssa vapautta huomaamaan miten monta asiaa on ihmisen omasta mielestä kiinni, jos juututaan ”ongelmiin” ja syyttelyyn, niin taatusti ollaan jumissa. Jokainen ns. ongelma sisätää myös ratkaisun, joka voikin olla parempi kuin ns. ongelmaton olotila. Lapset ovat tulevaisuuden tekijöitä, siksi kannattaa vaivautua ottamaan selvää, miltä maailma heidän silmissään näyttää.

Onneksi myös katsojat vaivautuivat tulemaan paikalle ilmeisen mielellään ja nauttimaan lasten ja nuorten esitysten lisäksi sateenjälkeisestä auringosta kahvin ja vastaleivotun pullan kera. Haitari soi ja tunnelmaa riitti. Tuttua, mutta aina uutta ja yllättävää, jotain muuta kun oletti – upea palkinto sateisen harjoitteluviikon jälkeen – lämpimiä ilmoja ja ihmisiä.




2.6.2009

”Mikä on Euroopan unionin tulevaisuus?”

Yllämainittuun kysymykseen vastaaminen vei noin tunnin elämästäni toissa viikolla – ei yhteen tenttikysymykseen yleensä voi kauempaa voi keskittyä. Sen verran asia jäi kuitenkin vaivaamaan, että piti lähteä paikanpäälle katsomaan, miltä Euroopan ytimessä - Brysselissä näyttää. Siinä menikin jo useampi vuorokausi.

Kävimme (”Rethink it” –ryhmä Wahren-opistolta) viime viikonloppuna tarkistamassa, millainen paikka se Bryssel oikein on. Vaalit ovat tulossa – sen huomasi sielläkin katukuvasta. Aivan yhtä suurta mainostoimistojen juhlaa vaalikampanjointi siellä kuin täälläkin. Epäilen kyllä, että niin ylileveät hymyt eivät ketään vakuuta - joku oli setään älynnyt laittaa punaisen pellenenän mainokseensa, jossa luki ”Rehellisyyttä poliittiseen pelleilyyn!” Belgialaisten on pakko äänestää, joten äänestysprosentti siellä tulee olemaan joka tapauksessa hyvä.

Mielenkiintoista kaduilla liikkuessamme oli se, että aika moni kysyi meiltä neuvoa, mihin mennä, niin kuin mekin kysyimme aika monelta. Kartankaan kanssa ei ollut helppoa ja neuvojen kanssa oli vielä vaikeampi löytää oikeaa tietä. Suklaakaupan suklaasilmäinen tyttö kysyi: ”Mistä olemme?” Kuultuaan kotimaamme hän huokaisi: ” Pohjoismaissa vasta tuntuu oikealta Euroopalta.” Mitä, mitä? Me tulimme etsimään Eurooppaa Brysselistä ja tyttö osoittaa sinne, mistä tulimme. ”Täällä on ahdasta ja liikaa kaikkea. Pohjoismaissa kunnioitetaan ihmistä”, sanoi tyttö Azerbaizanista . Hän oli asunut ja opiskellut 8 vuotta Belgiassa ja viettänyt aikaa sukulaisten luona Ruotsissa ja Tanskassa.

Meitä Grundtvig-oppimiskumppanuusmatkalaisia kommentti kohotti - ymmärsimme kuulemamme. Pohjoismainen kansansivistysaate edistää demokratian toteutumista ja toimii yhteisen hyvän eteen. Ihanan idealistista, mutta sopiiko se koko Eurooppaan tai maailmaan. Ovatko ihmiset kypsiä ottamaan vastuuta teoistaan? Syytä olisi.

Matkalla oppii paljon, niin mekin. Kaikkea on mahdotonta heti edes ymmärtää. Yksi mielenkiintoinen kohtaaminen Hasseltin monikulttuurisuustalolla oli nigerialainen pappi Martin, joka johdatti ihmisiä yhteen suureen oppimisen juhlaan sanomalla: ”We are all one family. If you have some problems - for example your boss does not understand you. Teach him. We should teach each other to understand our human value.”

Kysymys Euroopan tulevaisuudesta ilman koko maailman tulevaisuuden kysymyksiä on turha. Kysymys kuuluu oikeastaan: Tarvitseeko Eurooppa unioniaan pärjätäkseen muun maailman kanssa?




18.5.2009

”Työ ja elämäni”

Löysin jotain sopivaa korvaavaa hoitoa työnarkomaniasta johtuviin vieroitusoireisiin. Kerron ensin kuinka syvällä kävin:

Totaalinen tauti – tulen palavana tuntuva kurkkukipu - teki viime viikon työnteostani vaikeaa – ei puheluita, ei tapaamisia. Mutta onneksi on tekstarit ja lämmin miniläppari sylissä – se sai sairastamisenkin tuntumaan hyvältä ratkaisulta lisätä työtehoa. Tämä ratkaisu toimi pari päivää. Suunnitelmaa ja kaikenmaailman kirjelmää syntyi vähällä äänenkäytöllä. Mutta keskiviikkona jouduin tekemään valinnan itseni ja velvollisuudentunteeni välillä. Velvollisuudentunto voitti ja kooste näytelmästä ”Koijärvi 1979” esitettiin Urjalan kirjastossa. Jouduin lukemaan poissaolevan roolihenkilön osat. (Kaikkien ihmisten velvollisuudentunto ei ole yhtä vaativa – se on heidän onnensa.) Ääni siinä meni lopullisesti (kolmeksi päiväksi) tukkoon ja älysin olla hiljaa vasta kun oli pakko ja sairaslomalappu kädessä. Päänsärky esti suunnittelutyön ja kirjelmät.

Silti mietin kuinka selviän kaikesta viime viikolla tekemättä jääneestä. Mietin miten korvata poissaoloni: ”Jos kävisin vaikka ihan vaan vähän töissä sunnuntai-illan kunniaksi ja hakisin pari paperia, jotka pitäisi täyttää...” Hei, herätys, jos joku on poissa sairaana, ei hänen kuulu korvata mitään. Sairaus on sairaus – kukaan ei ole korvaamaton. Toinen herätys olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Ei työntekijän kuulu miettiä, mitä vielä pitäisi tehdä, silloin kun on tehnyt satoja tunteja ylitöitä, joista ei makseta – silloin pitäisi ymmärtää lopettaa tekeminen.
Tahdonvoimalla sain estettyä itseni menemästä.

Huolestuttavaa mielikuvituksen köytymistä työelämän ympärille - onneksi löysin kirjahyllystä Mari Aulankon kirjan ”Työ ja elämäni.” Siinä se on työnarkomaanille korvikehoitoa, lempeää ohjausta kohti elämää, jonka sisältö on jotain muutakin kuin työ. Sitä elämää kohti pyrin ja arvatkaa millä motiivilla? No tetysti siksi, että jaksaisin paremmin työssäni.







8.5.2009

Kevätjuhlien aikaa

Jo neljännen kerran opiston teatteriporukka otti kevään vastaan Vappuna näytellen. Nyt kuvittelimme olevamme Koijärvellä vuonna 1979. Tässä ”toisessa elämässä” oli vielä maalla pienviljelystä ja karjaa – leipää tehtiin kotona omasta viljasta. Osattiin hankkia elanto maasta, vaikka työ oli raskasta, se oli itsenäistä.
Tässä todellisuudessa teatteritalon sali täyttyi ihmisistä molempina esityspäivinä. Ensi esityksessä jännittää sitä, kuinka esittäjät pärjäävät – turhaan, sillä hätä keinot keksii ja sekavasta ohjauksesta huolimatta näytelmä etenee hienosti. On aina ilo nähdä miten ihmiset kohtaavat pelkonsa ja ylittävät itsensä - tekevät jotain muuta kuin arkiroolissaan. Toisessa esityksessä jännittääkin sitä, miten yleisö asian ottaa. Turhaa sekin, sillä ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä ja pääasia, että kohdataan ja keskustellaan. Oli hyvä nähdä Koijärven tapahtumissa todella mukana olleita yleisön joukossa.

Pieni Teatterikoulu juhli myös Vappuviikonloppuna kahdessa osassa. Ja taas sali oli täynnä molemmissa kevätjuhlissa. Tanja Thomsson on tehnyt hyvää työtä lasten ja nuorten kanssa. Isompien esitykset tempasivat täysin mukaansa. Lensimme lentokoneessa, jossa alkoi tapahtua kummia. Matkustimme junassa, jossa kukaan ei tuntenut mitään ilman kännykkää. Pienempien esitykset ovat ilman muuta ihania. Molemmat ryhmät olivat rakentaneet omaa kaupunkiaan.
”Nonest-Sicest” oli 6-8 -vuotiaiden ryhmän luoma maailma, jossa etsittiin kadonneita lapsia ja ”Outolaakso” vähän isompien. Outolaaksossa tapahtui outoja ja jouduttiin jopa oikeudessa selvittelemään sitä, mitä pappa yöllä ammuskeli ja kuka myrkytti karkit. Todistettua tuli, että mielikuvitus on mahtava voima.

Teatteri on yksilösuorituksen lisäksi joukkuelaji, jossa jokainen on osa kokonaisuutta ja siten vaikuttaa lopputulokseen. Minuuden kehittymisen kautta syntyy kyky toimia ryhmässä, mikä on aika tärkeä asia elämässä. Pieni Teatterikoulu on päässyt hyvään alkuun ja toivotaan, että se saa kasvaa ja kehittyä, silä meidän lapsemme ovat tulevaisuuden tekijöitä.

Tekijöitä on myös Tyykihovissa ja Rimpikodissa, jonka kevätjuhlassa esiintyi Tuomas Norri. Hän muistutti runoelmassaan sota-aikojen ankarista ponnistuksista. Hilkka Pohjalainen kohdisti katseen alkavan kevään ihmeeseen ottamiensa valokuvien kautta Ja lopuksi lauloimme Leena Leppäsen kanssa - niinkuin kunnon kevätjuhlassa kuuluu: ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen”
Sen myötä: Kesää kaikille!



27.4.2009

”Second life”

Interaktiivinen tekniikka koulutuksessa -konferenssi Hämeenlinnassa on kasvanut 20 vuodessa isoksi. Aulanko pullisteleli 23.-24.4. innovatiivista menetelmää luoda uutta verkkoyhteisöllisyyttä. Parasta oli kuitenkin nähdä ihmisiä hämmentyneen innostuneena kulkemassa uusien mahdollisuuksien porteilla.

Ihmiskunnan uusi aamu tuntuu olevan aivan nurkalla – paratiisi maanpäällä on totta - huomenna. Sen meille suo tekniikka, joka tasa-arvoistaa, vapauttaa meidät kehomme kahleista ja siirtää meidät Avattarien avulla Second-lifen suomiin maailmoihin – toisiin ulottovuuksiin uudella persoonalla.

Olen tähän asti kuvitellut olevani mielikuvitusrikas ja vapaamielinen ihminen, jota ei hämmennä mikään tämän maailman hullutus. Nyt olen ilmeisesti kuitenkin tullut taas ymmärrykseni rajamaille. Että aikuiset ihmiset saunovat keskenään mielikuvitusmaailmassa tietokoneenkoneen välityksellä. Just joo.

Ymmärrän kyllä improvisaation ja mielikuvituksen yhteisen leikin. Tarinat ja niiden avulla luotu maailma on ihan luonnollista toista elämää, mutta hämmennyn, kun ihan järkevät opettajat luovat itsestään animaatio-hahmoja, joiden avulla he lähestyvät Second-life -nimellä esiintyviä oppilaitaan.
Muuttuuko maailma pakemalla koneen uumeniin. Eikö kannattaisi muuttaa ”real life” sellaiseksi, että siellä viihtyy?

Nykytekniikka vapauttaa ihmisen tietyissä rajoissa, se antaa mahdollisuuksia ilmaista itseään, luoda verkostoja ohi perinteisten väylien, mutta se missä maailma todentuu – ”first life” on oleellisin. Siksi keskityn nyt kuitenkin saunomaan erilaisten ihmisten kanssa mieluummin livenä, syömään vaikka hernekeittoa Forssan torilla Mielikin kevättempauksessa, halailemaan ihmisiä ja välillä olemaan vihainen tai kyllästynyt. Hammassärkykään ei tunnu pahalta - se on sentään jotain todellista.

Voi kuitekin olla, että uteliaisuus voittaa ja kurkistan toisiin todellisuuksiin. Second-life kuulostaa houkuttevalta mahdollisuudelta luoda moniakin uusia persoonallisuuksia. Toiset todellisuudet ovat aina kiinnostavia, vaikka niihin pääsee kyllä ilman tietokonettakin katsomalla syvälle silmiin ja avaamalla mielensä sille hämmennykselle, mitä toinen ihminen meissä aiheuttaa.

Persoonat ovat niitä, millä pelaamme toisten silmissä. Ei haittaa kunhan muistamme ytimemme – sen perusihmisen, joka meissä ja jokaisessa toisessa asuu.



14.4.2009

Koijärvi 1979

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten 14.4. pääsiäislauantaina kuultiin ja nähtiin ensimmäinen julkinen kannanotto siitä, että luonnonvarat eivät ole loputtomia. Ylen uutiset teki jutun Koijärven laskuojan perkaamisesta. Siitä se alkoi. Luontoarvojen puolustamisen lisäksi yli puolitoista vuotta kestänyt taistelu Koijärven kuivattamisen puolesta ja vastaan. Kysyttiin, että onko kerran jo kuivaksi maaksi määritelty Koijärvi enää järvi? Saiko kuivattamisen estämisiksi tehdyn laittoman padon purkaa laillisesti?

Minun tietoisuuteeni mediatempaus tuli vähän myöhemmin, kun samana keväänä istuin bussissa matkalla Lopelta Jyväskylään, jossa opiskelin toista vuotta. Kuulin radiosta uutisen, jonka mukaan Koijärvellä, Forssan lähellä, nuoriso oli ryhtynyt puolustamaan luontoa kahlitsemalla itsensä kaivureihin, joiden tarkoituksena on laskea järven pintaa, jotta se kuivasi maanviljelykselle kelpaavaksi.

Maalta kotoisin olevana ymmärsin ja ymmärrän yhä viljelijöiden tarpeen pysyä leivässä, mutta samoin perustein ymmärsin luonnon arvon. Maalaisihmisten luontosuhde on realistinen, jotta luonto antaa sitä pitää kunnioittaa. Mielessäni asetuin tuolloin kuitenkin luonnonsuojelijoiden puolelle – mitenkään konkreettisesti en osallistunut. Ymmärrys siitä, että luonnon rajaton hyväksikäyttö ei enää ollut mahdollista, yleistyi. Syntyi Vihreä liike ja lopulta kaikki puolueet alkoivat vihertää.
Näin historiaa pikakelaten.

Wahren-opiston näytelmäpiiri on tutkinut Koijärven tapahtumia. Päivi Kurka on käsikirjoittanut näytelmän ”Koijärvi 1979” ryhmän yhteisen tutkimusretken tuloksista. Kukaan meistä (15-60 –vuotiaista näytelmäryhmäläisistä) ei ollut paikanpäällä, mutta kuuntelimme tarinoita. Katsoimme Seppo Pessisen ottamia kuvia. Luimme Marja-Leena Salon Kahleissa Koijärvellä kirjan ja katsoimme Ville Koiviston tekemän dokumentin aiheesta. Näistä kaikista koostimme näytelmän. Ja niin kuin aina näytelmät luovat oman todellisuutensa, jossa on heijastuksia niistä tapahtumista, joita se kuvaa, mutta myös ihan yhtä paljon heijastumia tekijöistään. Myös katsojat tuovat omat muistonsa ja kokemuksensa mukanaan.

Näytelmä ei siis kerro totuutta vaan peilaa tapahtumia, joiden totuus on jokaisella mukana
olleella omansa samoin kuten näytelmän katsojalla. Meidän näkökulmamme on ehkä hieman enemmän maalaisten – en osaa sanoa. Tule ja katso ja kerro meille omat näkemyksesi asiasta.

Esitykset ovat Vappuna 1.5. Forssan teatteritalolle klo 14 alkaen ja toinen esitys su 3.5. klo 18.
Paikalla on myös Naisten toimintaryhmä Ompelukerhon kahvio - esitys on ilmainen.





6.4.2009


Kriittisessä tilassa

Olin lauantaina Tampere-talolla ”Kriittisessä tilassa” - seminaarissa, jonka teemana oli ”Työn ilot ja kirot”. Opetusalan tunnetuimman kriitikon Kari Uusikylän hampaisiin joitui taas kerran huippuyliopistojen hypetys. Hänen mielestään luovuus ja innovaatiot tarvitsevat ennenkaikkea sallivan ilmapiirin. Luovuutta ei esiinny liiallisessa kiireessä ja tulostavoitteellisessa koohotuksessa, jossa ihmisen toimintakyky kapenee.

Luovista yksilöistä puhuminen on turhaa. Jos ei ole luovuutta tukevaa ilmapiiriä, jossa erehtyminen on sallittua ja jossa on sijaa erilaisille mielipiteille ja kaikesta tästä seuraavaa luottamusta, niin ei synny mitään uutta ratkaisua ongelmiin. Luovassa työyhteisössä saa kannustusta kokeilemaan ja siellä on virheistä oppimisen mentaliteetti. Sen ainaisen ”oikeassa” olemisen sijaan, mikä todellakin tuntuu olevan opettajille hyvin tärkeä kuvitelma.

Jos ja kun nyt suomalaiseksi luonnonvaraksi nostettu ”luova hulluus” halutaan reaalityöelämässä poistaa häiritsemästä, niin supsutellaan vaan käytävillä, mitätöidään toisten tekemiset ja puukotetaan selkään sen kun ehditään. Luodaan paljon ahdistuneisuutta ja pelkoa työpaikoille ja varmistetaan oma oikeassa oleminen - ”tiesinhän minä, että ei siitä mitään tule”.

Mikä luovuudessa pelottaa? Epävarmuus tulevasta, ei voi tietää, mitä tapahtuu, kontrolli pettää ja kaikki voi mennä ”pieleen” ja minä voin tehdä ”virheen”. Luovassa ajattelussa virhe on kaiken hedelmällisin lähtökohta. Se mahdollistaa näkökulman muutoksen ja antaa materiaalia oppimiselle, joka on siis paljon sukua luovuudelle. Luovuus ei yksin maailmaa pelasta, sen jälkeen tarvitaan järjellistä harkintaa ja paljon arkista puurtamista, jotta innovaatio saadaan tuottamaan.

Uusikylän jälkeen lavan täytti ihminen täynnä virtaa. Virsi, jonka hänen kanssaan veisasimme soi kauniisti. Se oli ”Herraa hyvää kiittäkää” ilman herran pelkoa. Se oli ihmisen itsensä kanssa sinut olevaa harmonista sointia karhealla äänellä, jonka tuntevat lehmät laitumella ja veistoksia taiteilijan ohjeiden mukaan toteuttavat hitsaajapojat. Miina Äkkijyrkkä kysyi: ”Toteudunko toimissani, niin että mukana on koko ihmisen keho, mieli ja henki?” Hän kehotti jokaista löytämään itseinventaarion kautta ne asiat, jotka kokee tärkeiksi. Ja sitten toimimaan sen mukaan, jos haluaa elää täyttä elämää, joka on täynnä vastoinkäymisiä, sillä juuri ne nostavat arvokkaat asiat esille ja saavat meidät ymmärtämään, mistä elämässä on oikein kyse. Päävastuun hän jätti ihmiselle itselleen, vaikka korosti myös ympäristön ja muiden ihmisten tuen arvoa.

Lopuksi hän totesi, että häntä niin vituttaa virkamiehet. Jostain syystä yleisö taputti tässä kohtaa raivokkaasti. Henkilökohtaisesti hämmentävää juuri kun olen oppinut ymmrtämään bykrokratian nerokkuuden tasapuolisena yhteisen hyvän jakajana. Hän varmaan tarkoitti niitä virkamiehiä, joiden mieli ja henki on paennut paikalta ja joiden keho toimii kravattitelineenä virkatehtävissä ja joiden mieli korkeintaan tuottaa jonkin opportunistisen ajatuksen oman aseman ylläpitämiseksi. Hän varmaan tarkoitti niitä, jotka ovat unohtaneet, minkä vuoksi hyvä hallinto on olemassa.




26.3.2009

Oikeassa olemisen pakko

Sain mielenkiintoista postia – vastauksen tekemääni oikaisuvaatimukseen Wahren-keskuksen projektipäällikön valinnasta. Se oli sivistystoimenjohtajan valmistelema ja lautakunnan siunaama kymmensivuinen ”väitös” valitun hakijan sopivuudesta projektipäällikön toimeen verrattuna omiin opintoihini ja työkokemuksiini.

Vaivaa on nähty sanojen asettelussa, niin että tehty päätös näyttäisi oikealta. Tiivistän, mutta lainaan sanasta sanaan:

”Projektipäälliköllä ei ole toimivaltaa Wahren-keskuksen yksiköiden suhteen.
Kaikilla Wahren-keskuksen yksiköillä on oma toiminnasta ja taloudesta vastaava johtaja. Projektipäälliköllä ei ole esimiestehtäviä eikä muutenkaan hallinnollista toimivaltaa Wahren-keskuksen yksiköiden suhteen.

Projektipäälliköltä ei ole perusteltua edellyttää korkeakoulututkintoa. Hankkeen nykyisellä projektipäälliköllä ei ole korkeakoulututkintoa. Myöskään hanketta jatkavalta projektipäälliköltä ei edellytetä korkeakoulututkintoa.”

Ihanko totta. Näinkö se vaan menee? Missä sitten on Johtajuuden tarve tässä tapauksessa? Sana "johtaja" vilisee muutenkin kaupungin virkamiesten kielikuvien kukkatarhassa, kuin citykani ikään. Se tulee vastaa, mitä yllättävimmissä paikoissa. Sitä pitää korostaa ja näyttää monella tavalla. Kysymyksiin vastataan kehotuksella: ”Soita sihteerille”. Johtajan on ilmeisesti vaikea kohdata ”asiakasta” - sitä varten on ihmisten kieltä ymmärtävä toimisto- ja asiakaspalveluhenkilökunta - onneksi. Kysyjälle ei kuitenkaan välttämättä tule ”oikeaa” kuvaa Johtajan Suuruudesta, vaan pikemmin kuva siitä, että onko homma nyt sittenkään ihan hanskassa ja ihmetys siitä, että miten suureksi kyseessä oleva johtajan ego mahtaa paisua ennen kuin se poksahtaa.

Perustelut jatkuvat: ”Projektipäälliköltä edellytetään laaja-alaista kulttuuriorientoitumista. Kulttuuriorientoitumisella tarkoitetaan tässä tapauksessa projektipäällikön näkemystä kulttuurin luonteesta ja siihen liittyvistä tekijöistä käytännön toiminnassa sekä hänen asennettaan kulttuuriin.”

Mitä sanalla ”kulttuuri” tässä oikein mahdetaan tarkoittaa ja mitenkähän meidän asennemaailmamme on mitattu muuten kuin mutulla ja ”eikö-sinustakin hyvä veli” menetelmällä? Kuka on projektipäällikkö? Nyt tointa hoitava vai ennakoitu tuleva? Olisi varmaan kannattanut laittaa jo hakemukseen, että nyt ratkaisee oikea asenne ja merkonomitutkinto – niin olisivat ylikoulutetut naiset osanneet jättää hakematta. Niin ja senkin olisi voinut mainita, että tärkeää on se, että hakija on ollut ihan ulkomailla.

Vapaa-aikalautakunnan pöytäkirja kokonaisuudessaan on nähtävissä Forssan kaupungin sivuilla. www.forssa.fi Päätöksenteko-hallinto / Esityslistat ja pöytäkirjat / Vapaa-aikalautakunta 17.3.2009. Siellä on eriteltynä ja vertailtuna jokaisen valittaja meriitteineen suhteessa valittuun. Huomasin, että minun oikaisuvaatimustekstini lautakunnan listassa ei ole kopio virallisesta lähettämästäni oikaisuvaatimuksesta, vaan ennakkovaroituksena menneestä epävirallisesta sähköpostiviestistäni kopioituna lautakunnan listalle.

Tässä virallinen kirjeitse lähettämäni oikaisuvaatimus kirjoitusvirheineen – eu-projekti kirjoitetaan isolla E:llä:


”Oikaisuvaatimus sivistystoimenjohtaja Jarmo Pynnösen
tekemään Wahren-keskuksen projektipäällikön valintapäätökseen

Katson, että minua ei hakijana kohdeltu tasa-arvoisesti. Sen, että olen jo nyt kaupungin palveluksessa, ei pitäisi olla este. Poliittinen kantani ja sukupuoleni eivät pitäisi olla myöskään vaikuttaa valintaan. Vähemmällä koulutuksella ja kulttuurialan kokemuksella oleva miespuolinen hakija tuli valituksi. Kokemukseni näytelmäryhmien ohjaamisesta on verrattavissa joukkuepeliin, jossa toki Wahren-keskuksen toiminnoissa on kyse.

Olen toiminut eu-projekteissa ja olen erittäin kiinnostunut kehittämään kaupungin palveluja kuntalaisten aktiivisuuden mahdollistamiseksi.”

Vapaa-aikatoimessa on aika monta palloa ilmassa ja peliä menossa yhtä aikaa – niin pitää olla, että tavoittaisimme mahdollisimman monta ihmistä ja saisimme heidät peliin mukaan. Monenlaisen toiminnan koordinointi ei onnistu yhdellä näkökulmalla vaan aika moniarvoisella asenteella. Sellaista asennetta toivottavasti löytyy myös nyt valitulta projektipäälliköltä.




23.3.2009

Rajoitettua rationaalisuutta (kunnallisessa) päätöksenteossa

Organisaatiotutkija Herbert Simonin mukaan hallinto on päätöksentekoa. Koska päätöksiä tekevät ihmiset, niin järjen käyttöä rajoittaa päättäjän/päättäjien tiedolliset valmiudet tunteiden lisäksi. Päättäjät eivät aina pysty parempaan tiedollisen kapasiteettinsa rajoittuneisuuden vuoksi. Vanhan kansan kielellä: ”Jos on lusikalla annettu – ei pidä kauhalla ammentaman.”

Kansa jatkaa filosofointiaan sanomalla, että jokin asia on kuin ”juosten kustu”. Päätöksen tekoon käytettävissä oleva aika on yleensä rajallinen. Vaikka älyä olisikin, niin kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin ei ehditä paneutua. Päätös tehdään myös yleensä vasta silloin kun jokin ongelma on ilmennyt – ongelmia ennakkoon poistava päätöksenteko on harvinaista.

Päättäjien yksimielisyys on vain näennäistä. Jokaisella on oma näkökulmansa ja arvomaailmansa, paitsi jos olemme fundamentalistien maailmassa, jossa vallitsee yksi ainoa totuus. Miten pelottavan helppoa elämä. Viralliset arvot eivät ole samat kuin todelliset arvot. Esimerkiksi todelliseen forssalaiseen arvomaailmaan ei kuulu koulutuksen arvostus, jopa ylioppilas on arveluttavan herraskainen - sillä on ”lunta paskahuusin katolla”

Lisäksi päättäjät ovat usein sitoutuneita myös muiden kuulumiensa ryhmien päämääriin. Joten yhteinen päätös on parhaimmillaan kompromissi, jossa voidaan ajautua hyvinkin kauas alkuperäisestä päämäärästä. Esim. ”ongelmallisesti” eri suuntiin hiihtelevä vapaa-aikatoimen henkilöstö piti saada ruotuun luomalla Wahren-keskuksen idea, jota kuitenkin pidettiin Eu-projektimapissa näennäisen avoimena asiakirjana odottamassa. Sitten vaan valitaan sen toteuttamiselle sopiva tuunaaja. Ei välttämättä paras eikä koulutetuin, mutta sopiva tyyppi.

Ryhmäpäätöksiin vaikuttaa myös suuresti perusinhimillinen tarve olla samaa mieltä muiden kanssa. Pelko tulla laumansa hylkäämäksi on niin eläimellisen suuri, että ei edes sananvapaus sitä hälvennä. Ensimmäinen avattu mielipide yleensä ratkaisee, jos se on myönteinen, niin yes-lauma seuraa. Jos ensimmäinen arvio on kielteinen siitä seuraa usein ”en mää-kään tykkää” –kuoro.

Päätökset ovat parhaimmillaankin kaukana täydellisyydestä. Mikä jää sitten päättäjän mahdollisuudeksi onnistua? Mikä muu kuin pyrkimys hyvään ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, vastuunkanto ja virheistä oppiminen. Mutta älkää välittäkö - te ainaisen kritiikin kohteena olevat ”viattomat” päättäjät – ei kukaan meistä arvostelijoistakaan ole täydellinen. Eikä aina moraalisesti suoraselkäinen.

Minusta Wahren-keskuksen projektipäällikön valinta osoittaa hyvää sitoutumista forssalaiseen arvomaailmaan, jossa forssalaisuus - nyt lasketaan jo Jokioinenkin osaksi Forssaa - on arvo sinänsä.
Tänne ei siis kuulu yliopistosivistyksen arvostus. Toisaalta vähän yli vuoden kestävään projektipäällikön toimeen ei liittynyt erityisiä koulutuspohjavaatimuksia. Toisin on päätoimisen kansalaisopiston opettajan virka, siihen vaaditaan vähintään korkeakoulututkinto.

Henkilökohtaisesti voin todeta, että vaikka ei koko projektipäällikön valintaprosessi ei mennyt mieleni mukaan, niin se ainakin sen noudatti rajoitetun rationaalisuuden teorian mukaista käytäntöä – hyvä keissi, josta oppia.



16.3.2009

Matkailu avartaa

Matka on hieno asia silloin kun se osuu omalle kohdalle, mutta ärsyttävä juttu kun kyse on jostakusta muusta. Mikä siinä on niin väärin, että joku toinen saa matkustaa veronmaksajan rahoilla? Matka on rasittava, siihen sisältyy edustusta ja velvollisuuksia. Matkalla pitää olla valppaana ja siellä voi joutua yllättäviin tilanteisiin – nähdä ihan vieraita ihmisiä.

Kun joku lähipiiristä matkustaa, myös meille tapahtuu. Perheessä arjen roolijako muuttuu. Kuka täyttää tiskikoneen, kun siihen erikoistunut perheenjäsen on poissa? Työpaikalla tilanne ei itse asiassa ole niin paha. Arkinen työ on tehty pois alta, mutta silti muut työnsankarit huolehtivat, siitä että poissaollut tuntee olleensa petturi. Jotain hyötyä matkasta pitää olla halvan viinan lisäksi. Matka rikkoo arjen rutiinien avulla yllä pidettyyn ikuisuuskuvitelman siitä, että mitään pahaa ei voi tapahtua – kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämä tuntuu todemmalta.

Matka ei siis ole ihan henkilökohtainen asia – se vaikuttaa lähipiiriin. Lähipiirikin voi saada kipinän. Matka muuttaa, jos ei nyt ihan koko ihmistä, niin ainakin hänen ajatusmaailmansa saa uutta ihmeteltävää. Ihmetellessään ihminen asettelee maailmaansa uuteen järjestykseen. Hyvä niin.

Kaupunkilainen matkustaa edustajiensa välityksellä – miksi ei itse?

Ystävyyskaupunkipuuhastelusta olen osittain samaa mieltä Leo Leppäseen kanssa. Mutta minun mielestäni johdossa olevien pitäisi matkustaa ja paljon. Saisimme kaikki heidän välityksellään kokea, miten asiat voisi hoitaa toisinkin ja siitä mitkä asiat ovat hyvin kotimaassa. Miten monessa maassa poliitikot ja virkamiehet ovatkaan vain hyötymässä yhteisen ”hyvän vartijan” roolistaan ja hommaamassa sukulaisille ja kavereille töitä ja muita etuja. Onneksi meillä on ihan toisin.

Vakavasti ottaen Suomi on nyt Euroopassa ja niin on Forssakin. Eurooppa on tullut meiksi – siis me eurooppalaiset voimme matkustaa vapaasti laajentuneella kotikonnullamme – alle 200 eurolla saa lentolipun miltei minne tahansa Euroopassa. Myös verovaroin voi kuka tahansa matkustaa Eu:n liikkuvuusohjelman kautta - enää ei voi tarvitse olla kunnanhallituksessa tai europarlamentaarikko päästäkseen tutustumismatkoille muihin maihin. Vapaa sivistystyön Grundtvig-ohjelman kautta on tarkoitus liikuttaa tavallisia Euroopan kansalaisia oppimistarkoituksessa.

Wahren-opistolla on nyt yksi oppimiskumppaanuus: ”Rethink it” berliiniläisten ja belgialaisten kanssa. Kouluilla taitaa olla pari, kolme menossa (Comenius-ohjelmasta). Tarvitaan suunnittelua ja yhteydenpitoa – hereillä oloa arkirutiinin keskelläkin. Onneksi sellaistakin työtä on mahdollisuus tehdä. Voimme elää yhteisessä Euroopassa hukkaamatta kansallista identiteettiään.

Suunnitteilla onkin lisää oppimiskumppanuuksia aktiivisen kansalaisuuden hengessä. Näin järjestäjänä minulla on kuitenkin joskus sellainen tunne, että Eu ja kansalaisten aktiivisuus ei olekaan sellainen arvo, joksi se juhlapuheissa korotetaan? Aktiiviset kansalaiset (ja kaupungin työntekijät) ovat ikäviä omine mielipiteineen – varsikin, jos ne eivät ole samoja kun vallanpitäjien. Kriittisen näkökulman tarjoaja onkin pahis, joka pitää sulkea pois, jotta ”me” voisimme edes jotenkin uskoa olevamme oikeassa.

Mutta elämä jatkuu - otetaanpa ohjenuoraksemme valtionvarainministeri Kataisen sanat meille forssalaisille Yhdessä Yrittäville Avuttomille: ”Muistakaa, kaikki ei ole rahasta kiinni” ja ”rakastakaa toisianne”. (Kuulinko väärin, jos se olikin rahastakaa toisianne.) Epäilen, että hän on käynyt filosofi Himasen luennolla - mistä muualta olisi voinut saada moisia sanoja kuten ”rakkaus” poliittiseen retoriikkaansa. Siis sen saman Pekka Himasen, joka on sanonut, että Forssa on Suomelle enemmän kuin Suomi koko Euroopalle. Jaa. Mitähän Eurooppa sitten on muulle maailmalle?



2.3.2009


Millainen on johtaja isolla J:llä?

Oikea johtamisen tapa riippuu tehtävästä ja sitä suorittavista ihmisistä. Ei ole yhtä ainoata tapaa olla hyvä johtaja. Kriisitilanteet tarvitsevat erilaista johtamista kuin kehittämiseen tähtäävä toiminta. Meillä suomalaisilla on pinnan alla ”Kekkosen aika”, jolloin yhden persoonan auktoriteetin avulla kansa oli jotenkin manipuloitavissa. Kaipaamme yhä yhden totuuden suomaa turvaa. Moniarvoisuus on rasittavaa. Pitäis löytää Pahis, että pääsis mätkimään. Perinteisesti paha on joku erilainen – miehelle se voi olla nainen, varsinkin jos mies ei ole oikein päässyt sisään naisen ajatusmaailmaan.

Meidän forssalaisten oma pikku Wahren-keskus -farsimme on saman ajatuksen heijastumaa. Kunnon melamies heilumaan, niin akat hiljenee. (Lainaus blogien kommentaattoreilta, jotka muuten ovat kaikki hyviä tyyppejä mielipiteestä riippumatta – ottavat kantaa.) On nyt vaan sillä tavalla, että työssä ja toimessa on sellaisia ”akkoja”, joita ei kannata hiljentää. Kirjasto toimii erinomaisesti, musiikkiopisto ja kuviskoulu kans. Opistoltakin löytyy perinteisesti naisenergiaa, jolla saadaan sielläkin rattaat pyörimään. Nainen usein ylläpitää ja tekee ”näkymätöntä” tukevaa työtä, josta sitten joku kukko tunkiolla kerää kunnian. Tasa-arvoinen yhteiskunta olisi kaikkien etu – se takaisi koko porukan innostuksen ja sitä kautta myös tulokset paranisivat.

”Tulevaisuuden johtajien koulutuksessa tulisi panostaa huomattavasti enemmän luovan ajattelun, henkilöjohtamisen ja ihmissuhdetaitojen innovatiiviseen opetukseen. Työntekijöitä on ajateltava luovina, ajattelevina ja verkostoituneina yksilöinä, joiden tuottavuuden ja kehityksen kasvattamisesta johtaja on vastuussa.” (Lainaus Petteri Kilpisen Hesarin Sunnuntaidebatin avauksesta 1.3.)

Asioista voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta ajatus siitä, että tekijä tietää, mitä on tekemässä ja että ei yksin johtajan päässä synny loistavia ideoita, kuulostaa siltä. miten asiat toimivat todellisuudessa. Yhden ihmisen näkemysten mukaan käskyttämällä syntyy vain väkisin väännettyä. Yhdessä innovoitu ja ideoitu tuottaa sitoutumista. Tiedän, että tulevia johtajia koulutetaan hyvin – he eivät ainoastaan ajaudu perinteisiin johtajan malleihin, vaan pohtivat ja miettivät, millainen johtaminen missäkin tilanteessa on sopivaa. Näin ainakin maanpuolustuskorkeakoulun kadettien johtamiskoulutuksessa. Sellaisen koulutuksen läpikäyneitä näkemyksellisiä poikia ja tyttöjä odotan johtajiksi, sellaisia, joiden kanssa on hyvä työskennellä.

Hyvää tulevaa naistenpäivää!



23.2.2009

Netin kertomaa

Mielenkiintoinen on tämä nettimaailma vapaine ilmaisuväylineen. Keskustelut ovat avoimia ja kriittisiä ja mukaan mahtuu hyvin joku jeesustelijakin, jolle olemassa oleva on ainoa vaihtoehto. Hyvä niin, täytyyhän meidän johonkin uskoa, muuten pää voi hajota monien mahdollisuuksien edessä. Keskustelu, joita täällä voi puolijulkisesti käydä, ovat tärkeitä asioiden läpinäkyvyyden mahdollistajia. Periaatteessa julkisesti, mutta käytännössä kaikki eivät tänne osaa, siksi vain puolikas piste. Mikä sitten olisi julkisin väylä tiedonsaannille täällä Forssassa? Kaikki eivät tilaa Forssan Lehteä tai muitakaan mainosjulkaisuja, joten eivät nekään sillä tavalla ihan julkisia ole – periaatteessa kyllä. Kirjastossa voi kuka tahansa käydä lukemassa lehdet ja päästä nettiin tutkimaan asioita.

Kaupungin toimintaa koskevien asioiden pitäisi olla julkisia – periaatteessa kyllä. Netistä löytyvät nekin. Pitäisi jaksaa seurata lautakuntien listoja ja osata lukea byrokratian kieltä, jotta pääsisi avoimuudesta nauttimaan. Kaupungin nettisivuja uudistetaan alati, mutta aina on yhtä vaikeaa löytää haluamaansa. Voisi kuvitella, että myös avoin keskustelu olisi mahdollista kaupungin sivuilla.

Mutta ei hätää - kuukeloimalla löytää vaikka mitä. Etsijän pitää tietää oikea hakusana ja kone hakee meille tietoa - sitten pitää vain etsiä jyvät akanoista. Vaikka päätin jo, etten energiaani enää mihinkään epämääräisiin eu-projekteihin haaskaa, niin piti vaan vielä kerran yrittää ymmärtää. Etsin Googlesta hakusanalla ”Wahren-keskus” ja löysin lautakunnan päätöksen tehdä jotain ja projektisuunnitelman – hieman vanhentuneen tosin. Tässä lainauksia:

”Internet on merkittävä Wahren-keskuksen tiedotuskanava. Internettiä hyödynnetään myös myynnissä ja markkinoinnissa. Tilavaraukset on tehtävissä myös netissä. Yhteistyössä HAMK Forssan yksikön kanssa avataan kehräämöalueelle avoin internet-verkko. Avoimella palvelulla pyritään lisäämään asukkaiden aktiivisuutta ja osallistumista.”

”Uusille poikkitaiteellisille toiminnoille ja tapahtumille luodaan yhteinen selkeästi erottuva ilme, joka on tarkoituksena suunnitella aivan aluksi. Tiedottamisessa ja markkinoinnissa hyödynnetään jo olemassa olevia kanavia. Uusia kanavia hankitaan. Internetin käyttöä tehostetaan.”

”Vuonna 2009 tavoitteena saada aikaan valtakunnallinen tapahtuma, joka herättää laajaa kiinnostusta.”

Johan sitä valtakunnan julkisuutta tulikin – se, että Suhonen veti paperinsa pois, oli uutinen.
Yllä olevia lainauksia on muutettu sen verran, että joitakin kirjoitusvirheitä on korjattu.
Kuukeloikaa tekin – etsivä löytää.

http://www.forssa.fi/dynastia/djulkaisu/kokous/KOKOUS-441-8.HTMn
https://www.eura2007.fi/rrtiepa/projekti.php?lang=fi&projektikoodi=A30283




16.2.2009

Erilaisista viisumeista

Kun ostin viime syksynä Berliinistä viisumin DDR:n (Itä-Saksaan) ikään kuin matkamuistona menneisyydestä, en arvannut miten ajankohtainen se voi vielä olla. Oppimiskumppanuutemme saksalaisten ja belgialaisten kanssa sai Forssan Lehdessä turistimatkan luonteen oppaineen – minä. toki opastin, mutta myös suunnittelin, anoin rahoituksen ja toteutin tapahtuman, jonka avulla oppimme kansallisuuden erilaisista merkityksistä Euroopassa. Pohdimme uudelleen moniarvoisen ja monikulttuurisen Euroopan mahdollisuutta. Saksalaiset muistavat hyvin, mihin yksi totuus johtaa ja ymmärtävät nyt sen, että lopullinen ratkaisu ihmisiä hävittämällä ei ratkaise omia ongelmia.

Toimittaja käyttää luontevasti sanaa itäsaksalainen, vaikka Berliinin muurien sortumisesta tulee kuluneeksi 20 vuotta. Ja me luemme sanan yhtä sujuvasti. Emme puhu venäläisistä, kun tarkoitamme ennen Suomen itsenäisyyttä syntyneitä. Karjalaiset ovat kyllä karjalaisia, vaikka ovat maansa menettäneet. Itä-Saksan aikana syntynyt ja kasvanut ei menettänyt muurien murruttua maataan, vaan kaiken sen, mitä hänelle oli totena opetettu yhteiskuntarakenteesta. Miksi nimittää ihmistä, joka on menettänyt yhteiskuntajärjestelmänsä? Vaikea kysymys. Miltä sitten tuntuu menettää luottamus systeemiin, jonka on uskonut olevan oikeudenmukainen?

Ajankohtainen tunne - luottamuksen menettäminen. Viisumini Wahren-keskuksen projektipäällikön tehtävään evättiin. Minua ei kutsuttu haastatteluun, vaikka koulutukseni ja työkokemukseni puolesta olin varmasti viiden joukossa. (Jos nyt viisi on, joku määrä joka pitää haastatella.) Olin kuulemma tuttu ja tunnettu. Omituista, sillä en ole milloinkaan tavannut ”ulkopuolista” haastattelijaa Heikki Ruohomaata. Perusteluja haastatteluun valituista viranhaltijapäätöksessä ollut. Hain mielestäni 1.4.2009-30.6.2010 aikana tarvittavaan projektipäällikön toimeen, jolla ei käsittääkseni ole yhtään alaista. Olinkin todella hämmentynyt lukiessasi johtajasta suurella J:llä, vaikka itsensä johtamisen sanotaan kyllä olevan vaikeinta.

Meillä on paljon johtajia kaupungin organisaatiossa ja aina lisää syntyy. Mutta meillä on myös paljon työtä, jotta pystymme tarjoamaan ihmisille toimintamahdollisuuksia. Monta arkista asiaa kaipaa toimivaa käytäntöä. Luulisi, että kun on niin monta johtajaa, niin työn mielekäs organisointi toimisi, niin että työstä on hyötyä kaikille ja niin että tekijät eivät uuvu ja asiakkaat ovat tyytyväisiä. Tällaiseen ei usein reaalimaailmassa törmää. Mistä johtuu se kokemus, että kun työntekijällä on jokin ongelma, niin johtajalta vastausta odotellessa, kuluu niin kauan aikaa, että koko kysymys unohtuu? Sitä paitsi johtajaviidakosta on todella vaikea löytää se, joka ottaa vastuun.

Johtamisen kuviot ovat niin mielenkiintoisia, että aloitin hallintotieteen opinnot Tampereen yliopiston avoimessa, nyt voin liittää ansioluettelooni myös keskeneräisiä opintoja, jos vaikka auttaisi seuraavassa työpaikkahaussa – ainakin täällä ne ovat kova juttu. Istuin jo yhdellä luennolla ja lueskelin Juha Vartolan : ”Bykrokratian suuntaviivoja” Tampereen yliopiston uudessa kirjastorakennuksessa. Pysähtyminen auttaa ymmärtämään senkin, että kaikenlaista toimintaa ei tarvitse hyväksyä.



12.2.2009

Paluuta menneisyyteen

Historia on hieno juttu, vaikka kaikki menneisyydessä ei olekaan niin loistokasta. Ainakaan sillä hetkellä kun asiat tapahtuvat. Sodan katkerat ajat ovat nyt kunniakkaita – mehän emme itse asiassa hävinneet. Me voitimme itsenäisyytemme. Historia toteutuu ihmisissä ja jättää jälkensä tuleviin sukupolviin. Miehet olivat rintamalla miesten töissä ja naiset taistelivat arjesta, elämästä ja sen jonkinlaisesta ihmisarvoisesta toteutumisesta. Hienosti sen tekivätkin kasvattivat lapset hoitivat vanhukset ja maatalouden, joka siihen aikaan oli maamme elinehto.

Mutta sitä ennenkin elettiin. Forssan kulta-aika menestyksineen maailmannäyttelyissä on kirvoittanut mieliämme unelmoimaan suuresta tulevaisuudesta, joka on ikävä kyllä takanamme.
Ihmisen mieli jatkaa unelmointiaan. Kulta-ajan yhteiskuntarakenne ruotsinkielinen korkeatasoinen ammattiosaajien joukko ja ”takapajuiset maalaiset”, joista sai hyvää työvoimaa, yhden suuren tehtaan patruunan alla. Koulutus ja sosiaaliset olot järjestettiin – oli työtä ja toimeentuloa, myös naisille. Kouluja ei kannattanut käydä, koska tehtaaseen pääsi aina töihin.

Ajat muuttuivat. Kaikki tietävät Forssan tarinan siitä eteenpäin. Muistamme ajan, jolloin kaupungin johto ajoi tänne tuhatta teollista työpaikkaa. Niitä ei tullut ja vaikka olisi tullutkin, niin niitä tuskin enää olisi. Jotain pitää tehdä - paluu 1800-luvulle on alkanut. Sieltä löytyy pelastaja. Wahren on syntynyt uudelleen. Timo Tuomi teki sen. Vihdoin ja viimein – ehti pikkuisen ennen jeesusta. Meillä on nyt vahva Johtaja isolla J:llä ( siteeraus Forssan Lehdestä, joka luultavasti on saanut arvion sivistystoimenjohtaja Jarmo Pynnöseltä, joka on luultavasti keskustellut asiasta Wahren-keskus johtoryhmän kanssa. Älkää kysykö ketkä siihen kuuluvat. Johtoryhmäthän ovat kasvottomia ja ehdottoman solidaarisia jäsenilleen. Niiden tehtävä on varmistaa ns. päättäjän selusta.)

Luulen kuitenkin, että elämme 2000-luvulla ja jonkinlaisessa demokratiassa. Näin olen kirjoista lukenut. En ole kyllä yhtään varma millä vuosisadalla nyt mennään. Se juuri on kiehtovaa täällä Forssassa – jatkuvia aikahyppyjä. Nyt hyppään tähän hetkeen ja lähden Tyykihoviin opiskelemaan elävää historiaa. Siellä asuu arvaamattoman arvokkaita ihmisiä. Niin kuin Rimpikodossakin.



9.2.2009

Vielä kerran Wahren-keskus

Projektipäällikköehdokkaita haastatellaan – etsitään sopivaa ihmemiestä tai naista, joka laittaisi kuntoon ja nostaisi lentoon forssalaisen kulttuurielämän. On aivan varmaa, että ei kukaan tee sitä yksin. Tarvitsemme toisiamme hyvässä hengessä. En ole haastateltavien joukossa, mutta teen joka tapauksessa työtä vapaa-aikalautakunnan alaisuudessa ja odotan eu-hankkeelta nimeltä Wahren-keskus seuraavia asioita:

”Wahren-keskus on ihmiselle avoin. ”

Toimintamuodot ovat vapaa-ajan käytön mielekkäiden mahdollisuuksien luominen kaikille Forssan seudun asukkaille vahvalla yhteistyöllä ja tekemisen meiningillä. Kirjasto, kansalaisopisto, musiikki- ja kuvataidekoulu yhdessä kulttuurialan yhdistysten ja yritysten kanssa luovat puitteita aktiivisille kansalaisille, joiden varassa forssalainen omaleimainen kulttuurielämä kukoistaa. Hieno historiamme ei ole kuollut, vaan se toteutuu meissä joka hetki. Kun tiedostamme juuremme olemme vapaampia näkemään tulevaisuutemme avoimena ilman pelkoa. Opiskelemalla, lukemalla, tekemällä asioita yhdessä muiden kanssa löydämme elämäämme merkityksellisyyttä.

Yhteisen nettisivuston ja kotiin jaettavan ohjelman kautta tieto kunnallisista vapaa-aikapalveluista tulee kaikkien ulottuville. Nykytekniikan käyttöönotolla välimatkan katoavat - voimme matkustaa kuin muinaiset shamaanit ”hengen teitä” minne tahansa. Nettikurssit mahdollistavat avoimen yliopiston opinnot vaikka Lapin yliopistosta. Kyse ei ole rahasta, vaan ymmärryksestä. Silti meillä on juuremme syvällä savisessa pellossa ja tehdastyön vakaassa toimeentulossa. Vakauden väistyminen aiheuttaa uuden etsintää. Pelottavaa, innostavaa, elävöittävää kaikkea yhtäaikaa - mutta meillä on mahdollisuus ja sen ymmärtäminen johdattaa eteenpäin.

Vapaa-aikatoimen henkilökunnan puolesta toivon:

Ihminen toimii parhaiten kannustavassa luottamuksen ilmapiirissä.
Työntekijään heijastuu koko organisaation henki, joka taas heijastuu palvelujen käyttäjään. Palautetaan henki – otetaan toinen toisemme huomioon ihmisinä, joista jokainen pyrkii parhaaseensa. Elämä ei aina hymyile, mutta onneksi meillä on työpaikka, jonka ilmapiiri on käsissämme. Positiiviseen ilmapiiriin kuuluu myös kohtuullinen jurputus ja kriittisten kannanottojen huomioiminen. Kuntalaisten kohtaamistilanteissa pitää muista, että meillä on enemmän mahdollisuuksia asioiden sujuvuuden suhteen, mutta palvelujen käyttäjällä on myös vastuunsa oman osuutensa tekemisestä. Oppimista ja kulttuurista pääomaa ei voi ostaa kaupan hyllyltä – siihen pitää panostaa omalla osallistumisella.



30.1.2009

HAPPAMIA , sanoi kettu pihlajanmarjoista.
- ja tiesi mitä puhui.

Lautakuntapaikat on jaettu ja kaikki valtakunnassa hyvin. Saan jatkaa elämääni normaalina ihmisenä, saan moittia tyhmiä päättäjiä, jotka sitten taas voin valita uudelleen haukuttaviksi. Minun kai pitäisi olla katkera, siitä että ”meidät” on pelattu ulos, mutta kun en ole. Aika moni muukin ihminen on pelattu pois kunnallisesta päätöksen teosta.

Millaiset mahdollisuudet lautakunnan jäsenellä on vaikuttaa? Vaikutusmahdollisuuksia ei anneta, ne voitetaan luottamuksella ja yhteistyökyvyllä. Näissä taidoissa meillä kaikilla on paljon parantamisen varaa. Yhteistyö ei tarkoita omasta mielipiteestä luopumista tai siinä pitäytymistä, vaan jatkuvaa neuvottelemista monipuolisemmasta näkemyksestä, jonka perusteella toimitaan. Tekeekö virallinen vaikuttajan asema hänestä vaikuttajan? Ei välttämättä, mutta toivottavasti. Tietävätkö lautakunnan jäsenet tarpeeksi asioiden taustoja pystyäkseen arvioimaan virkamiesten heille syöttämiä päätösehdotuksia? Ei välttämättä, mutta toivottavasti. Lautakuntapaikoista ei äänestetä – niistä päätetään asiantuntemuksen perusteella neuvottelemalla puolueen sisällä ja puolueiden välillä. Ei välttämättä, mutta toivottavasti.

Täytyykö loppujen lopuksi olla luottamushenkilö voidakseen vaikuttaa? Kansalaisena minulla on monia vaikutuskanavia – on sanan vapaus, kokoontumisen vapaus ja muut jokamiehenoikeudet.
Minulla on mahdollisuus vaikuttaa työni kautta tai itse asiassa tulla vaikutetuksi: Opin juuri ”Kädet käyttöön” – ryhmältä sen, mitä sana ”idiootti” alun perin tarkoitti. ”Antiikin Kreikassa idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena.” Siis vain mies voi olla idiootti. No, ei nyt sentään. Nyky-yhteiskunnassa nainenkin on vastuullinen olento. Idiootti on siis ihminen, joka ei osallistu edes omaan elämäänsä.

Kunnallisessa päätöksenteossa mukana oleminen ei tule olemaan kovin helppoa näinä aikoina.
Rohkeaa, innovatiivista, mutta kuuntelevaa otetta odotan ainakin omalta vapaa-aikalautakunnaltani.
Älkää unohtako, että te päätätte ihmisten asioista. Sama koskee tietysti kaikkia luottamuselimiä ja henkilöitä päättämässä. Voimme kyllä avustaa kokemuksemme ja mielipiteinemme, jos ketään kiinnostaa. Voimme sitten myös äänestellä kun sen aika tulee – ihan vapaasti.


JA SITTEN IHAN MUUTA

Löysin lukijan kommentin – positiivista. Leo Leppänen kysyy näkemystäni Wahren-keskuksekseta kymmenen vuoden päästä Vastasin aivan liian pitkään kommenttilaatikkoon. Sinne ei siirry kappalejaot tiedoksi vaan muillekin sepustelijoille. Tässä sama hieman hapekkaammin ei nyt ihan loistavasti tauotettuna, mutta hieman luettavampi versio:

WAHREN-KESKUS (nimen voi lukija vaihtaa mieleisekseen) vuonna 2020:

Tällä seudulla asuva voi avata Wahren-keskuksen Infon oven esimerkiksi kirjaston yhteydessä saadakseen tarvitsemansa tiedon mahdollisuuksista kehittää itseään. Hän voi kysyä mm. kirjaston nettipalvelujen monipuolisesta tarjonnasta. On opastusta tiedonhakuun netissä, peruskurssit netin käytöstä löytyvät opiston puolelta, monipuoliset harrastamisen mahdollisuudet, joita forssalaisella muuten jo nytkin (vuonna 2009) on, vaikka kaikki eivät ole niitä löytäneet, ovat yhdessä paikassa esillä.

Järjestävä organisaatio hieman vielä takkuilee vanhoissa hallintorakennejäämissään. Niitä ei millään tunnu ihmisten päästä pois saavan, mutta ollaan eteenpäin menossa kuitenkin. Tilat varataan ja ovet avautuvat ihan yhdellä tietokoneen näppäimistön painalluksella. Asiakas valitsee itse kaipaamansa toimintamuodon tarjolla olevista: musiikkia, kuvataidetta, teatteria, käsitöitä, kieliopintoja, avointa yliopistoa esim. hallintotieteitä. Liikunta- ja nuorisopalvelut ovat tietysti myös osa Wahren-keskuksen välittämää tarjontaa. Tämä kaikki tieto on tietysti saatavissa päivittäin päivitettävältä nettisivustolta. Wahren-keskus välittää tiedon kaikista seudun aktiviteeteista. Sen yhteydessä toimii myös matkailuneuvonta ja opastus museoihin.

Hallinnollisesti vapaa-aikatointa ohjataan vahvasti yhteistyöhön, niin että yksiköiden välinen ”meidän budjetti pitää paremmin kuin teidän” –ajattelu saa kyytiä. Tuloksia arvioidaan kokonaisvaltaisesti eikä sillä periaatteella, että kuka saa eniten rahastettua kaupungin toista organisaatiota. Wahren-keskuksen henkilökunta tietää mitä on tekemässä. Info-vahtimestarista eri toimintojen organisoijiin (siis johtavat päätoimiset ”sitä sun tätä” ja monenlaiset ”rehtorit” kuuluvat toiminnan organisoijiin ja osittain toteuttajiin.) Tällaisten toimintojen tekijöiden tarve on loputon, mutta tarkoitus ei ole tehdä virkatyönä kaikkea kulttuuria, vaan mahdollistaa luoda puitteita ihmisten toteuttaa itseään yhteiseksi iloksi ja siihen tarvitaan ammattitaitoista henkilökuntaa, sen verran kun varat sallii. Kolmannen sektorin apu pitää ottaa kunnioituksella vastaan. Käyttäjillä on oma vastuunsa joko rahallisessa tai toiminnallisessa muodossa. Keskuksessa järjestettävät korkeatasoiset kesäkurssit rahoittavat kesätoiminnan ja tuovat seudulle lisää turisteja, joita Wahren-keskuksen kansanvälinen toiminta alueelle vetää.

Takaisin tähän päivään. Forssa ympäristöineenkin on pieni paikka, jonka pitää vihdoin ja viimein ymmärtää oma arvonsa omanlaisenaan. Vertailukohdan hakeminen muualta on tietyllä tavalla hyvä, mutta ei siirrä Forssaa paikaltaan. Meillä ei ole rautatietä, joka kuljettaisi tänne ihmisiä konsertteihin ja taidenäyttelyihin. Autolla pääsee ja bussillakin - matka ei ole kovin pitkä täältä isompiin kaupunkeihin, mutta sieltä tänne aivan mahdoton. Makasiinit kulttuurin käyttöön on hyvä ajatus, mutta utopistiset taloudelliset tuottavuudet voi unohtaa. En tiedä onko niitä edes kukaan kuvitellut. Paikallisesti makasiinit tulisivat tarpeeseen, jos varat sallivat. Meiltä puuttuu sali musiikki ja teatteri -esityksille ja suuremmille seminaareille ja tapahtumille, mutta vaatii huoltoa ja markkinointia, johon on satsattava.

Mutta Forssassa on vahva paikallisuus ja omanlainen (miltei omalaatuinen) tekemisen meininki, joka pitää mielet avoimina ja mahdollistaa siten kehityksen. Luovuus elää us