Elämän mielekkyyden kokeminen on positiivisen elämänasenteen perusta. Miten ihminen sen löytää? Mitä siihen tarvitaan? Vastaus on erilainen riippuen ihmisen elämänvaiheesta. Vaikka elämmekin omaa erikoislaatuista elämäämme siitä on löydettävissä yleisinhimilliset piirteet. Elämänkaaren vaihe vaikuttaa siihen, mikä kehitystehtävä ihmisellä on edessä  Erik H. Eriksonin (1985) mukaan ihmisen identiteettityö jatkuu koko elämän. Kuka minä olen? Vastaukseksi löytyy jokaiselta jotain ulkoisesti määrittelevää, mutta millainen on todella olen? Miten  elämä on minua koulinut? Millaisten elämänvaiheiden jälkeen. Kun moniarvoinen yhteiskunta ei enää raamita yksilön elämää kokonaisvaltaisesti, niin sen kokoaminen on jokaisen ihmisen oma projektiksi.

Identiteetti löytyy työn, perheen ja suvun, harrasteryhmän tai asuinpaikan kautta. Ihminen ei elä tyhjiössä ja eletty aikakausi yhdessä muiden ”identiteettien” kanssa muotoaa elämänkokemustamme. Sota-ajan kokeneet ovat saaneet vahvan ymmärryksen siitä, miten kilpailuhenkinen hullutus nimeltä ”sota” johtaa elämän. Jokainen aikakausi lyö leimansa.

Miksi sitten oman elämän erottaminen yleisestä tapahtumien kulusta on tärkeää? Olenko minä muka jotenkin erityinen ja mikä syy minulla on tuntea oma tapani olla? Oman toimijuuden ymmärtäminen ihmisen sisältä kumpuavaksi vähentää tarvetta syyllistää/ylistää muita oman elämänsä tapahtumista. Emme voi hallita elämäämme, mutta voimme ymmärtää, oman osuutemme asioihin. Vastuunotto omasta elämästä tekee siitä arvokkaan – se mahdollistaa elinikäisen oppimisen.

Ihmisen tietoisuus on monitasoinen. Arkiminä touhuaa kaikenlaista – se saattaa masentua, loukkaantua, se rajoittaa usein tekemiset tuttuun ja turvalliseen. Alitajunnaksi kutsuttu tietovarasto tuottaa materiaalia, joka saa mielenkiintoisia jopa hämmentäviä muotoja. Sen avulla voimme aavistella oman varjomme olemassaoloa. Niin – ei ole hyviä ja pahoja ihmisiä – on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa olemustaan ihmisinä ja on ihmisiä, jotka tietävät olevansa kykeneviä käyttämään kaikkia niitä alhaisia keinoja, joita ihminen voi toista satuttaakseen tehdä, mutta valitsevat toisin. Meillä kaikilla on varjomme ja sen pidemmän, mitä ”parempi” ihminen kuvittelee olevansa.  Onneksi kuitenkin se parempikin on olemassa. On hyvä olla hyvä silloin kun sen aika on.

Ihminen kokevana, tuntevana ja toimivana on historian atomi, josta aikaudet syntyvät. Se millaisin arvoin ja teoin ihminen toimii muokkaa koko yhteisöä ei ole yhdentekevää. Jokaisella on teolla tai tekemättömyydellä on vaikutus muihin ihmisiin. Välinpitämättömyys levittää hälläväliä –asennetta, jolle kuitenkin löydetään myös syyllinen muualta. Peiliin on vaikea katsoa, mutta sen voi tehdä myös rakkaudella ja ymmärryksellä. Oman elämän palapelin kokoaminen on jokaisen oma tehtävä. Tämän hetken olosuhteet ovat omien valintojeni tulosta en niille voi nyt mitään, mutta voin valita suhtautumiseni niihin. Niin ja tietysti voin seuraavalla kerralla valita toisin.

Elämä on luova projekti, jonka hyväksyminen kaikkine ”virheineen” on meille eduksi. Virheissä itää uusiutumisen mahdollisuus. Oma elämämme on paras oppimateriaali, mikä ihmisellä voi olla. Oman elämänkulkunsa suuntaa voi katsoa aina silloin tällöin jotta pysyy itse ohjaimissa.  Minulla on rajat – arvomaailma.  Olen ehjä ihminen, joka on valmis antamaan arvoa myös toisten tekemiselle.

Näin siinä taas kävi – päästiin pahasta pimeästä matkalle kohti valoa. Pahinkin materialisti henkistyy, kun lumi vihdoin ja viimenin heijastaa auringonsäteitä omenapuiden oksien välistä kullaten puutarhan.  Herkistymistä lisää varmasti se, että olin kuukauden sellaisessa flunssassa, joka viilteli kurkussa ja korvissa ja poskionteloissa estäen hapen saannin.  Itsenäisyyspäivästä loppiaiseen yhtä köhää.  Kun ajattelee hengissä säilymistä, niin puhdas ilma on parasta,  mitä ihminen tarvitsee,  kuuman mustaherukkamehu ja pääsärkylääkkeen lisäksi.

Olen miettinyt joulunajan merkitystä muinaisille suomalaisille.  Millaista täällä on ollut ennenkuin maa valloitettiin kristinuskolla. Millaiset merkitykset luonnonilmiöille on annettu?  Kekri aloitti talvikauden olemalla sadonkorjuun päätös ja palkollisten ainoa vapaa.  Joukupukki varsinkin on kiinnostava kulttuurinen siirtymä – tosin enää vain nimessä kantaen alkuperäistä merkitystä.  Kekripukki tai nuuttipukki on ollut aika pelottavakin räyhähenki, jossa turkki väärinpäin käännettynä, kirves hiahansuusta kasvoiksi laitettuna  otuksena kiersi talosta taloon kerjäten juhlakauden ruoka- ja varsinkin joumajämät.  Perinteeseen on kuulunut myös roolien vaihtaminen – miehet pukeutuivat naisiksi ja naiset miehiksi.  Kylän väki sai arvuutella, kuka on kuka.  Harmi, että karnevaali- ja naamiasperinne on Suomessa miltei hukattu tai liudentunut pikkujouluihin ja punanuttuiseksi Cocacola-pukiksi, joka liikkuu vain rahasta.

Juhlat ovat ihmiselle tärkeitä pysähdyksen paikkoja, joiden aikana mieli lepää arkisista välttänättömyyksistä. Ne antavat mahdollisuuden punnita uudelleen, sitä mitä ollaan tekemässä. Uusi vuosi on suosikkini – kokonainen puhdas kalenterivuosi tehdä vaikka mitä! Aina yhtä jännittävä ajatus siitä, millaisia lahjoja se tuo tullessaan. Olenko ollut kiltti ja tehnyt hyviä valintoja, jotta saan mielenkiintoisia asioita eteeni vai vieläkö on kotiläksyjä tekemättä ja törmään samoihin esteisiin. Tämä joulunaika oli täydellinen pysähtymistä ajatellen luoden hyvää pohjaa uuden odotukselle. Tuntuu aivan loistavalta päästä arkeen, joka ei ole enää mikään tylsä rutiiniarki vaan täynnä mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita.

Loppiainen taitaa sittenki olla juhlista paras!

Siniristilippu valkoisen maan yllä – ihan konkreettisesti vailla aatteellista paatosta – on kaunis näky. Lumi juhlistaa Suomen itsenäisyyden 94:ttä vuosipäivää. Itsenäisyys ja sota liittyvät meidän suomalaisten mielissä yhteen, mutta voisimmeko olla rauhassa keskenämme itsenäisinä kansakuntina? Voimmeko ihmisinä kunnioittaa toista niin, että emme pyri hallitsemaan? Saammeko itse samanmoista kunnioitusta takaisin?

Pappi radiossa puhuu asiaa luottamuksesta, mikä on kaiken olemassaolevan positiivinen perusvoima. Usko siihen, että kaikki käy hyvin – mitä ikinä ”hyvin” sitten onkaan. Pappina hän puhuu tietysti jumalasta, mutta koska jumalasta ei pidä tehdä kuvaa eikä nimeänsäkään saa turhaan lausua, niin käsitteen sisältö jääköön avoimeksi. Kukaan ei tiedä toista paremmin, mikä meille hyväksi on.  Monimutkaista ja hankalaa, kun pitää ottaa kaikki huomioon. Sellaista itsenäisyys on.

Itsenäisyyspäivän sisältö on muuttumassa, mutta me sodanjälkeiset lapset emme voi olla tuntematta surumielisyyttä siitä, minkä hinnan vanhempamme ovat raskaista ajoista maksaneet. Sodan idealisointi tuntuu aina yhtä väärältä. Sota rumaa ja likaista, vaikka siitä seuraisikin jotain hyvääkin. Sen tiesivät ja yhä tietävät kaikki ne, jotka ovat tositoimissa rintamalla olleet.

Setäni Olavi olisi täyttänyt 90-vuotta, jos olisi elossa. Hän sai kuitenkin pitää henkensä sodassa – käteen annetun konekiväärin ansiosta varmaan.  Hän oli mukana Karhumäen ja Viipurin voitonmarssissa, mutta ei milloinkaan puheissaan nostanut itseään yli yhdenkään venäläisen sotilaan. Koskettavimpiin muistoihini sedästäni kuuluu hetki Koirinojan tasitelupaikan muistomerkillä.  Suomalais-venäläisenä yhteistyönä tehty patsas kuvaa kahta äitiä syleilemässä lohduttaen toisiaan.  Sen patsaan juurella Olavi hiljeni pitkäksi aikaa.  Hiljaisuus on hämäläisen voikkamakkainta puhetta – se kunnioitusta toista kohtaan. Anteeksiantoa  ja pyyntöä.  Se on puhdasta kuin uusi lumi. Olen kiitollinen, että sain jakaa sen hetken hänen kanssaan.

On ihanaa opiskella ja  saada sitä kautta uusia näkökulmia asioille.  Erilaisten teoreetiikkojen tulkintojen kautta avautuu monia mahdollisuuksia käsittää asioita.  Opiskelun myötä arjen harmit saavat laajemman viitekehyksen ja asettuvat paikoilleen – myrskyiksi vesilasissa. Ei ole harmillisia asioita eikä ihmisiä – kaikesta voi oppia. Hankaluuksista ja hankalista ihmisistä eniten. Nyt minulla on menossa persoonallisuuspsykologia ( 5 op) ja henkilöstöjohtaminen (5 op). Erikseen kumpikin, mutta toisiinsa kietoutuen.

Psykologia ei ole yhden ihmisen ja yhden tutkijan juttu. Sitä opiskelemalla ei valmistu psykologiksi, mutta sitä opiskelemalla voi paremmin ymmärtää itseään ja muita ihmisiä. Opiskelusta tekee arkisen opitun osoittaminen – opintopisteiden (op) keruu tenttimällä tai kirjoittamalla esseitä. Tuntuu työltä, mutta mieluiselta sellaiselta. Tentit ja opinnäytteet ovat myös oppimistilanteita, jotka leimaavat loputtomalta tuntuvan matkan yhdellä etapilla. Pojojen keräily ei kuitenkaan ole pääasia. Elämäntunne ja mielenkiinto maailmassa olemista kohtaan ovat ihmisen osan parasta ydintä.

Henkilöstöjohtaminen liittyy ihmisiin ja erilaisiin persoonallisuuksiin ja motivaatioon. Persoonallisuuspsykologian keskeinen käsite on identiteetti. Johtajakin tarvitsee oman identiteetin.  Tutkija nimeltä Marcia luokittelee idetitteettejä  kehittyneisyyden mukaan. Jos johtajan identiteetti on eriytymätön hän harhailee ja ihmettelee omaa asemaansa ymmärtämättä tehtäväänsä. Hänellä ei ole suuntaa, eikä omaa mielipidettä – luultavimmin hän keskittyy oman edun tavoitteluun ymmärtämättä kokonaisuutta. Hänellä myöskään ei ole ymmärrystä hakeutua muihin tehtäviin. (Mikä onkin tässä se hankalampi juttu).  Johtajan identiteetin voi myös omaksua. Ulkoapäin annettu identitteetti ei kuitenkaan elä ihmisen sisällä. Omaksutun työidentiteetin omaava johtaja kiinnittäytyy sääntöihin ja pykäliin ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Hänellä ei ole vaihtoehtoja eikä pelisilmää, koska sisäinen sopivuus puuttuu. Työ tehdään, koska on pakko.  Etsivän työidentiteetin omaava johtaja on aktiivinen ja kehittyvä, pystyy ottamaan riskejä ja toimii. Hän hakee jatkuvasti uusia mahdollisuuksia toimia paremmin. Lopuksi hyvä johtaja saavuttaa  kypsän työidentiteetin, jossa ei pipo kiristä päätä ja mikään myöskään hölsky siellä. Johtaja ymmärtää olevansa äärimmäisen riippuvainen työntekijöidensä hyvinvoinnista ja ymmärtää oman asemansa työnorganisoijana ja kaikesta vastuullisena ihmislauman kaitsijana. Hänellä on näkemystä ja kykyä kommunikoida. (Tarkennan varmuuden vuoksi – ei liian pitkiä yksinpuheluja, vaan myös kykyä kuunnella.)

Tällaista arkea ja antia tänään -  odotan innolla, mitä oppia huominen tuo tullessaan. Onkohan muuten oma opiskelijaidentiteettini vielä kypsä? Taidan olla yhä etsivä…

Runopiknikistä 6.6. se alkoi – muisti palailemaan pätkittäin. Tapahtuman leppoisuus ja toimivuus avasi runolokeron päässäni. Muistin, olleeni järjestämässä Kansalais- ja työväenopistojen liiton runopäiviä Forssassa 90-luvun puolessavälissä. Muistan tapahtuman täynnä rytmiä ja riimiä. Runoilla on niin monet kasvot kuin ihmiselläkin. Joku sanoi, että runous antaa parhaimmillaan sellaisen tunnekylvyn, jonka jälkeen jää puhdas olo. Mutta se pelottaa , sillä ei ole kivaa kokea tunteiden tuskaa. Totuus on kuitenkin, että jos ei osaa itkeä, niin naurukin jää vajaaksi. Vain kyvyttömyyttä tuntea on syytä pelätä.

Muistan Forssan kansalaisopiston runopiirit, joita vedin 80-luvun alussa ja oman pienen itseni Suuren Runouden edessä. Siirryttyäni draamakirjallisuuden opiskelijaksi en voinut väistää runoja – enkä halunnutkaan.  Nuori juoksijalupaus Jouni Tossavainen oli myös alkamassa runomaratooniaan, mille ei loppua näy.  Poetry Slam suomeksi Runopuulaaki on hänen ”runokukkoilunsa” tulosta.  Se on tapahtumasarja, jossa haetaan lavarunouden Suomen mestaria.  Tänä vuonna Pentinkulman päivät järjestivät yhden karsintatilaisuuden Honkolan lavalla. Sain olla tuomarina. Ei mitään turhan vakavaa – ihan fiilispohjalta mentiin, mutta tosissaan – kiitos järjestäjille. Tällä kertaa esiintyi kuusi erilaista runoilijaa, joita on ihan mahdoton laittaa absoluttiseen arvojärjestykseen. Kolme naisnäkökulmaa – kolme miestä. Miehen hämmenys pitkien naisten edessä voitti – vain yhdellä kymmenyksellä vahvan naisen riippumattomuuden ja pelottomuuden.

Ainoa kritiikin paikka ja melkein toimimaton juttu oli Urjalan kunnalta lainattu tussikynä, jonka tekniset ratkaisut tekivät tehtävästä vielä haasteellisemman. Oletteko itse käyttäneet tussia, jonka terä tulee näkyviin kuten kuulakärkikynässä – toisesta päästä painamalla? Onnistuin purettuani kynän ensi osiin ymmärtämään tekniikan ja kirjoittamaan numerot 7,6 -9,9. Huomasin pitäväni kaikista esittäjistä. (”Nollarunoilija” Tossavainen näytti mallia ja sai parhaat pisteet minulta. Olen lukenut hänen runojaan kautta vuosien. ”Kuusikirja” on suosikkini.) No, me voimme parantaa järjestelyjen tasoa tussien osalta, jos saamme Runokukot paikalle  järjestämään ensi vuonna osakilpailun Forssaan. Niin ja ainakin tiedän, että Forssasta löytyy ainakin kymmenen runoilijaa, joiden runoilla maailma on valloittavissa. Ensin siis Suomi. Kannustuksena lisättäköön, että viime vuoden voittaja Jukka Kervinen on melkein Tammelasta kotoisin.

Miten meitä äänestäjiä nyt viihdytetään ja hemmotellaankaan näin ennen vaaleja!  Saamme tuntea olevamme arvokkaita ainakin kerran neljässä vuodessa. Mykkä äänemme ratkaisee. Puolueilla ja joillakin äänestäjilläkin on toki omat julkikannattajansa. Mutta kuka sitä kuitenkaan voi varmasti tietää saako Harjakainen vai Munamies ääneni? Munamies edustaa kuoriutumisen kynnyksellä olevaa idealistista uutta kasvoa ja Harjakainen jo hieman ylikypsää toiminnan tyyppiä, joka on joutunut tekemään niin monta kompromissia ettei itsekään tiedä mikä on oikein ja mikä on väärin. Väliin mahtuu toki monta sävyä ja todellista toimijaa, joista valita. Kokoomuksen Kenit ja Barbit, Pyhät Päivit ja Kovat Kiviniemet. Apua! Löytyykö sellaista, joka antaisi mykälle äänestäjälle äänen. Onko demokratia muutakin kuin äänestämistä ja äänien kalastelua?

Tiedän, että ei ihmisiä politiikka kiinnosta niin kauan kun kaikki menee hyvin. Me olemme niin mukavuuspumpulissa, että jo koirankakka saa tunteet kuumiksi. Mitä sitten jos huomaisimme todelliset tulevat ongelmat? (Tulevaisuuden uhkia voi lähestyä ehkaisevästi – proaktiivisesti kuten ostosteeveessä ehkäistään finnien syntymistä.) Jos äänestäisimme kuitenkin ja sitten seuraisimme ehdokastamme ja jos ei hän toimi toivotusti, niin sitten äänestetään jotakin muuta. Onhan meillä politiikan peruspassiiveilla taas neljä vuotta aikaa muodostaa mielipidettämme.
Jussi Lähde vertaa politiikkaa pylsyn tekoon Sanni Grahn-Laasosen kokoamassa vaalikirjassa. Lähde itse ei ole siis kokoomuspoliikko vaan polittikan näkyvä taustavaikuttaja. Kaikkia puolueita tarvitaan. Hyvä valinta kirjaan – ihan niin kuin muutkin kirjoittajat. Sannin omaa näkemystä olisi kaivanut kyllä lisää.

Oikeaa pylsyä ja porkkanaa tarjoiltiinkin varsin vihreissä merkeissä Forssankin torilla. Keppiä enemmän nurkan takana ja sanallisesti.

TORILTA TAMPEREELLE

Jussi Lähde sanomisineen liittyy myös siihen, että autoilin/junailin Forssan torilta Tampereelle Vihtorin kirjastoon Suomen katsomaan Suomen pienintä kirjatapahtumaa, jonka markkinointi mm.Facebookin kautta onnistui. Hotelli Tammerin sali oli sopivasti täynnä ja yleisö liikkui luontevasti tapahtumassa. Väkeä riitti myös kuuntelemaan kilpailua Suomen dekkaripääkaupungista Tampere vastaan Helsinki. (Tietysti Tampere voitti.) Sen jälkeen sitä, miten kirja kääntyy kieliltä toisille.

Ja sitten päästiin asiaan näin vaalien alla – poliitikkojen ja median suhde. Jussi Lähde, Matti Apunen ja Risto Uimonen median edustajina etsivät ”oikeesti aitoa” poliitikkoa – ilmeisesti ihmistä poliitikon kuoren alla. Koekaniineina olivat poliitikot Pia Viitanen ja Marja Tiura. Poliitikon roolista on vaikea luopua ja miksi pitäisi. Aitous paljastaa liikaa ja kuka nyt on pelkistä luista ja lihoista kiinnostunut. Paitsi raadonsyöjät, joihin tietysti osaa lehdistöstäkin voi verrata. Kolme miestä vastaan kaksi naista, joiden tarve miellyttää ennen vaaleja, on suuri. Mieleeni tilanteesta mieleeni maalaus ”Aamiainen ruohikolla”. Ei sittenkään – naiset olivat kyllä pukeissa, mutta joltain osin poissaolevia kyllä.

Politiikan ja lehdistöön suhde on vanha. Suomessa poliittisten puolueiden synty synnytti myös lehdistöä. Suhde on siis miltei insestinen – syrjähyppyjä ja sekalaisia suhteita löytyy. On toimittajia, jotka ovat loikanneet politiikan puolelle ja päinvastoin. Toimittaja puhtaana tiedonvälittäjänä on hyvä pyrkimys, mutta toimittaja elää samassa maailmassa ja käyttää samoja arvoladattuja sanoja, jotka aina ampuvat jotain alas jotain ja nostavat jotain esiin.

Jussi Lähde vaati poliitikoille esiintymiskoulutusta. No, sittenhän koko hommasta menee aitous! Poliittinen teatteri on mielenkiintoista, koska sen esittäjät eivät ole täydellisiä, vaan juuri sellaisia kuten me tavikset. Hämmentyviä, kiukustuvia, valehtelevia, huonosti pukeutuvia. Näin jo silmissäni käsikirjoitetun poliittisen väittelyn, jossa esitetään aitoa ristiriitaa ulkokohtaisesti käsikirjoituksen mukaan. Toimittajat ja poliitikot harjoittelevat yhdessä ja tuottavat poliittista teatteria kansalle, joka sitten äänestää suosikkinsa. Ja taas on Harjakainen vastaan Munamies. Apua! Haluan aitoa ja oikeesti totta – hetkessä ja tilanteessa syntyvää.

Esiintyminen jakaa ihmisen julkiseen ja yksityiseen. Ja olettaa, että julkinen ei ole totta. Toki on. Lapset jo aika pienestä pitäen ymmärtävät käyttäytymisen tilannesidonnaisuuden. Julkinen esiintyminen on oma lajinsa, mitä toki voi ja pitää harjoitella. Ilmaisukoulutus ei sulje persoonallista tyyliä pois. Ja itse asiassa idea on siinä, miten tuoda omaa sisäistä arvomaailmani ulos ja perusteltua osaksi yhteistä ymmärrystä. Kuinka saan sanomani aidosti esille? Miten tulen kuulluksi ja ymmärretyksi niin, että en hukkaa itseäni erilaisissa tilanteissa? Siinä on opettelemista – maailma muuttuu ja tyylit muuttuvat. Aitous muuttuu.

LOPPUJEN LOPUKSI
Oli kokemus irrota netistä, unohtaa kännykkä äänettömälle, jättää auto pihalle ja astua ulos omasta maailmastaan. Kuulla ja nähdä muita. Sinä, joka Forssan torilla tunnustit, että olit katsonut linkkivinkkini ”Työelämästä” – KIITOS. Hieno ihminen. Oikea aito ihminen, joka ei suostu virtuaalisiin torileikkeihin Facebookissa, mutta käy Bulevardilla lukemassa toivottavasti tätäkin. Voisit heittää kommentteja, vaikka edes kirjoitusvirheistä…

Egyptin kansa on liikkeellä demokraattiisemman yhteiskunnan puolesta sosiaalisen median ansiosta. Vallanpitäjien narussa toimiva perinteisen median lukutaito on yltänyt sille tasolle, jossa ihmiset ymmärtävät erottaa uutisen propagandasta. Jotain on tapahduttava.

Minun Egyptini on turistin Egypti, jossa hymyilevät tarjoilijapojat kantavat kilvan juomia rannalla makoileville tädeille – maksusta tietysti. Samat nuoret miehet aamu seitsemästä ilta yhteentoista. Viikko toisensa perään…He ovat hyvässä asemassa, koska heillä on töitä.  Mubarak ei turistia häiritse, sen sijaan huijaavat ja yliaktiiviset taksikuskit pärräävät riesaksi asti turistipaikkojen ympärillä. Turistivankilassakin (siis aidatulla turistialueella, josta ei kannata paljoa poistua) tuntee olonsa jotenkin epätodelliseksi. Kulissit ovat hyvät, mutta mitä oikeastaan tapahtuu? Sitä ei tällähetkellä tiedä kukaan.  Suunta vaikuttaa hyvältä: kristityt ja muslimit haluavat yhdessä vaikuttaa maansa asioihin.

Turistirannat ovat nyt tyhjentyneet ainakin suomalaisista. Toivottavasti naapurimaamme D-vitamiinin perässä vaikka maan ääriin matkaavat eivät ole yhtä herkkähermoisia ja osavaat nauttia siitä, mikä Egyptissä on parasta -  aurinko. Huipulla siis tuulee, mutta onneksi Mubarakin ei tarvitse olla yksin. Hänellä on italialainen ystävä, joka luottaa valtaansa ja voimaansa, eikä kaipaa turhaa demokratiaa ympärilleen. Milloin italialaiset mahtavat huomata, että heilläkin on täysin omahyväinen vanha pukki johtajanaan? No, jos eivät itse huomaa, niin ”aikansa kutakin”, sano pässi kun päätä vietiin.

Hyvää tulevaa ”vanhaa” vuotta!

Onnistun joka vuosi uskottelemaan itselleni, että tammikuun ensimmäinen päivä edustaa jotain uutta. Ilotulitus ja Penttilän Mikan puhe karkottaa aattoiltana pahat henget kirkonmäeltä ja naapurin pojat tekevät saman postilaatikolleni. Joten olisi hyvä aloittaa uusi elämä ilman negatiivisia vaikutuksia. Mutta miten taas kävi?

Tammikuun ensimmäinen aamu alkaa tutulla päänsäryllä – tosin ihan ilman Alkoa pelkästään tavan vuoksi. Radiosta tulee viime vuoden ohjelmaa – Kirsi Virtanen uudestaan ja uudestaan samoin Vesa Heikkisen analyysi Kekkosen ja muiden presidenttien uudenvuodenpuheista uusinnan uusintana. Ja sitten tv:n ääreen tämän vuoden presidentin uudenvuodenpuhetta kuuntelemaan. Illalta jääneet nakit ja perunasalaatti pöytään Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin säestyksellä. Mäkihyppy ja loput joulusuklaat toistavat uuden vuoden ensimmäisen päivän kaavaa täydellisesti. Aika tuntuu pysähtyneen.

Uutta aikaa odotellessa ihminen voi pitkästyä, jos ei keksi itselleen mitään tekemistä tai edes suunnitelmaa tulevasta. En tiedä jaksanko suunnitella – annan olla. Lupauksiakin voisi tietty tehdä. Taidan käyttää viimevuotisia – nekin ovat vielä toteutumatta. Hetkinen! Havaittavissa outoa käytöstä: ”Kyllästyminen onkin ihanaa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että tänä vuonna minulla on aikaa ja kyky pitkästyä? Olen sittenkin kehityskelpoinen ihminen – olen oppinut olemaan tekemättä mitään ja suunnittelematta maailmaa valmiiksi. Se on jotain uutta. Harjoittelen sitä joka päivä, jotta tuleva vuosi ei olisi valmiiksi vanha ja jotta siinä voisi olla mukana jotain…yllättävää.