Hyvää tulevaa ”vanhaa” vuotta!

Onnistun joka vuosi uskottelemaan itselleni, että tammikuun ensimmäinen päivä edustaa jotain uutta. Ilotulitus ja Penttilän Mikan puhe karkottaa aattoiltana pahat henget kirkonmäeltä ja naapurin pojat tekevät saman postilaatikolleni. Joten olisi hyvä aloittaa uusi elämä ilman negatiivisia vaikutuksia. Mutta miten taas kävi?

Tammikuun ensimmäinen aamu alkaa tutulla päänsäryllä – tosin ihan ilman Alkoa pelkästään tavan vuoksi. Radiosta tulee viime vuoden ohjelmaa – Kirsi Virtanen uudestaan ja uudestaan samoin Vesa Heikkisen analyysi Kekkosen ja muiden presidenttien uudenvuodenpuheista uusinnan uusintana. Ja sitten tv:n ääreen tämän vuoden presidentin uudenvuodenpuhetta kuuntelemaan. Illalta jääneet nakit ja perunasalaatti pöytään Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin säestyksellä. Mäkihyppy ja loput joulusuklaat toistavat uuden vuoden ensimmäisen päivän kaavaa täydellisesti. Aika tuntuu pysähtyneen.

Uutta aikaa odotellessa ihminen voi pitkästyä, jos ei keksi itselleen mitään tekemistä tai edes suunnitelmaa tulevasta. En tiedä jaksanko suunnitella – annan olla. Lupauksiakin voisi tietty tehdä. Taidan käyttää viimevuotisia – nekin ovat vielä toteutumatta. Hetkinen! Havaittavissa outoa käytöstä: ”Kyllästyminen onkin ihanaa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että tänä vuonna minulla on aikaa ja kyky pitkästyä? Olen sittenkin kehityskelpoinen ihminen – olen oppinut olemaan tekemättä mitään ja suunnittelematta maailmaa valmiiksi. Se on jotain uutta. Harjoittelen sitä joka päivä, jotta tuleva vuosi ei olisi valmiiksi vanha ja jotta siinä voisi olla mukana jotain…yllättävää.

Jatko-osa opiston juhlaraporttiin: Sunnuntain 21.11.2010 opiston 90-vuotisviikonlopun pääjuhla oli lyhyt ja ytimekäs. Opiston kuorot nostivat juhlapuhein virittettyä tunnelmaa. Avaavat tulevaisuuspuheet luovat tietä eteenpäin. Sivistystoimenjohtaja Jarmo Pynnönen näki alueopiston mahdollisena. Jyrki Jokinen jo 15-vuotta siten teki aloitteita opistojen yhdistämiselle. Hän oli aikaansa edellä aikeineen, joka yhäkin aikeeksi jäävät, ellei kukaan hallinnosta vastaava ota asiaa vakavasti ajaakseen. Kuva ja otsikko Forssan Lehdessä tuo asian esille, mutta sen jälkeen jonkun tarttee tehrä jotain.

Ylilääkäri Arto Honkala tähdensi oppimisen terveyttä edistävää vaikutusta. Opisto edistämässä terveyttä ja ehkäisemässä syrjäytymistä on sellainen viso, jonka jakaa mielellään.  Yhteisöllinen oppiminen antaa ihmiselle ehjemmän elämänpiirin kuin henkilökohtaiseen hyödyn tavoitteluun tähtäävä tekeminen, jossa siinäkin voi hyvin hyväksi kyynärpäätaktikoksi oppimalla kehittyä. Yhteiskunnan tukeman oppilaitoksen, jollainen opistokin on pitäisi tukea yhteiseen hyvään tahtäävää toimintaa.

Yhteistä hyvää lisää myös yksilön itsetuntemus. Ihminen, joka ei ymmärrä omia tunteitaan helpolla heijastaa ne muihin. Opisto yhteisönä on saanut elää vuosikymmeniä, oppia ja kokea myös monenlaisia asioita.  Mutta suunta on selvä – eteenpäin kohti 100-vuotisjuhlaa – meillä on tulevaisuus, niin kauan kun ihmiset kokevat tarvetta kehittyä ja löytää elämälleen muukin rooli kun markkinavoimien hänelle  varaama kuluttajan rooli. Ihminen tuottaa itse elämyksensä, kun hänelle suodaan siihen mahdollisuus. Itsenäiset ihmiset muodostavat hyvän yhteiskunnan, joka ei perustu vain oman edun tavoitteluun.

Opisto, siis Forssan työväenopisto, Forssan kansalaisopisto, siis Forssan Aikuisopisto nykyinen Wahren-opisto vietti 90-vuotisjuhlaansa Tehtaankoululla nyt viikonloppuna 20.-21.11.2010 Nimet vaihtuvat, mutta tila, joss opisto on kautta vuosien toiminut säilyy. Tehtaankoulu rakennuksena täyttää ensi vuonna 150-vuotta. ( Koulun toiminta alkoi 1857 katovuosista johtuen.)

Lapsen oikeuksien päivä 20.11. sopi myös hyvin Tehtaankoulun juhlatunnelmiin. Wahrenin perustama Forssan Tehtaankoulu sai ohjeita itse Cygnaeukselta siitä kuinka lapsia tuli kohdella. Oikeus oppimiseen on yksi tärkeimmistä lapsen ( ja aikuisenkin) oikeuksista. Kulttuurineuvos Ulla Nummikosken perehtyneisyys Forssan tehtaan historiaan on hänen kokemuksensa ja  keräämiensä tietojen perusteella lahja kaikille forssalaisille. Forssa on ollut aikoinaan osa Suomen kehitystä niin kuin on yhä. (Ei ole mitään muuria Forssan ympärillä estämässä sitä pärjäämästä tässäkin ajassa.)Tarvitaan avointa ja ennakkoluulotonta mieltä ja halua TEHDÄ jotain vaikka virheitäkin. Virheistä oppii ainakin löytämään sen suunnan, mitä ei kannata kulkea.

Lapsia lavalla oli kymmenittäin. Natalia Maltizovan ihastuttava kuoro Kuhankeittäjät ja Georg Malmstenin lastenlaulut. ”Mikki-hiiri merihädässä” oli minun suosikkini. Tanja Thomssonin Pienen Teatterikoulun lapset esittivät puhekuorodraama esityksen, jonka aiheena oli oppiminen. Toivottavasti sekin esitys kuullaan vielä monesti.

Opistosta ei voida puhua ilman Elli Laurilaa. Mari Munckin lämmin, isoäitiään rakkaudella muistaen tehty esitelmä antoi mahdollisuuden tutustua Elliin ihmisenä. Ellin oikea ääni radiohaastattelussa vuodelta 1959 oli vanhan viisaan elämää iloineen ja suruineen kokeneen naisen ääni. Olen ylpeä meidän ensimmäisestä naisrehtoristamme, vaikka en ole häntä milloinkaan tavannut. Minusta tuntuu, että hänen työnsä elää yhä kaikissa meissä opiston naisissa.

Lauri Uusi-Hakimon kaksirivinen soi kuten ennen ja juttu kulki huumorilla ja vakavuudella yhtä aikaa. Oli aika, jolloin opistolla tanssittiin ja laulettiin ja näyteltiin, ilmaistiin elämän iloa ja uskoa tulevaisuuteen. Kansalaisopiston pelimannit tekevät yhä sitä minkä tärkeäksi kokevat: kansanmusiikkia koko laajasta sydämestään. Heidät voi tavata soittamassa Rimpikodissa ja Tyykihovissa tiistaisin silloin kun heille soittamisen tahto sattuu päälle. Kiitos Tuomo Väkevän ja poikien (keski-ikä siinä 80 –vuota) – musiikki pidentää ikää.

Muodin vuosikymmenten näytös kuljetti ajan kohti tätä päivää. Marja-Leena Kangasniemi-Saari oli koonnut hienosti faktat ja puvut yhteen apunaan upeat mannekiinit: Hanna-Kaisa Lassila, Tuija Grahn ja Päivi Kaunisto.

Iltamat elvyttivät vanhaa perinnettä kotitekoisesta ohjelmasta, jossa esiintyjän ja yleisön raja ei ole liian suuri hypättäväksi puolelta toiselle. Itämaista tanssia, Raili Tuovilan Stand uppia, laulua ja Näytelmäpiiri ”Many roles in many languages”, joka sai nimekseen ”Me ihanat ihmiset” ja sama persiaksi ja ranskaksi ja saksaksi. Ryhmä on tutustunut jäsentensä kulttuureihin syksyn aikana maanantaisin Teatteritalolla. Suomalaista kulttuuria edusti Topeliuksen satu ”Armelias on rikas” paljastaa yhä suomalaisen luterilaisen ajatusmaailman ytimen. Lukekaapa – löytyy myös netistä. Merja Heikkilän lukemana satu elävöityi kummasti. Persialais-ranskalais-suomalainen rakkaustarina: MULTI-KULTI antoi myös muiden kulttuurien näkökulmaa. Ennakkoluulot ja asenteet saivat väistyä todellisen tutustumisen kautta.  Suomi-räppin (san. Terhi Nebelung) sanoma tuli todistetuksi:

”Kerran mä puhuttelin yhtä mutakuonoo,
jukulauta sen puhe ei ollutkaan huonoo.
Se hymyili ja sanoi mulle päivää ja kiitos,
se on suomalaisen muijan kanssa avioliitos.
Se on koulutettu, lahjakas ja sivistynny mies,
jopa meikäläistä fiksumpikin kuka ties.

Kun itse käyn maailmalla, minä hiano nainen,
oonkin siellä kohta kurja ulkomaalainen.
Pakko asenne on kääntää, minkäs sille mahtaa,
noi onkin ihan ihmisiä ei niitä tartte jahtaa!”

Ja sunnuntaina 21.11. juhla jatkui siitäkin voisi kirjoittaa – vaikka huomenna.

Forssan teatteri 30 vuotta
Wahren-opisto 90 vuotta
Työväen näyttämöiden liitto 90 vuotta.

Synttäreiden syksy alkoi Forssan teatterin 30-vuotisjuhlasta. Forssan teatterin kautta on syntynyt uskomaton määrä näytelmiä (yli 70 kpl), jotka forssalaiset ovat ottaneet hyvin omakseen. Teatteriyhdistys ylläpitää harrastusmahdollisuuksia ja tuottaa esityksiä, jota ilman Forssa olisi paljon tylsempi paikka asua.

Forssan työväenopisto perustettiin 90 vuotta sitten. Näytelmät olivat mukana opiston opetusohjelmassa alusta alkaen vakavasti otettavana itsekasvatuksen muotona. Opiston pitkäaikainen tulisieluinen rehtori Elli Laurila ohjasi itse näytelmiä (rehtorina 1925-51). Myöhemmin toinen pitkäaikainen rehtori Lauri Uusi-Hakimo kirjoitti tekstit harrastajan suuhun sopiviksi. Kiitos kummallekin!

Työväen näyttämöiden liitto on toiminut myös 90-vuotta. Mikä näitä kolmea juhlakalua yhdistää ihmisenä olon ja itseymmärryksen lisäksi? Opistolle perustettiin 1973 näyttämö- ja ilmaisuaineiden opettajan virka, johon valittiin nuori ohjaaja Eeva-Sisko Artell. Tekemisen into oli valtava, niin valtava että kun Eeva-Sisko lähti Työväen näyttämöiden liiton toiminnanjohtajaksi -77, niin forssalaisille jäi kytemään ajatus omasta teatterista. Vuonna 1980 ryhdyttiin sanoista tekoihin ja perustettiin Forssan Teatteriyhdistys osittain samoin voimin, jotka olivat saaneet teatterikärpäsen pureman opistolla. Tästä teosta palkittiin tänä syksynä Anne Kinos ja  kultaisella ja Seppo Lukander ja Kimmo Ketola hopeisella TNL:n kunniamerkillä! Kiitos heille elämyksistä, joita he ovat rooliensa ja toimintaan osallistumisensa kautta jakaneet!

Nuori aikuinen Forssan Teatteri ja sekä seniori-ikään ehtinyt työväen/kansalais/aikuis/Wahren-opiston uusiutuvuudesta huolehtii osaltaan keväällä viisi vuotta täyttävä Pieni Teatterikoulu ja Tanja Thomsson, jonka 20- vuotinen teatteriura palkittiin hopeisella TNL:n mitalilla. Kiitos Tanja ja teatterin toivot jo nyt koskettavista esityksistä!

Kaikki nämä juhlivat organisaatiot ovat auttaneet ja auttavat ihmisiä näkemään itsensä arvokkaina. Kiitos kaikille toimintaan kautta vuosien joko tekijöinä tai yleisönä osallistuneille!

Kuulutko asiakassegmenttiin, jonka tehtävänä on täyttää opiston tulotavoite? Opisto tekee ihmisistä maksukykyisiä asiakkaita – hienoa. On ihan hyvä, että kansalaisilla on nykyään kohtalaisen hyvin varaa tulla ja maksaa osansa harrastustoiminnan kuluista. Mutta mikä on opiston yhteiskunnallinen tehtävä? Kukaan ei enää puhu  ”syrjäytymisuhanalaisista”. Onneksi ei, sillä sana on hirviö, mutta mahdollisuus pudota ”kelkasta” on yhä olemassa. Harrastusten haluaminen riippuu paljon myös taloudellisista mahdollisuuksista.

Mieleen tulee tarvitaanko julkisia palveluja lainkaan. Kun raha ratkaisee, niin puhdas yritystoiminta voisi hoitaa koko homman. Kunnallinen yritysleikki on vastenmielistä. Se ei ole todellista: vastuunkanto on hiukka hakusessa, kustannuslaskenta olematonta, vaihtoehtojen etsintä liian vaikeaa. Pitäisi määritellä ja antaa myös muille kuin taloudellisille tavoitteille painoarvoa. Kunnallisia palveluja voi tehostaa esimerkiksi perustehtävää kirkastamallla, mutta ajatus siitä, että rahankeruu on pääasiallinen tavoite ei motivoi kokonaisvaltaisesti ajattelevaa ihmistä.

En siis pidä tavasta puhua ihmisistä markkinoinin kohteina. En ole tarpeeksi nykyaikaan sopeutuva, markkinahenkinen , dynaaminen, tyylikäs, trendikäs siis itseäni ulkoistanut ihminen. Olen työskennellyt kansalaisopistossa jo ennen sen ajautumista kunnan kaikkitietävään johtoon. (Siis johonkin, missä opistotoiminta ei ole kovin hyvin hanskassa.) Kohta 30 vuotta olen kuvitellut, että ihmistä tulee arvostaa ja kunnioittaa tas-arvoistavan kehityksen hengessä. Olen ajatellut, että opiston tehtavä on mahdollistaa ihmisen itsensätoteuttamista sosiaalisessa mielessä ihmisen taloudellisesta taustasta huolimatta.

Opisto on yhä varsin runsasta valtionapua nauttiva. Toki maksullisuus on sitouttava ja aivan oikein niitä  kohtaan, jotka eivät tätä verovaroin tuettua harrastustoimintaa käytä.  Mikä on oikeudenmukainen tapa määritellä maksu? Jakolaskutasa-arvo on yksinkertaisin ratkaisu – kaikille sama hinta samasta tuntimäärästä. Ei väliä sillä millaisissa tiloissa, ei väliä kustannuksista, ei väliä ihmisen tulotasolla. Siitä vaan. ”Kyllä asiakas maksaa siitä, mitä se haluaa.” Jättää vaikka jonkun aterian väliin, kun yrittää tulla toimeen minimi-eläkkeellään.

Maksujen määräytyminen suhteessa ihmisen tuloihin olisi oikeudenmukaista – ihan niinkuin sakkorangaistuksessa. Mutta aivan liian monimutkaistaja sitten ”köyhät ja kipeät” voisivat vahingoittaa jo keskiluokkaiseksi nousseen opiston imagoa.

Kesä kypsyttää mielen ja pesee pois talven turhaumia, joita ihminen itselleen kehittää. Tämä kesä on ollut erityisen hyvä siinä. Työt alkoivat ja siinä uusi puhti. Olen pitänyt työsähköpostin erillään, mutta jo muutaman vuoden ajan yrittänyt siirtää postia kotikoneelle. Mikä kumma kun ei onnistu minulta? Harmillista juoksentelua toimistolle jotain sähköpostia odotellessa, harhaisia ajatuksia ja kaupungin Atk-palvelujen syyttelyä. Me ihmisparat olemme niin onnettomia otuksia, että kun joku asia ei toimi, niin täytyyhän sen olla jonkun (muun) vika.

Vika löytyi ihan peiliin katsomalla. Sähköposti piti asentaa omalle koneelle eikä yrittää siirtää hallintokoneelta kotikoneelle. Voin kuvitella miten vaikean tehtävän edessä kaupungin Atk-palvelut ovat varsinkin itseään turhan fiksuina pitävien ihmisten kanssa, jotka koheltevat kaikkitietävinä.  Ja vielä julkisesti pieksevät suutaan asioista, joita toiset tekevät parhaan kykynsä mukaan.  Nolotti todella.  Anteeksipyynnön paikka.

Tietotekniikka lupaa niin paljon, mutta vaatii myös: kärsivällisyyttä ja asennetta.  Muistan taisteluni ensimmäisen tietokoneeni kanssa 15 vuotta sitten. Se oli outo eikä toiminut yhtään niinkuin olisin halunnut. Flipperissäkin oli kamalat äänet! Sitä läheteltiin edestakaisin ja nettiyhteyksiä viriteltiin päiväkaupalalla.  Turhauduin ja kiroilin. Kunnes ymmärsin, että oma asenne on ratkaisevassa asemassa asioiden edistämisessä. Minun pitää opetella käyttämään konetta, joka tekee juuri niinkuin minä sen laitan tekemään, mutta ei ajattele puolestani.

Kyse oli kotikoneesta – työkoneen saanti tais mennä 2000-luvun puolelle.  Sitten tuli netti ja siten tuli verkkokurssit ja sitten tuli sosiaalinen media ja nyt ollaan viestintäviidakossa monen kanavan ja mahdollisuuden kanssa. Toisaalta on vain taivas kattona  ja toisaalta kaikki voi kaatua hetkessä. Myrskyn aiheuttama sähkökatko ja verkostomme ovat poikki.  Kommunikaation puute ja väärinymmärrys ja ihmissuhdeverkostomme ovat vaurioituneet.  Kaikki pitää rakentaa uudelleen.  Onneksi oli  kesäloma ja sen antama uusi alku.  Tietotekniikan kanssa pitää olla vähintään yhtä kärsivällinen kuin oman itsensä kanssa.

 Miten kaikki työelämässä on muuttunut vaikeaksi! Monimutkaisia vaatimuksia ja loputtomia kehittämishankkeita ja työtä ”helpottavaa” uutta ohjelmistoa. Sotkeudumme johtoihimme nykypäivänä langattomasti. Johdot on koulutettu ja konsultoitu, mutta mikään ei tunnu tuovan selkeyttä tekemiseen.

 Asiaa voi pohtia ikään kuin sivusta katsomalla Forssan Teatterin tuoreen esityksen ”Päällystakki. Näytelmästä mieleeni jäi kysymys: Mikä on tärkeää ja mikä ei? Teatterikritiikkiin en sortunut, halusin olla torjumatta tunteitani – katsoa sitä, mitä näen ilman esitysanalyysiä ja halua muuttaa kaikkea. Onnistuin näkemään teatterin peilistä kaikenlaista. En kerro esityksestä enempää, etten varasta mahdollisuutta jokaisen katsojan omaan tulkintaan. Katsojana  koin olevani osallistuja – esitys kannusti ottamaan vastaan, avaamaan silmät ja korvat ja ennen kaikkea ymmärryksen.

 Minulle esityksen aikana tapahtui jotain, joka tuli seuraavan yön uniini asti. Kerron uneni: Kuljin vilkkaalla kadulla jossain isossa kaupungissa, ohitin maassa makaavan, almua anelevan kerjäläisen, olin hyvin kiireinen ja vasta pysähtyessäni liikennevaloihin muistin näytelmän loppusanat. Heräsin huomaamaan sen, minkä olin jo unohtanut – pienen IHMISEN voiman ja mitättömyyden samalla kertaa. Uni ei näyttänyt käännyinkö auttamaan vai jatkoinko matkaani…

 Kun koemme jatkuvaa kiireen painetta ja vaatimusten lisääntymistä, kannattaa miettiä, mihin kaikkeen suostuu. Kaikkea ei tarvitse tehdä. jos työelämä on päättänyt tehdä meistä saippuaa, niin kannattaa miettiä kumpi on meille tärkeämpää ”rahat vai henki?” Kuka auttaa jatkuvien lisääntyvien vaatimusten paineiden kasvaessa sietämättömäksi. Ei kukaan – on vaan herättävä huomaamaan kenen elämää oikeastaan elää.

 Työssä pitää ottaa vastuu tekemisistään – kiireestäänkin. En voi syyttää muita siitä, etten toimi arvomaailmaani vastaavalla tavalla. Minulla on vastuu tekemisistäni säännöistä huolimatta lain puitteissa ja vielä mieluiten lain hengen puitteissa. Tunnusta, että minulle eivät sellaiset säännöt, jotka sotivat tervettä järkeä ihmisyyttä vastaan, eivät merkitse yhtään mitään. Tämä on pienen ihmisen pientä uhoa, jolla on takarajansa, mutta jotenkin elämästä tulee näin elämisen arvoista.

 Käykää katsomassa, mitä te näette itsestänne Forssan teatterin lavalla.