Moraali ja sen käsitteet liittyvät läheisesti sananvapauteen. Suomen perustuslaissa jokaiselle on turvattu sananvapaus. Siis oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Suomi on allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen, jonka 10. artiklan ensimmäisessä kohdassa todetaan kuinka jokaisella on vapaus pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista piittaamatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

Kansanvaltainen tavoite – suvaitsevaisuuskasvatus

Sananvapautta voidaan rajoittaa 10. artiklan mukaan jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden ja moraalin suojelemiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuden turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan riitatapauksissa päätynyt sananvapautta ja sen sisällöllistä laajuutta korostaviin tulkintoihin. Tätä ratkaisuissa on korostettu erityisesti siksi, että eurooppalainen moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus vaativat juuri mahdollisimman kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittämistä ja kasvatusta kohti suurempaa suvaitsevaisuutta.

Sananvapauden ydinsisältö liittyy länsimaissa etenkin ennakkosensuuriin. Julkaisutoiminnassa ei saa olla ennakollista estettä. Onkin mahdollista että etenkin internetin ja sosiaalisten medioitten myötä käsitteet kunnian loukkauksista ja yksityiselämän suojasta ovat muuttumassa. Niin ikään uskonrauhaa ja tätä kautta myös yhteiskuntarauhaa rikotaan yhä helpommin siinä missä vihapuheet hakevat uusia muotoja. Syntyy jatkuvasti kiistoja siitä mitä ei saa sanoa.

Medioissamme on tapana toimia toisin kuin yhteiskunnan vanhat arvorakenteet edellyttivät. Se mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava käännettiin asuun, se mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä suurimmat lööpit. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Pohjolassa kaikki hyvin

Toimittaja Kari Huhta, perussuomalaisten uskollinen tukistaja ja moralisti, pohtii kirjoituksessaan (HS 22.2) sitä, kuinka sananvapaus ei ole aina kivaa. Hän löytää kolme astetta, jolla sananvapautta pyritään edelleen vangitsemaan. Niistä alkukantaisin on kiduttaminen ja tappaminen, vankeustuomiot, suuret sakkorangaistukset sekä Italian tapaan siirtää tiedotusvälineitä ja niiden omistus hallituksen tukijoille.

Toinen askel on korruptoitu oikeuslaitos ja kolmas aste instituutiot ja lainsäädäntö, jotka ovat joltisenkin kunnossa, etenkin Pohjolassa. Jälkimmäisessä Kari Huhta korostaa ihmisten korvien väliä. Tällä hän tarkoittaa ihmisten kesken leviäviä sisäistettyjä arvoja. Siis jälleen kerran vedoten jo edellisessä kolumnissani esitettyihin arvoihin ja moraaliin, niiden ehkä perinteisimmästä tulkinnasta lähtien, sisäistettynä, ikään kuin geneettisenä koodina tai sosiaalisena pääomana, “miltä maailma näyttää“ lähiyhteisönä, josta virtuaaliyhteisö poikkeaa kuitenkin radikaalisti ja on syypää kaikkeen pahaan, kuten vieras muuallakin maailmassa, paitsi Pohjolassa ja Helsingin Sanomien levikkialueella.

Tällaisen “hyvän” tilanteen oletetaan vallitsevan etenkin lähiympäristössä, siis Suomessa ja Pohjoismaissa yleensäkin. Epäilemättä näin pohti myös moni Kiinassa ja Pohjois-Koressa, Italiassa ja kreikkalaiset eivät pidä nyt suomalaisesta moraalista ensinkään.

Tyyliltään epäonnistuneita ilmaisuja – julkisuuden tavoittelua

Vastaavasti norjalainen tapa esitellä massamurhaajan hengentöitä – manifestia teatraalisesti esittäen – ei näytä loukkaavan muita kuin massamurhan kohteeksi joutuneiden uhrien omaisia. Median luovan innovatiivinen tapa on pyrkiä olemaan ensimmäinen ja se jos mikä on moraalittomalta vaikuttavaa. Kasvava kaupallisuus, mediaviihde ja kilpailu, internetin aiheuttama kansainvälinen uusien rakenteiden ja käytäntöjen “imurointi” muuttaa tulkintoja ja kehityksen eri vaiheet syntyvät kuten koulu- ja työpaikkakiusaajan kyky mukautua uuteen tilanteeseen uusin eväin, Kari Huhtaa mukaillen.

Rasismin kohdalla raja kulkee usein tyyliltään epäonnistuneissa ilmaisuissa ja peitellyin sanakääntein esitetyissä kirjoituksissa. Jälleen kyse on arvoista ja moraalista jotka tulkitaan nekin yhden näkökulman kautta ja perisuomalaisella tavalla. Niinpä Kari Huhdan käyttämä käsite “yhteiskunnan yleiset arvot”, joiden mukaan olisi elettävä, on tulkinnassaan abstrakti ja sellaista tuskin voisi käyttää muualla kuin Suomen kaltaisessa yksikulttuuriseksi kuvitellussa yhteiskunnassa.

Edellisessä lehdessä todettiin kuitenkin kuinka maa on jakautunut selvästi kahteen “kulttuuriin” josta Helsinki ja suuret taajamat ovat jotain muuta kuin maaseutualueemme ja pienemmät taajamat. Tämä näkyy mm. poliittisessa käyttäytymisessämme ja varmaan näitä pienkulttuurisia eroja on enemmänkin kuin kaksi. Muuten meitä ei edustaisi monipuoluejärjestelmä, jokaisella puolueella on mukamas omat arvot ja tavoitteet, ne eroavat toisistaan ja ovat mielestään siksi tarpeellisia.

Ihmisten arvot ja maailmankuvat ovat kovin erilaisia ja esimerkiksi Huhta ottaa presidentti Tarja Halosen lausunnot ja vertaa niitä pankinjohtaja Björn Wahlroosin mielipiteisiin viikonloppuna Helsingin Sanomissa. Wahlroosin sanomisia on arvosteltu mm. empatian puutteesta. Wahlroos sai kaipaamansa huomion siinä missä rasistisia lausuntoja esittävät kyläpoliitikot. Se on elämän kohokohta, ehkä poliittisen uran näkyvin lähtölaukaus samalla.

Medialukutaitoinen suvaitsevainen ihminen

Oleellista on, että suvaitsevainen ihminen kykenee lukemaan hyvin erilaisia mielipiteitä ja ammatikseen ihmisiä haastatteleva, syvähaastatteluja tilastollisesti käsittelevä ei pidä omituisena sitä, että myös lähiyhteisöissä ihmisten mielipiteet, arvot, normit ja moraali, saattavat perustua hyvin erilaisesta maailmankuvasta syntyvään ajatteluun ja tapa tuoda se esille vaihtelee melkoisissa rajoissa. Suurissa aineistoissa vain yksittäiset tapaukset jäävät vaille merkitystä toisin kuin medioissa, joka poimii yksittäisiä tapauksia tehden viihteellistä uutista.

Näin ihmisten tuomitseminen verbaalista lahjattomuudesta, saati epäonnistuneesta tavasta ilmaista itseään, on joskus medioissamme kohtuutonta ja syntyy vaikutelma pyrkiä moralisoimaan sellaista, jossa malka on omassa silmässä kuvattaessa vaikkapa Anders Behring Breivikiä, kilttiä oslolaispoikaa matkalla kohti sellaista näytöstä, jossa hän alkaa olla lähellä herooista sankaruutta Mustan saaren kohteliaana oslolaispoikana, internetin uhrina imien sieltä muukalaisvastaisuuttaan (HS, kuukausiliite 10/2011). Utilitaristinen moraalikäsitys on usein lähellä amerikkalaista liikemiesmentaliteettia jutun teossa ja se johtaa tahallisiin ylilyönteihin.

Sananvapaus on teknistä osaamista – vikkelää älyä ja luovuutta

Kuten moraalitulkinnoissamme, myös sananvapaudessa on suuria kulttuurisia eroja, ja niiden tausta on läntisessä kulttuurissa etenkin medioitten keskittymisessä, omistuksessa sekä sähköisen median yleistymisessä osana sosiaalisten medioitten saamaa valtavaa suosiota sen eri innovaatioiden koko ajan kehittyessä. Olemme luonnollisesti vasta prosessin alkutaipaleella.

Näin sananvapaus on osa myös teknistä osaamista ja tämän osaamisen käyttöä pikemminkin kuin pohdintaa vanhan printtimedian tavalla pyrkiä pysymään mukana kilpailussa lähinnä jälkiomaksujien maailmassa, Suomessa ikääntyvien suurten ikäluokkien suosiosta kilpailtaessa ja moralisoiden etenkin kasvavaa nuorisoamme.

Tämä kulttuuri on myös jatkossa hyvinkin erilaista metropolialueilla kuin maaseudulla ja sen medioita seurattaessa. Samoin tulkinta sananvapaudesta ja sen käytöstä, innovaatiosta ja sen leviämisestä, diffuusiosta, käy yhä vaikeammaksi syrjäseutujen pienkunnissamme ja pitäjänlehdissä, kun muu maailma näyttäisi elävän metropoleineen reaaliaikaisessa media- ja hybridiyhteiskunnan taloudessa ja -strategiassa. Muinainen moraali, jossa mukana olivat elämänviisaudet ja ikivanhat käyttäytymistottumukset, siveysopin perusopit, eivät ole omassa ajassamme toimivia.

Sivuraiteille viety keskustelu

Tässä maailmassa, sen paikallisessa, alueellisessa, kasallisessa ja kansainvälisessä käytännössä, kyse ei ole enää arvoista ja moraalista niinkään kuin teknologiasta ja sen puuttumisesta, hitaasta kyvystä sopeutua reaaliaikaisiin prosesseihin ja tarrautumisesta vaikkapa kuntarajojen antamaan suojaan pelättäessä “keskittämisen” (alueellistamisen) vievän viimeisenkin mahdollisuuden sanoa mielipiteensä, jolla kuuluisi olla myös merkitystä vallankäytön kammareissa.

Keskustelun vieminen sivuraiteille, moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin, on ikivanha tapa käyttää valtaa, myös mediavaltaa, kerrottaessa kuinka hallitseva luokka ulottaa valtaansa myös reuna-alueille ja etenkin maaseudun pientaajamissa, kylissä ja hiljenevän yhdyskuntarakenteemme periferioissa. Kansalliseeposten hyvän ja pahan välinen taistelu on edelleen mukana näiden prosessien kuvaukissa niin Väinö Linnan kuin Pentti Haanpään tuotannossa. Taustalla ovat Koraani, Raamattu, Cervantes, Goethe, Tolstoi, Hugo, Hemingway, Kalevala jne. Yksinkertainen dualismi osana moraalia on median viestinä tyypillinen. Ongelmien havaitseminen olisi mutkatonta ellei niihin liittyisi aina esimerkkejä ja leimaten kokonaisia maaseudun elinympäristöjä tai vaikkapa välimereisiä kansakuntia.

Nämä yksittäiset tapaukset näyttäytyvät suurmedioissamme pääsääntöisesti ikävien väkivaltatapausten kautta ja poimien erilaisia epäonnisia ihmiskohtaloita ja näiden esittelyä esimerkkinä ruotsalainen kirvesmies talvehtien autossaan kyläraitilla ja saaden siitä huomiota ympäri globaalia maailmaa. Näitä epäonnisia autossaan kesät talvet yöpyviä Ruotsissa on kymmeniätuhansia tapauksia ja eniten metropolialueiden slummeissa.

Yksittäisestä syntyy yleinen tulkinta – stereotyyppi

Nyt kiinnostuksen herätti tropiikissa medioita lukien lähinnä tapa jäädä mukamas lumeen hautautuneena autonsa vangiksi. Lumi kun on monelle siellä tuntematon elementti ja hyvinkin voisi olla kuviteltavissa kirvesmies autossaan lumen vangiksi kuukausiksi hautautuneena syrjäisellä maaseututiellä vajaan kilometrin etäisyydellä lähimmästä kyläkaupasta. Näitä kysymyksiä lumen ja pakkasen luonteesta on tullut vastattavaksi Brasiliassa ja Argentiinassa, Aasian subtrooppisilla alueilla, runsaasti ja aina omilla kertomuksillaan voi hämmentää lunta ja jäätä tuntemattoman mieltä. Helsingissä lumen alle hautautuvat metropolin kansalaiset on kiitollinen aihe kertoa selviytymistarinoista savolaista mielikuvitusta hyödyntäen.

Ruotsalainen kyläkauppias oli miespoloa säälinyt jo kesällä tämän hakiessa autoonsa eväitä ja muistuttaen kauppiaan omaa serkkupoikaa samassa kylässä asuen, erakkona ja ilman suurempaa sanavapautta poliitikkojen ja pankinjohtajien rinnalla, median omistajan pojaksi syntyneenä, kansliapäällikön poikana kartanoaan hoitaen ja ymmärtäen moraalilla ja sananvapaudella omia vapauksiaan, rajattomia suhteessa saman pankin pankkineitien sananvapauteen saati sanan kuuluvuuteen. Jokaista lottovoittajaa kohden on miljoonia vähemmän onnekkaita kupongin täyttäjiä.

Jos päävoitto osuu pankinjohtajalle, mieluiten miljardöörille, se voitto on silloin osunut oikealle ihmiselle, ei pilaa tavallisen duunarin elämää ja on luomassa meille uusia työpaikkoja. Tätä kutsutaan pragmaatikon moraaliksi – terveeksi järjeksi.

Moraalista on tullut medioissamme keskeinen käsite ja sen viljelijöitä näyttäisivät olevan ikääntyvän kansakunnan konservatiivisiksi muuttuvat suuret ikäluokat ja näiden mediat. Se ei näyttäisi olevan luonteeltaan niinkään sosiologista tai uskonnollista, perinteisiin moraaliteorioihin ohjaavaa, kuin pikemminkin vanhaa ateistista eksistentialismin II maailmansodan jälkeistä moraalista krapulaa muistuttavaa tai ekofilosofista pohdintaa sekä uuskonservatiivista globaalia utilitarismia.

Antropologi Robert Dunbarin mukaan voimme tuntea henkilökohtaisesti vain noin 150 ihmistä ja heistä sydänystäviämme voi olla yhden käden sormen verran jos sitäkään. Dunbar on antropologina arvostettu ja hänen tutkimuksensa perustuvat lähinnä sellaisiin yhteisöihin, joissa ihmiset voivat tuntea toisensa ja rohkenevat asettaa toisilleen velvoitteita. Tällaisessa ystävyydessä mukana on myös sellaisia palveluja ja vastapalveluja, jotka eivät ole velvoitteita. Ihmiset auttavat toisiaan koska pitivät toisistaan. Kun ihminen oppi vapauttamaan yläpäänsä, alapää seurasi kyllä mukana oli kulttuuri mikä tahansa.

Verikö on vettä sakeampaa

Ystävyysverkko on eri asia kuin sukuverkko. Usein se on jopa sitä merkittävämpi. Ystävyys on lähellä liittolaisuutta ja sen olemassaolo on mahdollista tunnistaa vaikkapa viikinkien saagoista ja kyvyssä valloittaa muinainen Islanti ja paljon muuta sen ohella. Siinä ystävälle annettiin vapaus myös epäonnistua, ei kuitenkaan toivottu sitä saati autettu vierellä epäonnen toteutumista. Ihminen on narsistisena eläimenä ainut, joka valmistaa itse itselleen häkkinsä.

Virtuaalimaailma ja Facebook ei ole ystävyyttä sen perinteisessä merkityksessä. Ystävyys kun syntyy geneettisen perimämme tuomana käsitteenä eikä geenimme ymmärtäneet virtuaaliyhteisön ajatonta ja paikatonta maailmaa ja sen miljoonia ystäviämme. Sellaista vapautta ystävyyteen meillä ei ole ennen ollut. Ei myöskään sellaista ystävyyttä tai vapautta, johon ei liity lainkaan turvallisuutta tai luottamusta.

Facebook ei toki rapauta ystävyyttä vaan määrittää virtuaalisuhteet uudella tavalla. Niitä ei pidä psykologisoida kuten antropologin kuvaama tai sosiologin määrittelemä ystävyys on aiemmin normitettu tai itse sen määrittelemme. Jos Facebookissa kerromme meillä olevan 100-500 ystävää, yksikään heistä ei välttämättä ole sydänystävämme. Näiden “ystävien” määrittely on tieltä poikkeamista ja ilman tieltä poikkeamista ei ole edistystä.

Rakkaus on pienin yhteinen nimittäjä

Ystävyydellä on biologinen ja psykologinen ikivanha perusta. Sitä kuvaa vaikkapa keskinäinen apu ja lahjojen jakaminen ilman vastapalvelun odottamista. Ystävälle haavoittumista pelkäävä arka ja pelokas ihminen voi avautua toisin kun muille ihmisille. Monessa meille vieraassa kulttuurissa selviytyminen ja toimeentulo liittyy ystävyyteen, meillä usein yhteisöllisyyteen, nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan epämääräiseen käsitteeseen.

Tässä ajattelussa herkkäuskoisimmat ovat mukana ensimmäisenä ja juuri heille tämä käsite on lanseerattu. Heille kun kaikki on mahdollista, mahdotonkin. Oikeasti ihminen ja hänen ystävänsä ei ole mitään muuta kuin sitä, miksi hän on itse itsensä ja ystävänsä kuvitellut. Se on Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate.

Ystävyyteen liittyy keskustelua ja epämuodollista esiintymistä, roolien karsimista, omana itsenään elämistä. Ystävän kostoa ei tarvitse pelätä vaikka häntä loukkaisikin. Monessa kulttuurissa ystävyys ja rakkaus ovat sama ja yksi asia eikä niiden eroja pohdita niin paljon kuin vaikkapa meillä haettaessa emotionaalisia vivahteita eroottisen rakkauden ja sukupuolten välisen ystävyyden välillä.

Ihminen joka haluaa tulla voitetuksi ei voi samaan aikaan saavuttaa suuria voittoja. Siinä kaksi viettiä menevät vain lomittain. Suuret voittajat ymmärtävät tämän jo lapsena eivätkä ystäviä kaipaa.

Ystävyys on meillä vapaaehtoista ja ulkopuolella sosiaalisten luokkarajojen tai muiden sellaisten ryhmän syntyyn liittyvien prosessien, jotka ovat monille kulttuureille tyypillisiä. Monissa kulttuureissa kuka tahansa ei voi olla ystävä ja rajat määritellään vaikkapa vanhempien toimesta lapsille. Tutkimusten mukaan nettiympäristössä ystävän sähköpostiin vastataan tunnollisemmin kuin tutun viesteihin. Näin halutessaan omistaa ystävänsä alkaa vaatia myös itseltään.

Eurooppalainen ystävyys

Kreikkalaisilla ei ole kohta ystäviä. Kreikan tuska jatkuu jo kolmatta vuotta ja on muuttunut raivoksi. Kreikassa valuutan arvon on vastattava kansantalouden suorituskykyä. Se on nyt euroystävyyden mitta samalla. Kreikasta on tullut saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rakentama syntipukki ja maailmantalouden häirikkö.

Kreikkalaiset ovat pelottavan lähellä sellaista ystävyyttä, jossa heidät heitetään ulos eurosta. Kun kreikkalaisten elintaso vastaa heidän työnsä tuottavuutta, mikä se sitten onkin, he voivat olla taas ystäviämme. Maailma ei ole koskaan pystynyt määrittelemään mikä on kreikkalaisen ystävyyden ja vapauden raja, kansakuntien välinen rakkaus, solidaarisuuden hinta. Vapaaksi pääseminen kansakuntana ei ole ongelma, vapaana pysyminen on.

Pankinjohtajan ystävät

Pankinjohtaja Björn Wahlroos erehtyi antamaan haastattelun 12.2 Helsingin Sanomiin. Nyt Wahlroosilla ei näytä olevan ystäviä. Björn Wahlroosin sanailut tuloerojen kasvun vaikutuksesta yhtikäs mihinkään on analyyttistä kubismia parhaimmillaan, kirjoittaa Salla Iivanainen Espoosta (HS 14.2) ja kertoo kuinka Salossa elää sanojen uudelleen selittämisen kulttuuri.

Samalla hän epäilee, ettei Wahlroos ehkä tiedä maitohinkin hintaa ja että voittajan vierellä seisoo aina häviäjä. Lohdutuksena voin kertoa, kuinka pankinjohtajan vierellä seisoo toinen pankinjohtaja, eivätkä nämä ole aina sydänystäviä etenkin, jos toinen on kreikkalainen ja toinen saksalainen. Wahlroosin rohkeus on juuri pitää tyylinsä paineessa. Juuri siksi hän on pankinjohtaja, menestyjä pankinjohtajien joukossa.

Risto Luukkonen Imatralta tietää, kuinka Wahlroosin ihmiskäsitys on suppea ja kuinka häntä tulisi auttaa kasvussa kohti ainutlaatuista persoonallisuutta. Oma käsitykseni on, ettei Nalle Wahlroosia ainutlaatuisempaa persoonallisuutta maasta löydy. Elämä ei ole tärkeää vaan rohkeus, jota siihen kykenee valamaan.

Professori Janne I. Hukkinen (HS 14.2) kehottaa Wahlroosia päivittämään oppimaansa. Hän puuttuu samaan, johon itsekin puutuin edellisessä blogissani. Pelkän oman edun tavoitteluun perustuvaa ihmisyhteisöä ei tunneta, mutta lähisukulaisistamme sen tapaista on tavattu, sielläkin kuitenkin vain yhden apinalajin kohdalla ja sitäkin evoluution tulosta etologit epäilevät.

Hassua kuitenkin että kapitalismia ja kommunismia vaivaavat samat ongelmat, kirjoittaa Kimmo Hämäläinen (HS 14.2) Riihimäeltä. Nuttu nurinpäin käännettynä, totesi Veikko Vennamo aikanaan.

Psyykkinen ilmiö

Golfaaja Tiger Woods on vailla ystäviä hänkin. Loppuvuodesta 2009 paljastuneiden salarakkaiden jälkeen mies ei ole voittanut kuin yhden, itse järjestämänsä kisan. Voittamaton mestari putosi jo maailmanlistalla 50. sijan alapuolelle valahtaen. Nyt hän ei pysty voittamaan edes ollessaan kolmannen päivän jälkeen johdossa. Aiemmin sellainen oli mahdottomuus. Mitä voittamattomalle mestarille oikein tapahtui?

Kun ystävät ja ihailijat katoavat ympäriltä, psyykkinen suorituskyky romahtaa. Herkässä lajissa se on yhtä epätoivoista kuin suomalaisen mäkimiehen epäonniset ponnistukset ja omituiset ajoitusvirheet, kehnosti osuvat tuuliraot aiemmin niin menestyksekkäiden kotkien siipien alta kadoten. Miksi huippukunnossa olevat urheilijat alkavat oirehtia arassa lajissaan?

Ystävyys on ilmiö, joka kantaa myös urheilussa silloin, kun tarvitaan lisäsenttejä, tarkkuutta ja itsensä ylittävää suorituskykyä, hyvää onnea lajille tyypillisessä tasaisessa väännössä. Onnella ne laivatkin seilaavat. Myös yksilölajeissa edetään tiiminä ja edistys on sotaa yhteiskuntaa ja sen keskinkertaisia voimia vastaan. Ollakseen silloin sankari on komennettava itseään, ei muita. Muiden komentaja ei ole itse ikinä sankaruutta kokenut.

Epäkypsä maa sankareille

Suomi on sankareille raaka maa, kertoo ohjaaja Mika Myllyaho (HS 14.2). Sankaruus on yksinäisen ihmisen raaka laji Suomessa. On tärkeää, että näitä asioita käsitellään, pohtii ohjaaja, jota Viren, Nykänen ja nyrkkeily kiinnostavat. Autonasentaja ja teknikko on sopiva henkilö kertomaan kuinka teatterikoulun ohjaajalinjalta valmistutaan lopulta oikeaan ammattiin, hänelle sopivaan, kansallisteatterimme pääjohtajaksi. Siinä lapsuuden pimeys julistaa lopulta valon kunniaa.

Kun kuntakierros suurkuntiemme synnytystuskista käynnistyi Pohjois-Karjalassa, Paavo Väyrynen aloitti siellä samaan aikaan oman kilpailunsa puolueensa puheenjohtajuudesta. Gallupeissa keskusta on juuri noussut demareitten ja perussuomalaisten ohi toiseksi käytyään ensin kuilun reunalla josta Väyrynen sen jälleen pelasti. Jos joku on Mooses puolueelleen, kansanliikkeelle, niin Paavo Väyrynen sitä varmaan on keskustalle, alkiolaiselle maalaisliitolle.

On ihmisiä, joita psykologian ja sosiologian, antropologian peruslait eivät näytä koskevan lainkaan. Paavo Väyrynen on epäilemättä sellainen. Toinen on ystävänpäivän Helsingin Sanomissa esitelty miljardööri Rubert Murdoch.

Se että mediamogulin The Sun -sanomalehden toimittajista yhdeksän johtavaa toimittajaa ovat pidätettynä ei häntä horjuta hiventäkään, päinvastoin. Pelko ei ole Murdochin kaltaisen ihmisen sydämen vankila ja hän voi tyytyä taistelussa lyhyeenkin miekkaan. Nyt se miekka ei ole enää lyhyt kuten hänen nuoruudessaan. Murdoch osaa hyvän toimittajan tapaan erotella toki jyvät akanoista ja esitellä akanat. Jos joku tuntee mediayhteiskunnan säännöt niin eikö juuri sen luomus ja luoja.

Taide ja kirja ovat uutisia jotka pysyvät uutisina

Kirjailija on ihminen, jonka kanssa tulee hyvin ystäväksi, jos rakastaa lapsia. Toki sama koskee mitä tahansa taidetta, etenkin näytelmää, joka ei ole toki teksti vaan tapahtuma. Jos kirjailijaa aletaan vihata, poltetaan kirjoja, silloin poltetaan kohta myös lapsia, ihmisiä. Sama koskee kaikkia taiteitamme, kokeilevaa ja luovaa lasta.

On monta syytä rakastaa nykytaidetta ja sen jälkeen syntynyttä sirpaleisen vuosikymmenen murroksen taidettamme. Amos Anderssonin museoon koottu “Muutosten pyörteissä” -näyttely esittelee Arvo Siikamäen, Kari Huuhtamon, Kimmo Pyykön ja Kain Tapperin pronssisia, messinkisiä ja puisia kädentöitä, 1960-luku on juhlavasti esillä. Seuraavan vuosikymmenen osallistujat ja elonkorjaajat päätyivät pankkien, paperitehtaiden ja vakuutusyhtiöiden romahdukseen taiteen hullujen vuosien jälkeen. Kauneinta on se hulluus, jonka lapsi synnyttää ja järki tallentaa, oli se kuvataidetta, musiikkia tai kirjallisuutta.

Ei kokeellisuus ja yhteiskunnallinen osallistuminen toki tähän päättynyt ja niinpä informalismi, konkretismi, pop ja kineettinen taide saivat uudet jatkajansa, mediataide, klusteritaide ja hybriditaide kiusaavat nyt konvention vaalijoita. Taiteella on aina ystävänsä, sen siivet kantavat niin nousukauden hulluuden kuin lamakauden raivon ja niukkuuden vuodet.

Kreikka on tästä esimerkki vuosituhansien takaa. Ellei kykene ärsyttämään ketään, ei kreikkalaisten elämä ja kulttuuri ole ollut vuosituhantisten tulosten arvoinenkaan ja sen voi hävittää läntisen maailman juuriltamme. Mitä parempi tuo perusta on, mitä väljemmin kirjoitettu käsikirjoitus, sitä enemmän se antaa meille pohjoisessa nyt liikkumatilaa. Näin Kreikka on uutinen, joka tahtoo sellaisena myös pysyä, Matti Nykäsen ja Paavo Väyrysen tapaan.

Perhe on käsite joka syntyy vanhemmista ja lapsista. Nykyisin sitä toki pyritään muuttamaan muuksi mutta ei se siitä hevin muutu. Muuttajat jäävät vähemmistöön ja perhe on normina edelleen yhteiskunnan pienin yksikkö. Pääsääntöisesti siis mies nainen sekä heidän yhteiset lapset.

Monta taustaa, sama käsite kuntana

Kun avioliitto solmitaan, kaksi ihmistä menee samaan talouteen, siitä ei synny yhtä isoa ihmistä vaan vallan muuta. Kun vastaavasti perheitä yhdistellään keskenään kartalle piirretyn rajan sisällä, siis regionaalisella alueella, siitä ei synny suurta perhettä vaan yhteisö, lähiyhteisö, jos ovat saman Kallion kaupunginosan tai Ypäjänkylän kasvatteja.

Kun näitä on aikanaan koottu yhteen ja yksi kylä oli muita suurempi, parempien vesiteitten varsilla ja kauppapaikka, mäelle rakennettiin kirkko ja syntyi kirkonkylä. Lounais-Hämeessä näitä kirkonkyliä syntyi useampia, Tammelasta lohkaistiin pihtisynnytyksellä Wahrenin maille ja teollisuuskylälle kauppalan paikka. Kirkko tuli paljon myöhemmin. Mikään ei mennyt normaalisti. Kunnat siis syntyvät eri tavalla.

Ei mennyt Helsingissäkään normaalisti kauppapaikan synty Kustaa Vaasan pohtiessa Itämerelle ja Suomenlahden perukoille kilpailijaa Tallinnalle ja pakkomuutattaessaan sinne Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit.

Kirkko ja kuninkaankartano tuli myöhemmin pakkomuuttujien myötä. Myöhemmin Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironiemelle, jolla nykisin sijaitsee muun muassa Helsingin ydinkeskustaan lukeutuva Senaatintori ja tänään (12.2) Helsingin Sanomien esittelemät presidentilliset palatsimme ja aikanaan kuninkaalle siis tarkoitettuja monarkian ja myöhemmin keisariajan jäänteitä.

Niiden käyttö presidentin asuntona, virkahuoneena, lopulta linnana oli kappalaisenpojalle Ståhlbergille ja myös tavallisille aikansa talonpojille, ei siniverisille hoveineen, aluksi tosi ongelmallista. Tuhansia neliöitä ja mukana vain adjutantti ja porilaisten marssi pärähti heti kun avasit linnan oven.

Helsinki oli pitkään vähäpätöinen kaupunki ja vasta Suomenlinnan linnoitustyöt 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoivat kasvattaa olematonta väkilukua varuskuntineen.
Pihtisynnytyksellä tehdyt keskukset ovat myöhemmin ongelma luonnollista kautta syntyneille yhdyskuntarakenteiden yhteisölliselle elämälle. Hallinto sellaisessa paikassa on kamala virhe, pahin mahdollinen suunnitteluvirhe rakentaa ihmiskasvoista maata ja yhteiskuntaa yhteisöineen kehä kolmosen ulkopuolella.

Kirjava ja rikas historia – regionaalinen ja spatiaalinen rinnakkain

Kun pitäjille kasvoi tehtäviä järjestää erilaisia julkishallinnon palveluja niitä alettiin kutsua kunniksi (kommun, communis) ja paljon myöhemmin kunnallisiksi palveluiksi erona paikallisen köyhäinhoidon ja koulutuksen, sosiaali- ja terveystyön hoidolle niin ettei järjestäjä ollut enää hiljalleen kehittynyt patruuna- ja ylimysvalta tai kirkko ja kirkkovalta.

Valtio alkoi sekin muotoutua omaksi kokonaisuudeksi ja sen hallinto on Suomessa pääosin Ruotsista haettua, sen alusmaana eläen, siinä missä toki aluehallintommekin etenkin aiempien lääniemme ja valtion hoitamien palvelujen osalta. Kunnat menivät hieman eri teitä ja niillä on pitkä oma historiansa, jokaisella omalaatuisensa.

Kun pitäjiä pannaan yhteen regionaalisella kartalla, rajoja lapsekkaasti yhdistellen värittäen pinta-aloja mekaanisesti, yhdistettiin spatiaalisen ja vahvan identiteetin kirkonkyliä puhtaasti hallinnollisiin regionaalisiin maakuntiin, ikään kuin uusia maakuntia tehden, tai byrokraattiseen kaupunkiin maaseutuyhteisö siirtäen.

Ei regionaalista pidä sotkea spatiaaliseen. Edes tämä verran on maantieteestä ymmärrettävä, sen ensimmäinen perusta, avainkäsite “alue“, regionaalinen ja spatiaalinen. Suomen kielessä on vain toinen, regionaalinen, kartalle piirrettävä.

Maakunta on sekin eri asia kun lääni, joka oli siis valtion tapa puuttua myös omana aikanamme hallinnointiin. Läänit lakkautettiin hetki takaperin ja nyt sitten pohditaan mitä tulisi tehdä eri tavalla syntyneille kunnille, siis pääosin maaseutupitäjillemme.

Kun maaseutupitäjiä yhdistetään yhteen, siis kirkonkyliä, ei synny suurta kirjonkylää tai suurta pitäjää sen enempää kuin yhdisteltäessä kaupunkioikeudet saaneita kuntia tosiinsa ei synnny suuria kaupunkeja. Siis sen enempää kuin ihmisiä toisiinsa liitettäessä ei synny suurempia ihmisiä.

Sen sijaan pitäjä käsitteenä, kuntana, häviää. Se ei kasva. Talousalue voi toki kasvaa. Mutta se on kokonaan eri asia, talousmaantiedettä. Kuten sinkun elämä loppuu ja alkaa avioliitto, tai ainakin kuuluisi. Perheet ovat kuitenkin erilaisia ja niin ovat kaikki kuntammekin.

Sosiaali- ja talousmaantiede eivät ole sama asia eivätkä ne ole suunnittelu- tai luonnonmaantiedettä. Niitä ei pidä nyt sotkea kuten puuroja vellien sekaan. Nyt ei riitä lukion kurssi maantiedosta, jos sekin on heikolle jäänyt matkan varrella ja muistissa on vai jotain aluemaantieteen nimistöä.

Valtiotieteilijän käytössä maantiede on ihan avoin ja historiatieteissä karttoja hieman sivutaan. Kunnan valtuustossa karttakin on monesti kaavakarttana vaikea luettava ja eikä paikallislehteä lukeva edes tiedä mitä oman kunnan alueella “oikeasti“ löytyy saati maakuntien kokoisilla alueilla. Kun omat kunnat ovat vieraita, läänin kokoiset alueet ovat ilma alan koulutusta mahdottomia käsitellä ilman maantieteen koulutuksen saaneita avustajia.

Aluetiede ja -suunnittelu unohtunut kokonaan

Kun näitä pitkän kehityskaaren kautta syntyneitä pitäjiä, kirkonkyliä on ollut liki 600 ja nykyisin noin 350 niiden vähentäminen noin 70 alueellisen yksikköön, siis regionaaliseen ja kartalle piirrettävään uuteen mekaaniseen alueeseen, jolla ei ole historiallista taustaa, päädytään mm. tuhansien kunnanvaltuutettujen työn lopettamiseen, mutta myös samalla katoavat sellaiset hallinnolliset verkostot, joiden perustana ovat olleet ensin kylärakenteet ja niiden liittyminen keskuskirkonkylään kautta kuntahallintoon.

Tämän hallinnon tehtävät ovat olleet hyvin moninaisia eivätkä pelkästään koulutus-, sairaanhoito-, sosiaali- ja kulttuuripalveluja, liikuntapalveluja, vapaa-ajan palveluja, yritysten ja elinkeinoelämän kehittämistä sekä ennen kaikkea maankäytön suunnittelua ja säätelyä, kaavoitusta omalla alueellaan, kaavamonopolin hoitoa ja infrastruktuurin rakentamista ja ylläpitoa. Mukana on kaikki toiminnot, joilla on sidos alueeseen, fyysiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen, tekniseen ja kaiken aikaa myös dynaamiseen ja muuttuvaan holistiseen kokonaisuuteen.

Kyseessä on monella tavalla ja tasolla liikkuva orgaaninen verkosto, jonka poistuminen ja niiden liittämien toisiinsa sekä suureen kaupunkiin hallinnollisesti ei toki tarkoita suuremman kunnan syntymää tai suurta kaupunkia, jolla on valtava liki maakunnan tai pienen eurooppalaisen valtion kokoinen viheralue, vaan kokonaan uutta alueyksikköä, jota ei ole nyt määritelty ja sen rajoja pohdittu muuten kuin mekaanisesti siirtäen vanhoja kuntarajoja ja yhdistäen maalaispitäjiä ja kirkonkyliä usein liki maakunnallisen keskuskaupungin hallintoon.

Käsite “kunta” unohdettava suunnittelussa

Siinä ei ole pohdittu lainkaan, kuinka kyseessä ei ole enää kunta vaan kokonaan uusi aluehallintoyksikkö ja sen rajat on pohdittava hakien optimaalista uutta rajaa, ei enää näitä ikivanhoja maakuntarajoja tai kuntarajoja seurailleen. Jos muutos aiotaan toteuttaa niin valtavana kuin mitä nyt on esitetty. Tämän työn taas suorittavat ammattilaiset, ei virkamiestyöryhmä kömpelönä, naiivina kuntien pinta-aloja värittelevänä humpuukina. Aivan kuin koko esitys olisi lasten tekemä peruskoulun ala-asteen maantieteen tunnilta opiskellen kuntien nimiä ja rajoja.

Se kun ei vie mihinkään vanhan keräilytalouden ja agraarin ajan Suomesta ja sen rajoistamme. Olettaen että tavoite on vain palvelujen hankinta ja tarjonta, kuten pääministeri vaikuttaisi puheissaan alueen ymmärtävän, tällöin puhutaan jo funktionaalisista alueista ja niiden nimetkin on syytä pohtia erikseen ja osana internetajan maailmaa ja sen virtuaalisia alueita ja niiden nimiä ja toimintaa.

Nämä uudet alueethan tulevat toimimaan joka tapauksessa ehkä vuosisatoja ja silloin nykyisillä puolueillamme ei ole mitään merkitystä valtaa kahmivan ihmisen tai puolueen antamina mandaatteina. Mukana on oltava visionäärinen näkemys myös virtuaalialueiden luonteesta tulevaisuudessa. Nyt regionaaliset kartat ovat vain osa yksilön tapaa ajatella egoistisesti ja oman aikamme eurooppalainen kulttuuri talouskriiseineen ei saa vaikuttaa ratkaisuihin, jotka ulottuvat vuosisadoiksi eteen päin. Kaikilla toimilla kun on dimensio alueelle, jossa ne sijaitsevat ja alue ohjaa koko toimintaa rajoineen.

Paikallishallinnossa “kuntien” asema osana valtionhallintoa vaihtelee valtavasti Euroopassa ja globaalisti, eikä näitä malleja voi soveltaa oikein Suomessa. On olemassa erikseen alueellisia aluekuntia ja näiden sisällä paikalliskuntia ja näitäkin saattaa jossakin provinssissa olla liki kymmentä eri tyyppiä.

Lisäksi kuntaa vastaavia nimityksiäkin löytyy valtavasti ja meitä lähinnä ovat Euroopassa usein käytetty “kommun” tai “communis” (yhteinen), britannian Local Council tai yleisterminä municipality.

Kansainvälinen vertailu ei nyt auta

Kuntien kokokin vaihtelee ja vaikkapa Kanadan Quebecissa sijaitseva Baie-Jamesin kunnan pinta-ala lähestyy jo oman maamme pinta-alaa. Samoin kaupunkimaisuusaste vaihtelee valtavasti, jotkut ovat maaseutumaisia ja hyvin harvaan asuttuja, osa taas Helsingin tapaan kaupunkimaisia. Sieltä haettu “kuntamalli” ei oikein istu Sallan, Savukosken ja Kemijärven yhdistämiseen saati Kittilän, Muonion, Kolarin ja Enontekiön yhdistämiseen. Pohjoisessa olisi muutenkin keskityttävä Jäämeren tien suuntaan ja unohdettava Välimeri.

Oulun kaupunki, johon yhdistyisi sen lähiympäristön maalaiskuntien ohella kaikkiaan 12 kuntaa ja mukana myös liki 30:stä suurkylästä rakentuva Pudasjärvi ja sen keskuskylä Kurenala. Nämä ovat Oulusta saman matkan päässä kuin Lahti, Hämeenlinna ja Forssa Helsingistä. Jos tällainen metropoli rakennettaisiin etelään, jollaisia nyt esitetään 69 ympäri Suomea, kukaan ei tietenkään kutsusi sitä “kunnaksi”.

Helsingin mekaaninen maailmankuva siirtyy siinä vain ympäri maata ja suomalainen maaseutu on tästä maailmankuvasta kirkonkylineen ja paikallishallintoineen valovuosien päässä. Kun sitä ei ole koskaan eletty, tutkittu sen toimintaa, sitä ei pidä mennä peukaloimaan tuhansien elävien kyliemme asuinympäristöinä ja työnantajina. Meille maaseudulla palkkaa ei maksa kunta eikä valtio, työnantaja, vaan suoritteet.

Kahdessa eri kunnassa ei ole samanlaista kuntakulttuuria ja historiaa. Kun kaksi ihmistä menee vihille, sen kyllä huomaa ettei synny yhtä suurta ihmistä vaan parisuhde, joka sekin vaatii rakkauden ohella paljon muuta, ei vähiten diplomatiaa ja kykyä katsoa samaan suuntaan, ei vain toisiaan silmiin. Se vaihe menee taatusti ohi.

Tätä varten avioliiton taustalla on valmis lainsäädäntö, avioliittolaki. Sitäkin kuntaliitosten kohdalla on pohdittava ja monesta näkökulmasta. Nyt sitä lakia ei ole, on vain vanha kuntalakimme. Se ei sovi alkuunkaan näiden uusien alueiden käyttöön. Ei palvelujen järjestelyissä, ei demokratian rakentelussa ja kaikkein vähiten maankäytön säätelyssä.

Se kun on maaseudulla aivan muuta kuin metropolialueen keskustassa ja kuitenkin näillä tulisi olla yhteiset intressit ja myös maaseudulla kyky menestyä liitoksen jälkeen kirkonkylänä, yhteisöllisenä asuinympäristönä ja palvelut säilyttäen pienissä kylissään. Kuka niiden puolesta puhuu metropolialueen valtuustossa? Aivan riippumatta siitä mikä puolue puhujalla on taustalla, päätökset koskevat aina keskustan ja metropolin ydinalueen kehittämistä ja viheralueet unohtuvat. Tästä meillä on taatusti kokemusta.

Wahlroosin jälkiviisautta

Miten kilpailu mahtaisi sujua, kun rajat eivät enää suojaa ja Suomi olisi osa Euroopan liittovaltiota? Kävisikö niin, että saisimme lukea Helsingin Sanomista (12.2) sitä jälkiviisutta, jota pankinjohtaja Björn Wahlroos siellä edustaa ja kertoo kuinka saksalaisten olisi tullut panostaa omien kehnojen pankkiensa hoitoon eikä manipuloida koko Eurooppaa tukemaan Kreikan kaltaisia valtiota, hukata sinne varamme?

On helppo olla jälkiviisas. Joku sen kai sanoi jo ennen Wahlroosia vuosia takaperin. Toki senkin ketä kannatta lukea, kuten Adam Smithiä, Milton Fridmania ja Ayn Randia, filosofia ja kirjailijaa. Itse en pelkästään näitä Wahlroosin suosittelemia kirjoja nyt tavaisi.

Presidentti Tarja Halosen kausi oli pettymys Wahlroosin tulkintana hänen toimiessa koko ajan kuuntelematta oman kansakuntansa äänenpainoja ja niiden dramaattista muutosta. Hän keräsi ympärilleen hovin, jonka ääni sai kuulua vaikka kansa ei siitä pitänytkään. Osa oli valmis jopa hankkimaan hänen jälkeensä naisen tilalle kaksikin miestä kaiken varalta.

Saksassa kasvaa raivo rouva Merkelin tehdessä vääriä ratkaisuja keväällä 2010. Hänen olisi tullut tunnustaa oman pankkijärjestelmänsä vararikkoinen tila eikä lobata muita euromaita hukkaaman varojaan Kreikkaan, jossa tulos oli kehno verrattuna siihen mihin olisi päästy toisella ratkaisulla. Wahlroos myöntää olevansa jälkiviisas ja etenkin edellisen laman korjaajana, jossa hän oli toimimassa väärin. Kun joka toinen menee oikein tulos on 50 %. Lanttia heittäen se on odotettu tulos.

American exceptionalism

Obama sen sijaan ottaa etäisyyttä Eurooppaan ja euroon sekä käyttää termiä, joka on perinteisesti kuulunut republikaanien sanastoon “American exceptionalism”. Republikaanit ovat tässä huolissaan ja etenkin heidän näkyvin takapiru Karl Rove Georg W. Bushin ajoilta.

Tuolla käsitteellä pilkkasi Josef Stalin alunalkujaan jenkkejä, heidän poikkeukselliseksi kuvattua asemaa kommunismin uhatessa. Stalin ei nähnyt asemaa mitenkään poikkeavana, päinvastoin. Kommunismin tuli leivät Yhdysvalloissa samoin kuin muuallakin.

Myöhemmin tämä käsitteen omivat patrioottiset republikaanit ja mätkivät sillä eurooppalaisia demareita ihailevia demokraatteja. Eurooppalaisuudella pelottelu toimi jopa vielä Obaman kohdalla, joka oli tekemässä ainutlaatuisista jenkeistä eurooppalaisia.

Tänään sen käyttö on siirtymässä afroamerikkalaisen presidentin sanastoon, jolla nyt tarkoitetaan Amerikan poikkeuksellisuutta, ei toki enää patrioottista isänmaallisuutta republikaanien tapaan, vaan Obaman käyttämänä positiivista sitoutumista muuhun globaaliin maailmaan ja sen eriarvoisuutta arvostavaan amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen. Afroamerikkalaisen Obaman käyttämänä käsite on jopa uskottava.

Sen sijaan 1960-luvun paradoksaali ns. telaketjuvasemmiston käyttämä käsite Yhdysvaltain ”ainutlaatuisuudesta” kaiken pahan alkuna ja juurena oli jo samalla tavalla vääristynyttä kuin maaseudun avoin halveksunta ja kaiken kaupunkilaisuuden ihannointi teollistumisemme alkuvuosina osana teknisen yhteiskunnan ihannointia ja ”villin” luonnon alistamista. Toki tätä havaitsee vieläkin 1960-luvun vanhempien lapsissa toisen polven lähiöasumisessamme.

Hallituksen myrskyisä kevät

Näin maailma muuttuu ja arvojen vetäjät vaihtuvat myös meillä Suomessa ja ne kääntyvät päälaelleen. Kunhan talvi vaihtuu kevääksi ja löydämme taas oman suuntamme hallituksen poikkeuksellisen myrskyisässä keväässä, jossa sen ainut lohtu on oppositionkin hajanaisuus. Opposition olisi nyt kyettävä keräämään voimansa ja tuomaan oma ohjelmansa visioivana missiona jo ennen kuntavaalejamme.

Kuntakartan virkamiesversioon otetaan etäisyyttä vasemmalla ja varmaan myös armeijan lakkautukset ja verotuksen tuomat vyönkiristykset alkavat kohta rinnan eläkeiän korotuspuheiden kanssa.

Ikävintä tässä on se, että myös oma ulkopolitiikkamme saamattomuus näkyy juuri julkaistussa eurooppalaisessa arviossa, jonka laatii vuosittain The European Council on Foreign Relations. Ruotsi loistaa sielläkin, Suomi on heikkoa keskitasoa.

Mikä Suomea nyt oikein vaivaa joka tasolla? Ainut kilpailu, jossa menestymme on presidenttikisa, jossa kahdeksan suomalaista on kymmenen joukossa ja kärjessäkin on lopulta ihan kelvollinen suomalainen voittaja ja hopeakin vaikuttaa kelpaavan.

Loiskiehuntaa

Kun kuntatasolla yhdistettävänä ovat täysin erilaiset spatiaaliset alueyksiköt, kirkonkylät mentaalisina kirkonkylinä ja verkostoina toisiinsa sekä kokonaan erilaisiin vastaaviin byrokraattisiin alueisiin kaupunkeina, joista suurimmat eivät ole yhteisö rakenteita lainkaan vaan kokonaan toisentyyppisen organisaation hoidettavia, kaikki muuttuisi nyt kerralla.

Tämä ei koske pelkästään palveluja ja niiden sijaintia ja saatavuutta vaan myös maankäytön säätelyä ja vaikkapa suur-Helsingin kohdalla pohdintaa siitä rakennetaanko Guggenheim Helsinkiin vai Vantaalle tai ehkä Espooseen.

Suuria asioita ovat ne ongelmat, jotka liittyvät uusien metropolien lievealueiden slummiutumiseen ja jotka koskisivat monia juuri liitoskuntien nyt vauraita palvelukeskuksia ja ydinalueitamme koko maassa.

Nyt niitä kadehditaan ja halutaan ne tuhota ja muuttaa slummeiksi kertoen kuinka ne ovat “loiskuntia“. Mitä vihreiden Soininvaara tällä nyt tarkoitti? Parasiiteilla hän tarkoitti perussuomalaisten äänestäjiä. Nyt Hakkaraisesta on tulossa samanlainen ilmiö kuin Eino Poutiaisesta SMP:n kansanedustajana ja samalla vihreitten vaalivankkureiden vetäjänä. Koska Soininvaara oppii lukemaan mediayhteiskunnan yhtä hyvin kuin vaikkapa Pekka Haavisto silloin kun merkit ovat niin selvät.

Uuden kuntakartan yhteydessä on pohdittu sitä miten palvelut hoidetaan tulevaisuudessa tai kuinka alue ja sen pinta-ala vaikuttaa ihmisten identiteettiin ja sen syntyyn, kykyyn ylläpitää tunnetta siitä, että on osa yhteisöä ja jopa päättämässä sen kohtaloista kylissä, kunnissa, kaupunginosissa, luottamustehtävissä ja virkamiehenä, palvelun hankkijana ja sen tuottajana. Vai onko sittenkään?

Vanhat rajat uudessa paketissa

Kun uutta kuntakarttaa on hahmoteltu, mittareina ovat olleet pohdinta julkisen talouden tilasta, väestörakenteesta ja aluerakenteen vanhoista rajoistamme. On pohdittu kuntien ikärakennetta, huoltosuhteen kehitystä, asiointi- ja työssäkäyntialueita, liikenneyhteyksiä. Vai onko sittenkään?

Aivan uusia rajat eivät kuitenkaan näyttäisi olevan. Rajoissa ovat mukana edelleen vanhat kuntien rajat, mutta nyt mukaillen vaikkapa pohjoisessa Posion ja Taivalkosken itärajaa Ranualle ja Pudasjärvelle satojen kilometrien matkalla. Raja on se sama korvessa ja rämeikössä kulkeva, jonka synnystä ei ole oikein takuuta kuka ne piirsi ja miksi juuri tuohon kohtaan mutkittelemaan. Sama koskee toki mitä tahansa rajaa ja sen mielekkyyttä uudessa kuntakartassamme. Syntyy vaikutelma, jossa pinta-alat käyvät äänestämässä, eivät ihmiset. Pienin pinta-ala on kaupungilla. Keskitetään valta ja talous sinne, missä pinta-ala on pienin ja ihmisiä aarin alueella eniten, talot ovat korkeita.

Vanhan regionalismin työnnäyte

Yhdenkään rajan kohdalla ei ole pohdittu, miksi se kulkee juuri tuossa piirretyssä paikassaan, paitsi tietysti valtion rajojen ja ehkä jokien ollessa luonnonmaan-tieteellisenä luonnollisina piirrettyinä rajoina vuosisatojen takaa. Silloin kun ne oli tehty siihen ennen omaa aikaamme, agraariaikaammekin edeltäneinä erämaarajoina ja historiallisen maakuntarajan tuotteena. Kaukana postmodernin ajan virtuaalimaailman “rajoista” ja tietokoneajoistamme, jolloin sijaintiehtoja määritellään tietokoneilla, on määritelty jo vuosikymmenet, ei poliitikon pohdintoina mihin ja miten Nokian kaltaiset yritykset sijaintinsa globaalista maailmasta hakevat.

Mistä tämä vanhakantainen regionaalinen rajojen pyhittäminen on lähtöisin, kun jo vuosikymmenet on koulutettu byrokraatteja käsitteellä spatiaalinen alue, ei enää regionaalinen? Regionaalisia rajojahan käyttävät vain ne 5 % suomalaisista, jotka ovat puolueen jäsenkirjan kautta sidoksissa poliittiseen mandaattivirkaansa ja hakevat työtä regionaalista karttaa käyttävän kuntapäättäjän, poliitikon, kädestä syöden osana maan rakenteellista korruptioita. Helsingissä sitä käyttävät kokoomus ja vihreät. Muualla keskusta, demarit kaikkialla, perussuomalaiset eivät vielä oikein missään. Työryhmän jokaisen virkamiehen nimeen on voitu liittää myös puolue, jota hän edustaa (HS 10.2).

Maaseutu autioitui – so what?

Demarit ovat työnsä tehneet ja pohjustaneet tämän keskitetyn kansallisen mallimme yhdessä ay-politiikan kanssa. Se on nyt menneen talven lumia. Rahat sellaisten rakenteiden ylläpitoon loppuivat, kun väkeä maalla ei enää ole ja pääosa kunnista kamppailee 80 %:n sosiaali- ja terveyshuoltomenojensa kanssa väen vanhetessa. Hyvä kun lumet saadaan jotenkin sähkölinjoilta pois niin että emme palellu koteihimme.

Maaseudulla asunut väki kun ylläpiti myös siellä olevan infrastruktuurin ja hoiti metsät ja pellot, tiet ja sähkölinjat, kuskasi puut teittemme varsille. Nyt heitä ei enää ole. Heidän lapset keskitettiin 60 keskustaajamaan, joista 20 on muita suurempia maakuntataajamia. Se oli hirvittävä virhe, kun suuren ja rikkaan maan luonnonvarat ovat muualla kuin Uudellamaalla. Nyt korjataan menneiden vuosikymmenien yhdyskuntapolitiikan satoa. Toinenkin vaihtoehto olisi ollut käytettävissä. Elävä maaseutu ja Suomi.

Missä yliopistojemme ammattilaiset?

Kun tämän hirvittävän virheen jäljet ovat nyt nähtävissä, kunnat, varuskunnat ja loputkin miehiä työllistävät Nokian kaltaiset yritykset lopetettavat, miksei tätä jatkoa tehdä viimeinkin kunnolla ja ammattilaisten toimesta, yliopistoissamme? Ne ovat luokitusten mukaan Euroopan parhaita, maailman huippua kaikki. Vai olisiko niin etteivät nämä halua liata käsiään enää tähän poliitikkojemme aikaansaamaan ja vuosikymmeniä jatkuneeseen virheeseen?

Vai havahtuivatko nämäkin vasta nyt mihin keskittävä ja johdonmukainen maaseudun kurjistaminen johti? Myös valta ja varallisuus keskittyi ja vallanhimoiset narsistit sen mukana, puolueesta riippumatta.

Nämä opinahjot ja tutkimuksen, tieteen keskukset viisaasti hajasijoitettiin ympäri maata juuri ylläpitämään tätä laajaa maaseutumaista valtiota aluepoliittisena keinona asuttuna ja osana kestävää taloutta, sosiaalisia ja kulttuurisia rakenteita, yhteisöjä. Nyt niiden apua tarvitaan ja kipeästi. Ei Helsinkiin sijoittuneiden keski-ikäisten poliitikkojen ja näiden puolisoiden puuhastelua.

Nämä on voitava eristää palomuurilla ja Kreikan tapaan saarelleen, Hanasaareen. Keisari, joka Helsingin perusti, yritti aivan samaa. Saari tosin oli silloin toinen. Pihtisynnytyksellä tehty, ison Pietarin piha, syntyi kuten Forssan kauppala, luonnottomaan paikkaan ja hoitamaan luonnottomia rakenteita koko suuren valtakunnan käyttöön. Luonnottomat keskukset elävät luonnotonta elämää ja yrittävät siirtää sitä luonnollisiin ympäristöihinkin, yhteisöihin.

Kun muutetaan rajusti niin miksi ei sitten tieteen keinoin?

Miksi vanhoja rajoja sitten jätettiin ylipäätään, kun muutoksen tuli olla perusteluiltaan toimintaan, talouteen, palvelujen saatavuuteen perustuvia? Miksi niitä ei hävitetty kokonaan ja piirretty optimaalisia uusia rajoja unohtaen nämä vanhat? Kun Brasiliaan tehtiin uusi miljoonakaupunki pääkaupungiksi, sen hoitivat ammattilaiset, eivät poliitikot tai poliittiset virkamiehet. Kun näin tehdään saadaan optimaaliset rajat eikä ketään pakkoliitetä kehenkään. Muuttujat, indikaattorit ja parametrit joita käytetään, voidaan demokraattisesti ja yhdessä päättää, kussakin kunnassa ja maakunnassa erikseen. Samoin niiden painotukset. Ketään ei saa sivuuttaa näin valtavassa uudistuksessa, jokaista meitä koskevassa. Jokaisella meillä ja meidän toimillamme on dimensio juuri sille alueella jossa elämme. Tätä ei saa loukata. Se on vastoin ihmisoikeuksiamme.

Miksi jäätiin kiinni vanhoihin hallinnollisiin regionaalisiin rajoihin, kun käytössä ovat tietokoneet ja asiansa osaavat koulutetut ihmiset rakentamaan spatiaaliset rajat optimaalisesti? Timo Soinia lainaten (HS 10.2). “Minusta tuntuu kummalliselta, että on joku toimikunta ministeriöstä, joka tekee tällaisen. Katsoin sitä riviä, enkä tuntenut heistä käytännössä ketään.”

Saman havainnon tein itse. Yli kymmenen keski-ikäistä naista ja pari vanhempaa mieshenkilöä. Ei yhtään alan tutkijaa, kouluttajaa, alan professoreja, yhdyskunta- aluesuunnittelun osaavia ammattilaisia. Vain poliittisia virkamiehiä tai oikeammin naisia.

Samaan aikaan kun Soini peräänkuuluttaa ministereitä, jotka ovat entisiä kuntaministereitä asiantuntijoiksi hän ounastelee, että kyseessä on vihreitten ja kokoomuksen Hanasaareen rakentaman Baabelin tornin toimikunta.

Kohellusta mikä kohellusta

Puheenjohtaja, entinen kuntaministeri Mari Kivinimi keskustasta kertoo, suora lainaus (HS 10.2) “Ei tämä ole yhden yön nukkumisen jälkeen muuksi muuttunut. Kun vähän pintaa raaputetaan, niin nähdään, että tässä on kyse sinipunahallituksen ideologisesta keskittämis- ja pakkoliitoshankkeesta. Todellisuus on, että tällaisissa suurkunnissa palvelut siirtyvät keskuksiin, ne menevät pois ihmisten ulottuvilta. Lähipalvelut ja lähidemokratia romuttuvat. Kohellusta, mikä kohellusta.”

Oletan, että nyt kuntia yhdisteli joukko keski-ikäisiä, joista kenelläkään ei ollut alan viimeistä koulutusta, tietokonetta ja monitieteistä alan osaajajoukkoa apuna. Jos olisi ollut, tämä osaaja olisi heti nostanut äläkän ja vaatinut niiden parametrien esittämistä, joilla sijaintiehdot ja rajat rakennetaan käyttäen vaikkapa ruutuja tai ympyrän kehiä jossa mukana on kaikki alueella asuvat ihmiset, taloudet ja palvelut, yhteisesti sopimamme muuttujat, joiden avulla optimaaliset etäisyydet ja lokalisaatioehdot, uusien rajojen paikat, määritellään.

Näitä indikaattoreita olisi voitu myös yhdistellä, lokalisaatioteknologiaa on monenlaista ja karttoja käsitellään niitäkin moniulotteisesti. Voimme yhteisesti sopia mitä käytämme ja kuinka niitä painotamme. Ammattilaiset osaavat kyllä asiansa ja vaihtoehtoisia malleja, kaavakarttojen tapaan, olisi syntynyt pohdittavaksemme.

Kansainvälisestikin kiinnostava ja haastava tehtävä

Jos näin olisi menetelty, kaikkea ei olisi tehty salaa ja pienellä joukolla. Tuloksena olisi ollut ihan hyvää kansainvälistä käytäntöä palvelevaa tieteen sovellusta aluesuunnittelun käyttöön ja yliopistot työssä. Se olisi herättänyt suurta kiinnostusta ympäri maailman ja malleja olisi haluttu käyttää varmasti myös maamme ulkopuolella myöhemmin. Meille olisi tarjoutunut tilaisuus profiloitua uudella tavalla globaalin maailman kartoilla. On siihen toki mahdollisuus vieläkin. Jopa kuntien nimet olisi syytä pohtia siten että ne ovat uutta aikaamme edustavia ja tulevaisuutta visioivia suurkuntia maailmalla markkinoitaessa nimen perässä tuttu tunnus fi.

Tällöin aivan varmaa on, etteivät rajat olisi rakentuneet samojen parametrien avulla Koillismaalle, Pohjois-Savoon, Etelä-Pohjanmaalle saati Varsinais-Suomeen, Kanta-Hämeeseen, Etelä-Karjalaan sekä Uudenmaan ja Helsingin ympäristöön. Miksi meillä annetaan alan koulutusta ja tehdään korkeatasoista tutkimusta, tiedettä, jos sitä ei nyt käytetä lainkaan? Miten muutamalle poliittiselle virkamiehelle tai -naiselle on annettu tällainen vastuu? Mukana on entisiä pienten kaupunkien johtajia, osastopäällikköjä, projektijohtajia jne.

SDP puun ja kuoren välissä

Jouni Backman (SDP) vakuuttaa puolestaan, suora lainaus (HS 10.2). “Pärjäämme huomattavasti nykyistä pienemmällä kuntamäärällä. Nykyisellä kuntamäärällä emme pärjää, sillä silloin emme voi turvata palveluita. Lukumäärä selviää vasta, kun kunnat ovat tehneet oman analyysinsä selvitysryhmän työstä.”

SDP on puun ja kuoren välissä hallituksessa. Sen kannatus on koko ajan hiipumassa ja kunnissamme sen asema on ollut perinteisen vahva keskustan ohella. Kunnat työnantajina ovat pienpalkkaisten naisvalta-alojen hallitsemia ja kuntapuolueetkin alkava olla naisten hallussa.

Demareiden kriisin syynä on pitkälti juuri naisten siirtyminen äänestämään vihreitä ja miesten perussuomalaisia. Kun presidentinvaaleissa kannatus putosi pienpuolueitten puolelle ja myös EU -vaaleissa kannatus on ollut olematonta, nyt on riski menettää paikat myös kunnissamme. Uusissa suurissa kunnissa maalla isännöisi edelleen keskusta ja maakuntakeskusten isännöimissä suurkunnissa tarjoaa vastusta keskustan ohella kokoomus ja perussuomalaiset, Helsingissä vihreät.

Vihreän liikkeen tapa muuttua ihmisiä nimitteleväksi, jossa Soininvaara viljelee koko ajan sellaisia käsitteitä kuin “loinen”, “parasiitti” jne. alkaa olla kääntöpuoli sille ilmiölle, jota Pekka Haavisto edusti presidenttiehdokkaana, epämiellyttävä.

Alkava kevät on demareille vai huonoja vaihtoehtoja esittelevä, kun Kreikan velkapaketti tulee sekin välimereisenä kohta liki ikiroudan maahan, jonka tulisi keskittyä pikemminkin Itämereen ja Pietarin päästöihin sekä Jäämeren tarjoamiin mahdollisuuksiin kuin kylväen verorahamme Kreikkaan. Se ei näytä miellyttävän enää edes kreikkalaisia itseäänkään. Euroalue tulee toimeen ilman Kreikkaa.

Välikysymykset seuraavat toisiaan ja kapinakunnat eivät niele kunnallisen demokratian kaventamista hävittämällä ne pakoliitoksin kuntakartaltamme. Media neljäntenä valtiomahtina näyttäisi liittyvän osaksi politikointia ja pohtii etenkin printtimedioitten kohdalla omaa tulevaisuuttaan ja niitä rajoja, jossa levikki voisi olla nykyistä turvatumpaa pienempien pitäjälehtien kustannuksella ja näiden kadotessa.

Luottamus maasta katoamassa

Kun keskustan Paavo Väyrynen ajaa lisäksi omaa linjaansa ja haastaa nyt vakavasti Mari Kiviniemen, syksyn kuntavaaleja edeltävä aika tulee olemaan mielenkiitosta aikaa olkoonkin, että kuntien ja maakuntien, aluehallinnon, palvelussa olevat ihmiset elävät nyt epävarmoja aikoja ja motivoitu työ katoaa nyt vuosiksi syvän epävarmuuden vallatessa tulevaisuuden koko kuntakentässä, maakunnallisissa liitoissamme ja näihin läheisesti liittyvässä myös yksityisessä yritystoiminnassa.

Luottamus kuntien väliltä katoaa, verkostot vanhojen toimijoittemme väliltä alkavat rapautua nekin ja tulevat kuntavaalit koetaan välivaaleiksi, joilla ei ole merkitystä ennen kuin nyt liikkeelle päästetty kuntauudistus on muokattu joltiseenkin kuntien toiminnan arkiseen kehittämistyöhön palauttavaan suuntaan.

Nyt se vie aikaa paljon enemmän kun mitä kuntaremonttia miettinyt virkamiestyöryhmä on ounastellut. Uudistus kun koskee paljon muutakin kuin sosiaali- ja terveysministeriötämme sekä keskushallinnon byrokratiaa, kunnantaloja. Kaikilla toiminnoilla kun on dimensio alueelle, jossa ne sijaitsevat ja Suomessa sellainen alue on juuri kunta.

Presidentin puolisot tunnetaan joskus paremmin kuin presidentit. Presidentin yllä on tietoisesti ylläpidetty imago, joillakin jopa liki koominen kansallisen symbolihahmon taakka, jota itse ovat myös varjelleet. Erityisesti Suomessa tällaisia ovat olleet Mannerheim ja Kekkonen, toki varhaisemmat presidenttimme kaikkikin hakivat tätä medioitten tukemaa ja kansalle tarjoiltua hallitsijan hahmoa.

Kuninkaiden ja keisariajan traditio taakkana

Ståhlberg ensimmäisenä presidenttinämme joutui jopa hakemaan apua löytääkseen oikean muodon keisareitten ja kuninkaitten jälkeen synnytetylle presidentti-instituutiolle ja tämän lihaksi tulleelle, 1150-luvulta saakka alusmaana seuratulle, jumalalliselle keisarilliselle hahmolle, hänen ylhäisyytensä parlamentaariselle jatkolle köyhässä maassamme. Tiedetään kuinka hän seurasi etenkin kosmopoliitti Mannerheimin käyttäytymistä ja toki myös valtionhoitajana toimineen Svinhufvudin esiintymistä.

Puolison asema presidentin rinnalla oli toinen. Häntä alettiin kutsua maan äidiksi ja ensimmäiseksi naiseksi. Tämän käytännön tietysti rikkoi presidentti Tarja Halosen puoliso Pentti Arajärvi. Kansa seurasikin tarkkaan, miten tämä hoidetaan ja kuinka hovi järjestäytyy 70 työntekijän sekä Mäntyniemessä että erikseen Presidentinkansliassa sekä Kultarannassa. Varsinaisia palvelijoitahan Mäntyniemessä ei ole, vaikka tilaa on edustustiloina 916 neliötä ja asuintiloja 680 neliötä ja toimistotilojakin 424 neliötä. Hulppea koti sisältää siis sekä virka-asunnon ja virallisen edustuspuolen että yksityispuolen.

Muistamme varmaan Halosen kunniakomppanian edessä yhdessä Ruotsin kuninkaan rinnalla, mukana liian suuri käsilaukku, medioitten tulkitsemana. Media tulkitsee kaiken puolestamme. Tekee gallupit ja äänestäminen on turhaa ajan haaskausta. Kertoo, kuinka kyseessä on nyt “muumimamma”. Avoparin on syytä mennä vihille, ettei meille naureta enempää, ja näin syntyy kansallinen mielipide, mediayhteiskunnan tuote “normina”, jonka vahvistaa median hakema “asiantuntija“.

Kuninkaanlinnasta presidentin virka-asunnoksi

Suomeen kaavailtiin itsenäistymishuumassa kuningasta ja kuninkaalla on puolisona siniverinen kuningatar. Toisin kuitenkin kävi ja niinpä nykyistä linnaa ovat asuneet kovin arkisen taustan hankkineet presidenttimme puolisoineen ja lapsineen. Privaattipuolella on suuri halli, olohuone, ruokailuhuone, presidentin 40 neliön makuuhuone ja puolison 16 neliön makuuhuone sekä puolison työhuone. Yksityispuolella on lisäksi kaksi muuta makuuhuonetta, keittiö ja sauna altaineen.

Presidenttiparimme ovat voineet elää kohtuullisen normaalia “laitoselämää”, jossa työaikaa ei ole mutta ei myöskään vapaa-aikaa. Tuo sama päti takavuosina myös vaikkapa professorin virkoihin ja siitä on vaikea päästä irti. Aivoja on vaikea panna narikkaan ja elää kellokortin mukaan silloin, kun ammattina on tiede ja sen edistäminen. Vain opetusvelvollisuutta ja hallintoa voi hieman rytmittää, mutta kaikki muu on sitten varastettava “vapaa-ajasta”, joka on poissa tutkimuksesta ja tieteen etenemisestä, nykyisin myös rahojen hausta sen hoitamiseen koskien myös paisuvaa henkilökuntaa ja sivukuluja, kiinteistöjen ylläpitoa ja vanhoissa laitoksissa liki museoitavia osia ja niiden hoitoa myös maaseudun kartanoissamme.

Presidentillä ei näitä huolia ole, sillä valtion budjetissa on vajaa 20 miljoonaa, joka vastaa noin puolta vaikkapa MTT:n valtion budjetista. Sillä tulisi ylläpitää tutkimuskeskuksessa vajaan tuhannen ihmisen joukkoa ja kymmeniä laitoksia, laboratorioita, metsiä ja peltoja, osa museoviraston hoidettavia, ympäri maata tarkoituksena tutkia ja kehittää koko maatalouden ja maaseudun biologinen, taloudellinen ja sosiaalinen olemassaolo.

Puhtaat elintarvikkeemme ja niiden viljely, pellosta pöytään, puutarhat ja eläimet, kasvit ja koko ekologinen kierto, koneet ja tuotantolaitokset mukaan lukien, ovat tuon budjetin alla ja sitä on karsittu ankaralla kädellä. Jostakin syystä tämän suunnan edustajat, maamme köyhimpien kuntien eläjät, maalla asuvat talonpojat, alkavat väsyä Helsingin kuninkaallisten elämään ja äänestävät aina vain hitaammin uurnille löytäen. Enää ei oikein tiedä ketä kuuluisi äänestää ja miksi. Kun poliitikot eivät kehä kolmosen ulkopuolelle eksy, sen jotenkin ymmärtääkin. Elintarvikkeiden yhdistäminen maaseutuun ja ikäviin teurastamoihin, peltotöihin, on kiusallista.

Talonpojista runoilijaan

Aiemmat presidenttiemme puolisot olivat duunaritaustaisia tai talonpoikaista säätyä miestensä tapaan. On mukana toki Ståhlbergin tapaan myös kirkollisen rälssin edustajia, virkamiestaustaisia presidenttejä rouvineen, mutta hekin maalta tulleita ja maaseudun elämän pohjoisessa oppineina.

Suomessa kun siirryttiin parin sukupolven aikana liki keräilytaloudesta agraariin Suomeen, teolliseen vaiheeseen ja jälkiteollisen yhteiskunnan kautta palveluelinkeinoihin sekä lopulta nykyiseen postmoderniin mediayhteiskuntaan ja sen informaatioajan ilmiöihin. Moni muistaa kehityksen agraarista Suomesta kohti kaupungistuvaa ja kaupunkilaistuvaa lähiöiden Suomea. Nykyinen ja uusi presidenttimme kuluvat tähän suureen ikäluokkaan, Jenni Haukio ei enää.

Jenni Haukio on Wikipedian kertomana satakuntalainen, paikallisen kokoomusvaikuttaja Toivo Haukion pojantytär. Haukio toimi pankinjohtaja Matti Virkkusen valitsijamiehenä vuonna 1968 presidentinvaaleissa.

Silloin Virkkunen sai 66 valitsijamiestä ja perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamo 33 valitsijamiestä. Elettiin protestivaalien aikaa ja maaseutu oli autioitumassa suurten ikäluokkien muuttaessa joko etelän taajamiin tai pääosin Ruotsiin. Muutto tapahtui usein kyläkunnittain ja katkeruus nousi pintaan sodan jälkeen rakennetuille kylmillä tiloilla. Kaupunkien lähiöt rakennettiin muistuttamaan maaseudun rakenteista ja mm. Timo Soini asuu yhdessä sellaisista betonilähiöistämme ja saa sieltä äänensä. Niitä ääniä ei pidä halveksia. Nämä ihmiset kun rakensivat tämän ns. hyvinvointivaltion ja ansaitsevat nyt syvän kumarruksen.

Paitasi on pujahtanut ylleni

Jenni on suomalainen runoilija. Valtiotieteitten opintojen ohella Turussa syntyi esikoiskokoelma “Paitasi on pujahtanut ylleni”. Olen sen lukenut. Se palkittiin Kaarinan kaupungin “Runo-Kaarina“ -kilpailun voittajateoksena vuonna 1999. Jenni oli silloin 22 -vuotias opiskelija valtiotieteellisessä tiedekunnassa Turussa. Tuo kilpailu on tarjonnut mahdollisuuden julkaista esikoisteoksensa liki kymmenelle satakuntalaiselle ja myös muille lyriikan harrastajalle. Esimerkkeinä vaikkapa Jukka Hannula, Reetta Niemelä ja edesmennyt toimittaja Ilkka Koponen.

Turussa Haukio on toiminut mm. Grup Kapustarinta nimisen runoryhmän perustajana ja hänen taustansa muistuttaa hieman Sylvi Kekkosen kirjailijauraa. Toki on erojakin. Sylvi Kekkonen ei toiminut puolueensa edustajien tai ministereiden avustajana eikä likimainkaan puolueensa piirin toiminnanjohtajana sekä koko puolueensa viestintäpäällikkönä.

Nämä tehtävät ovat tänään vaativia tehtäviä ja niihin ei valita ketä tahansa. Jenni Haukiolla oli syntymässä oma näyttävä poliittinen ura, mutta myös virkamiesura, sekä lahjakkaan kirjoittajan ura niin halutessaan. Tässä taas Haukio muistuttaa enemmän presidentti Mauno Koiviston puolisoa, kansanedustajana toiminutta Tellervo Koivistoa.

Jenni Haukio on epäilemättä aikaansaava ja monilahjakas, kielellisesti poikkeuksellisen osaava akateeminen nainen. Kun on kouluttanut satoja maistereita ja tuleva tohtoreita, sen kyllä uskaltaa sanoa lukemalla hänen julkaisujaan, myös opinnäytteitä.

Sinne minne kuuluisi vihreää maata

Toinen runokokoelma ilmestyi neljä vuotta esikoisteoksen jälkeen. Kokoelman julkaisi turkulainen Savukeidas. Kirjassa on 64 sivua. Runoilija on nyt lähestymässä 30 vuoden ikää ja teksti kypsyy.

Kustantamo julkaisee samana vuonna noin 30 kirjaa ja kulttuurilehti Kerberosta. Tuttuja nimiä ovat vaikkapa Antti Nylen, Jukka Mallinen, Katariina Vuorinen ja Timo Hännikäinen sekä suomennokset kirjailijaniminä vaikkapa Oscar Wilden, Mark Twain, Daniil Harmsin, Theodore “Unabomber” Kaczynskin ja Thomas De Quinceyn.

Kustantamo palkittiin vuonna 2006 Nuori-Voima palkinnolla. Savukeitaan perustajia ja kustantajia Ville Hytöstä ja Erno Selännettä kiiteltiin ennakkoluulottomuudesta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta. Itse pitäisi heitä pikemminkin varman päälle pelaajina kirjoittajia ja käännöstekstiä haettaessa. Pienen kustantamon on elettävä ja printtimediat eivät ole suurinakaan kustantamoina erityisen hyvä sijoitus, tiedän jo kokemuksesta.

Sinä kuulet sen soiton

Kolmas kokoelma runoja sai vuonna 1999 vastaanoton, jossa mukana on jo tuttu kansallinen sävel ja huomautus siitä, kuinka kirjoittaja on Sauli Niinistön vaimo Reposaaren kirkossa vihittynä saman vuoden tammikuussa.

En käy lukemaan kritiikkiä. Se kun on samaa kuin kertaisi jo menneen suomalaisen “rakkausvaalin” teemoja ja niiden henkeviä lausujia sosiaalisissa medioissamme.

Kaksi otan kuitenkin. Toinen on runoja ammatikseen lukeva. En mainitse nimeä. Hän kirjoittaa “Ahaa, onko tämä sitten runoutta. Ilmeisesti. Itse kutsuisin sitä latteaksi luontokuvaksi. Pidän haikurunoista ja aforismeista kovasti, mutta näistä puuttuu aito syvyys ja nokkeluus….

Lievää ärsyyntyneisyyttä. Seuraavaan kokoelmaan suosittelisin vapautumaan ja revittelemään. Sehän on runoutta – ei niitä vaatekaappeja ole pakko silti kaikille availla.”

Ja toinen samaan jatkona:

“Kylmät väreet kulki selkäpiissä kun nuo esimerkit luin. IHME ROSKAA??? En ole juuri runoja lukenut, sen minkä olen niin Melleriä ja Tabermania. Tää on, omituista? Salakkojen ja suomujen salamavaloja? Jos välkkyisikin niin MITÄ VÄLIÄ?..jne”

Presidentin puolisona joutuu runoilija ja kirjailija, mitä tahansa puoliso nyt tekeekin, ottamaan vastaan vastapuolen ikävän palautteen. Presidentti Mauno Koiviston puoliso kirjoitti kirjan masennuksestaan. Se kannattaa lukea myös Jenni Haukion, kaiken varalta. Herkkä ihminen, runoilija, ei ole poliitikko ensikään. Vaikka siltä ehkä tuntuisikin, aluksi. Sielu saa vahingon. Paikka kansakunnan kaapin päällä on tuulinen.

Jos puoliso, presidentti, onkin kovanahkainen ja kykenee sietämään suomalaisen pahuuden, ilkeyden ja kiusanteon syvimmän pimeyden, runoilevalle puolisolle se on jo rankka paikka. Presidentti Kekkosen lapset sairastuivat molemmat ja tiukkaa varmaan oli myös Kekkosen hovilla ja hänen seuraajaksi aiotulla, kovapintaiseksi kerrotulla Ahti Karjalaisella ja tämän lapsilla, puolisolla.

Kun nämä sitten kuolevat, slaavilainen kansa itkee haudoilla, tekee sen vilpittömästi, itse näille johtajilleen, läheisilleen, haudan ensin kaivaen. Se on ilmiö, jota en ole koskaan pystynyt ymmärtämään ja itselleni selittämään paetessani näitä ihmisiä ja pyrkiessäni kaikin keinoin välttelemään, kiertämään kaukaa. Presidentin puoliso ei siihen kykene, edessä on laitoselämä hyvin valvotuissa tiloissa ja minuuttiaikataulun kanssa eläen.

Kun arvoitusta oikein analysoi, on syytä kerrata suomalaisten kuninkaitten ja keisareitten taustat ja tarinat, tuhannen vuoden kokemukset kansakuntana. Ja vähitellen alkaa avautua, miksi olemme niin epämiellyttäviä ja kohtelemme toisiamme, kuinkaan hovia, aivan kuten geneettinen koodistomme käskee ja pimeät traumatisoidut epigeneettiset, lyhyemmän aikavälin kokemukset, meitä ohjaavat. Tuhannen vuoden ikäinen ihminen, Metusalem, oivaltaisi tämän heti.

Lapsen kokemuksen luontoääniä

“Laakakatajat, haahkat, tyrnit.
Rahkasammalta kasvavat kalliot.

Vanhan meren loppumaton kohina

Vain tähän silmiini kivettynyt maisema,
jää jälkeeni maailmalle.

Veteen heitetty kiven synnyttämä aaltoilu,
kaarenkestoinen onni, täydellinen.”

Tiedän lukeneeni tuhansia kirjoja, tieteestä, taiteesta, luonnosta kertovia, mutta myös runoja, kaunokirjallisia hengentöitä. Olen kirjoittanut tuhansia sivuja, joskus kymmeniä päivittäin. Vaihtanut nimeä, nimimerkkiä, muuttanut tyyliä, median lukijan vuosikymmenten mukaan eläen ja siitä leipäni saaden.

Maalannut ja veistänyt materiaaleja testaten, kokeillen ja seuraten, kuinka ne selviävät Suomen talvessa, kukkivan roudan maassa, kun tiede tulee mukaan ja haetaan luontoon hajoavaa komposiittia pellavasta, biologisesta, ei metallivaloksesta aina ja myöhemmin monikulttuuriseen siirrettävästä, digikielen dualistisesta vaatimuksesta kiinni pitäen, lapsen symbolikieltä hakien.

Jenny Haukiolla ei ole toki omaa ikääni, Luojan kiitos, hänellä ei ole biologin ja luonnontieteilijän, maantieteilijän taustaa valtio-oppineen rinnalla. Hän ei hae maisemaa, joka on tiedemiehen väitöskirjassa paikkaleimautumisen kautta moneksi pirstottu ja erikseen analysoitu. Kaavoitustyö vaatii sekin erilaisen näkökulman kuin kuvataiteilijana.

Hän ei katso sitä silmillä, jotka ovat kuvataiteilijan ja veistäjän, pohtien ja pilaten näkemänsä jo etukäteen tietäen, kuinka valo ja sen tapa leikkiä on aistien harhaa ja ihmistä voi aina huijata. Naisten lehteen on kirjoitettava erilainen tarina kuin miesten vastaaviin hengentuotteisiin Mika Waltarin tapaan leipänsä Suomessa ansaiten ja Yhdysvaltoihin sen oikean tekstinsä kiikuttaen. Suomi ei ole toki sellainen kulttuurimaa, jossa voi valita itse tyylinsä.

Välillä mielisairaalasta suomalaiseen tapaan tukea hakien Aleksi Kiven kohtalon jakaen. Se on suomalainen tapa ymmärtää taidetta, määritellä neroutta. Siihen kuuluu ihmisen saattaminen sairaalakuntoon, kiusaamalla. Siinä viimeinen väline on juuri eristäminen, presidentin ja tämän puolison tapaan, laitokseen.

Grupo kapustarinta

“Nukkua kaksikymmenvuotiaaksi siemenkodassa,
Ymmärtää vain mitä vaahteranlehdissä kirjoitetaan

Kunnes mummolaan vienyt tie on kadonnut,
Sen varrella kaikki tutut kivet, horsmat ja jännittävät mutkat
kuolleet”

…
Että minä voisin juosta keltaisessa sadetakissani,
ympäri Kirjurinluotoa

..
Suutelisin korviasi, tekisin kuin meri simpukoille,
saman kohinan sytyttäisin.”

Taskunpohjalla tiheään hengittävä kaipaus.

Tätä me nyt odotamme. Lapsen maailmankokemusta muutettuna presidentin ja tämän instituution tuomaan maailmaan. Se saa olla siirappimaista, suolaista, mitä tahansa.

Kunhan se on sisäisen maailman aitoa kosketusta, ei tehtyä ja teeskenneltyä. Lähtemättä kertomaan erikseen, miten lapsuuden kokemukset syntyvät ja mikä merkitys niillä on koko elämänkaartamme kannattelevina symbolirakenteina ja jo varhain, ennen kielen syntymää, siinä maisemassa, jossa ihminen eli vielä ennen sanoja, joilla loukata, peittää, olla osa kyynistä ja kylmäksi, rakkaudettomaksi muuttuvaa tyhjien sanojen, loukkaavien tunnesanojemme hälinää, mediayhteiskunnan ikävintä antia ja sen peittelemätöntä vihaa ja kiusantekoa kiusaajien yhteiskunnassa.

Kieltä on lupa käyttää myös esteettisesti ulkopuolella sen kieliopillisen oikeellisuuden tai sen lisänä, symboli-innovaatioita avaten ja rikastuttaen. Se on innovaatioistamme tärkein, ei toki tekninen innovaatio. Lapsi kykenee tähän toisin kuin aikuinen yhdistäen kuvan ja musiikin, liikkeen ja äänen, mielikuvituksen sellaisiin mielleyhtymiin, jotka eivät ole rationaalisia, laskelmallisia.

Antropologinen hybridi

Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena ja siirtyi myös Suomessa suullisena, laulettuna sukupolvelta toiselle. Muistia auttoivat juuri lyyriset runomitat ja samalla kehittyi uusi symbolirakenne, aivojen tapa tuottaa uutta rytmisin ja loppusoinnullisin keinoin, samalla pelkistäen sanoma.

Vasta paljon myöhemmin, kirjoitustaidon kehittymisen myötä, kirjoitetusta runoudesta kehittyi taidetta. Näin sosiaalinen pääomamme on vahvasti kiinni lyriikassa myös geneettisen perimämme kohdalla ja lyriikalla on eri kulttuureissa kiintoisa antropologinen taustansa ja se näkyy ns. hybriditaiteessa. Se on yhteinen, kulttuurista riippumaton ja ihmismielet yhdistävä sinfoniamme, universaali ajatusjärjestelmämme, sanoisi Claude Levi-Strauss strukturalismin suuren idean.

Moderni runous ei ole aina runomitallista, mutta siihenkin on taas palattu, lainaukset ja leikittely, kuvaelmat ovat rikastuneet totisesta tekstin väännöstä. Toki puhdas runollinen lyriikka elää sekin ja usein etenkin laulujen sanoituksessa.

Rajoittavia sääntöjä ei ole ja muodot ovat vapaita. Lyriikka voi olla vaikeasti hahmotettavaa, jopa absurdia. Internetissä tapaa kaikkea mahdollista, mutta itse soisin kirjoittajien tutustuvan ainakin pinnallisesti Homeroksen, Vergiliuksen, Petrarcan, Caucheren, Shakespearen, Milton, Gothen, Puskin, Baudelairen, Eliotin jne. teksteihin.

Joskus alkuperäisten tekstien avaaminen, edes hieman niitä pohtien, antaa sysäyksen aivan uuteen havaintoon. Käännökset kun on tehty omana aikanaan ja oma kielemme käsittelee alkuperäistekstejä toisin. Se voi avata sellaista, joka kääntäjältä on jäänyt huomaamatta. Joskus se on pieni yksityiskohta, joka kääntää koko ajattelumme toiseksi. Syntyy kysymys, johon käännöksessä on vastaus. Aina näin päin. Reaaliaikaiset prosessit netissä toimivat juuri näin vaikka emme sitä huomaa. Näin romaani, runo jota kirjoitamme, syö kuin sika. On oltava tarkkana mitä sille syöttää.

Runous viittaa riimukirjoitukseen, oppineisuuteen ja salaisuuteen germaanisena käännöksenä ja suomenkielisenä lähinnä mahdollisesti juuri runonlaulajaan, jollaisina taas ainakin itse pidän vaikkapa Risto Ahtia, Helena Anhavaa, Paavo Haavikkoa, Saima Harmajaa, V.A. Koskenniemeä, Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta, Otto Mannista, Arto Melleriä, Hannu Mäkelää, L.Onervaa, Pentti Saarikoskea, Hannu Salamaa, Tommy Tabermannia, Katri Valaa ja Lauri Viitaa näin äkkiä pohtien keitä ainakin olen joskus joutunut lausumaan.

Hauki on Jenni

Kirjoitin 15.10. 2011 otsikolla “Hauki on kala” kertoen kahdesta yli kymmenkiloisesta suuresta pyytämästämme Kaukjärven hauesta Forssan ja Tammelan rajalta.

Valmistin niistä valoksen ja kanteleen tavalla, jossa taustalla oli kalevalainen mytologia ja suuren hauen merkitys kulkea välittäjänä elävien ja tuonelaan muuttaneiden majoilla.

Kertomus muistuttaa omaan aikaamme siirrettynä suuren hauen lähestymistä järven pohjassa, galaksien ja universumin syvyyksissä, mustan aukon reunaa, sen rajan yli kulkemista palaten takaisin toisin kuin turkulainen parrakas tähtitieteilijä väittäisi olevan mahdollista.

Hänen uskonsa raja kulkee mustan aukon rajalle, mutta ei enää sen yli. Se on hänen maailmansa, maailmakuvansa, tiedemiehen tiedeuskoa, eikä siitä pidä välittää, mieltään pahoittaa. Monella se voi olla paljon ahtaampikin ja silti sitä on siedettävä.

Kun nuo rajat ylittyvät, palaamme lähelle nerokkaan ohjaajan Stanley Kubrickin avaruusseikkailua (A Space Odessey) tapanamme jäljittää galakseja ja elämämme alkulähteitä. Se on sisään kirjoitettu koodimme, jokaisen uskonnon perusta, tiedemiehen uteliaisuuden lähde, rakkauden kaipuu, runoilijan kyky hakea tietämättä mitä.

Käsite “hauki on kala” voisi muuttua meillä Suomessa vaikkapa uudeksi ja syvemmin ymmärretyksi oman aikamme ilmentäjäksi, lainauksena, leikittelynä, lyyrisenä kuvauksena, jossa “Hauki on Jenni” ja samalla muistaisimme kuinka Bill Clintonin rouva on nykyisin Yhdysvaltain vahvimpia naisia.

Vastaavasti Ruotsissa valtaa käyttää haltijana kohta niin ikään brittien tapaan, siellä 60 vuotta, vahvana pidetty nainen. Diana oli aiemmin sydänten valtaaja ja taitaa Eu:n sisälläkin olla saksalainen vallankäyttäjä, jonka nimi muistetaan kauan. Tiettävästi kaikki näistä naista ymmärtävät paljon niin lyriikasta kuin kulttuurista ylipäätään valtiotieteitten, ihmistieteitten, ohella ja niitä jopa opiskelleina luonnontieteitten rinnalla.

Sauli Niinistö on hitaan kiiruhtamisen mestari. Hän on säilyttänyt suurten ikäluokkien edustajana asemansa jo kauan vankkumattoman vahvana toisin kuin monet ikätoverinsa. Sellaiset kuin Paavo Väyrynen, Erkki Tuomioja, Ulf Sundqvist, Matti Ahde ja monet muut oman aikansa tuotteet. On aika vertailla tämän uuden presidenttimme mahdollisuuksia kisassa, jossa mukana olisivat myös muut jo aiemmin virkansa hoitaneet presidenttimme.

Vahvan mandaatin Niinistö vastaan Ståhlberg

En ala nyt käydä läpi kaikkia liki kuuttakymmentä Suomea kuninkaana, keisarina tai presidenttinä hallinnutta kruunupäätämme. Heistä valtaosa kun sai asemansa perintönä ja peritty valta ei ole oikein vertailukelpoista kansalta saatuun mandaattiin verrattuna. Sauli Niinistön mandaatti on tässä vertailussa vahvin presidenteistämme. Tuskin kukaan olisi tuon kummempaan yltänyt vaikka vaalit olisivatkin olleet aina suoria kansanvaaleja. Epäilen, että moni olisi jopa jäänyt valitsematta.

Teen vertailun omaan aikaamme siirrettynä. Siis aikaan, jossa mukana ovat mediayhteiskunnan välineet ja internet, sosiaalisen median keinot ja kyky niiden käyttöön. Mukana ovat myös oman aikamme hyvin koulutetut ja valistuneet äänestäjät, avoin yhteiskunta ja toimiva demokratia.

Ståhlberg presidenttinä olisi hakeutunut nuorsuomalaisena liberaalien ryhmään tai lähelle oikeiston uusliberaaleja arvoja. Lahjakas ja epäilemättä myös älykäs perustuslakiemme rakentaja olisi saattanut tulla jopa valituksi oman puolueensa edustajaksi vaaleihin. Kaikki olisi edennyt hyvin niin pitkälle, kun luonteeltaan etäinen ja liki aristokraattinen akateeminen ihminen olisi joutunut kameroitten eteen.

Ståhlberg oli änkyttäjä. Hänessä oli samaa vikaa kuin Paasion suvun Rafael Paasion pojassa. Se ei ole eduksi nopeatempoisissa tenteissä ja Ståhlberg lukikin puheensa mieluiten paperilta välttääkseen änkytyksen. Tuskin puolue olisi häntä edustajakseen televisioon kelpuuttanut. Kilpailu olisi ollut tiukkaa jo puolueen sisäisessä esikarsinnassa eivätkä sosiaalisen median välineetkään olisi suosineet tavallisesta kansasta etäälle jäänyttä ehdokasta.

Oikeammin puutteet olisi otettu esille ilkeämielisesti ja Jope Ruonansuun kaltaiset koomikot lisänneet sen ohjelmistoonsa. Ilkeily olisi viety yhtä pitkälle kuin presidentti Ahtisaaren kohdalla. Lisäksi avioliitto pikkuserkun kanssa olisi muuttunut sekin serkuksi ja lopulta sisareksi. Ei olisi ollut Ståhlbergilla mitään asiaa mediayhteiskunnan myllerryksessä vaalien toiselle kierrokselle nuorsuomalaisena änkyttävänä liberaalina.

Virtuaalinen kyyditys olisi jatkunut Joensuusta vielä idemmäs ja kotimaisen demokratiamme kantaisä olisi jäänyt tänään ilman Kustaa Eerikinpoika Vaasan voittoja.

Niinistö vastaan Relander

Lauri Kristian Relander olisi karjalaisena puhujana ja maataloustieteistä väitelleenä kilpaillut keskustalaisessa ympäristössä Paavo Väyrysen tukialueilla. Kokemuksen antama tausta olisi ollut Väyrystä vähäisempi, mutta kansan kannatus ja kyky hurmata välittömillä puheillaan torikansaa karjalaista Ahtisaartakin parempi.

Korrekti käytös, välittömyys, olisi vienyt presidenteistämme tuntemattomimman tänään pitkälle, mahdollisesti jopa Paavo Väyrystä pidemmälle. Kyky käyttää sosiaalisia medioitakin olisi ollut mutkatonta ja hauskaa.

Aikanaan liian avoimeksi tulkittu tiedottaminen olisi Aleksander Stubbin tapaan tänään vain etu sekin. Näin avoimen hauska ja älykäs Stubb muistuttaa oman aikansa Relanderia.

Keskustalaisena hän ei olisi kuitenkaan voinut kokoomuksen yksinäiselle “puolivallattomalle leskimiehelle” ja kaiken voitoksi kääntävälle Sauli Niinistölle mitään. Kilpailu olisi vain ollut paljon tasaisempi kuin nyt Pekka Haavistoa vastaan ja äänestysvilkkaus olisi ylittänyt 70 %:n rajan. Relander ei olisi nyt jäänyt historiaan presidenttinä.

Niinistö vastaan Svinhufvud

Pehr Evind Svinhufvud olisi ollut tänään vaalien eniten Timo Soinia muistuttava hahmo. Ukko Pekka olisikin perussuomalaisena voinut menestyä kohtuullisesti hauskoine kaskuineen ja saada unohdetun kansan ääniä itsenäisyysmiehenä. Hän jos kuka olisi asettunut tiukasti EU:n vastustajaksi.

Televisio ja mediayhteiskunnan läpivalaisu olisi vain paljastanut monet Ukko Pekan puutteet ja sellaiset heikkoudet, joita etelän media ei olisi hyvänä päämiehelle pitänyt eikä vihreät äänestäjät ymmärtäneet. Ukko Pekan aika olisi auttamatta ohi modernissa Suomessa ja sosiaalisten medioitten laukoessa totuuksiaan, joista aikanaan vaiettiin. Ei toisen kierroksen paikkaa myöskään Svinhufvudille.

Niinistö vastaan Kallio

Kyösti Kallio oli aikansa tuote hänkin. Maalaisisäntä ei olisi menestynyt tämän päivän keskustaliikkeen liberaalisen johdon jäsentenvälisissä eikä olisi missään tapauksessa edennyt vaalien ensimmäiselle kierrokselle mittauttamaan kannatustaan.

Se että Paavo Väyrynen tohtorina ja neljän vuosikymmenen aikaisena ministerinä pääsi mukaan kisaan oli hänen peräänantamattoman sinnikkyytensä tulosta. Peruselinkeinoissa ja teollisuustyössä pätevöityneillä ehdokkailla ei ole oikein asiaa tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan korkeimpaan virkaan presidenttinä.

Niinistö vastaan Ryti

Pankinjohtaja Risto Ryti joutui mukaan sodan melskeiden keskellä tehtävään, johon hän ei nyt joutuisi. Rydin tapa tulla presidentiksi muistuttaa hieman Keskustapuolueen tilannetta Anneli Jäätteenmäen eron jälkeen ja Olli Rehnin kieltäytyessä pääministeriydestä.

Hieman haluton ja väritön Matti Vanhanen tuli valituksi virkaan, joka jäikin sitten hänen hoidettavakseen yllättävä kauan. Pankinjohtaja Ryti olisi ollut tämän päivän medioissamme liian etäinen ja virkamiesmäinen kansanvaaliin. Tuskin hän olisi tullut valituksi edes ehdokkaaksi vaikka pientä pyrkyä olisi ollutkin. Kun sekin puuttui pelkkä pieni noste ei olisi tehnyt Rytistä presidenttiä tänään.

Niinistö vastaan Mannerheim

Carl Gustaf Emil Mannerheim oli sodan kenraali ja marski. Aristokraattinen ihminen ja sotilas ei Suomessa menestyisi kansanvaaleissa. Ongelmia kun oli jo omana aikanaan ja voitokkaiden taistelujen jälkeen. Presidenttiys ja valtionhoitajuus tulivat muuta kautta kuin kansanvaalina.

Mannerheimin kaltainen ihminen olisi omana aikanamme liki koominen hahmo ja kertoo kuinka kansalaisyhteiskunta ja sen mediat ovat muuttaneet johtajaihanteetkin lähelle niitä normeja, joita keskiluokkainen kansa itsekin edustaa. Pekka Haaviston tapa rikkoa näitä normeja sekä vei ääniä että toi niitä jakaen samalla kansakuntaa kahtia.

Se mikä Helsingissä toi liki saman äänimäärän kuin Sauli Niinistön kannatus, suli maakunnissa ja etenkin Vaasan vaalipiirissä liki olemattomiin. On muistettava, että yli 30 % jätti kokonaan nyt äänestämättä ja Haaviston äänimäärä jäi tämän alapuolelle kaikista äänioikeutetuista prosentteja laskien. Kertooko tämä suvaitsevaisuudesta vaiko sen puutteesta jää pohdittavaksi. Kun asetelma oli selvä jo ennen vaaleja kiinnostus vaaleihin laimeni.

Jos Mannerheim olisi tänään Venäjältä vapautuva eläköityvä kenraali matkalla Suomeen, eläke jatkuisi ilman näkyvää virkaa Suomessa.

Niinistö vastaan Paasikivi

Juho Kusti Paasikivi oli ankara linjan vetäjä sotien aikana ja etenkin niiden jälkeen. Samaa voi sanoa hänen yksityiselämästään ja koleeriseksi kerrotusta luonteestaan. Äkkipikainen ja epäselvästi lonksuvin tekohampain puhuva Paasikivi ei olisi läpäissyt puolueensa presidenttiehdokkuutta. Lasten pahoinpitelyistä olisi tullut mediakohu ja pankista eroaminen, hoitoon ohjaaminen, olisi vienyt häneltä viran sekin. Se mikä tänään on mahdotonta oli vielä Paasikiven aikaan mahdollista ja maan tapa.

Vaikka Paasikivi olisi muuttanut persoonallisuuttaan, mikä oli lääkärin antamana lausuntona mahdoton tehtävä, mainostoimistojen tapa kiillottaa miehen karkeaa käytöstä lyhyin “pöö, ei mitään pelättävää” kaupallisin katkoin olisivat enintään nostaneet Paavo Lipposen mahdollisuuksia menestyä Paasikiven tehdessä hänestä liki kaunopuhujan. Paasikivi ei olisi tänään presidentti, olkoonkin että hän ansaitsee kaiken sen arvostuksen, joka hänelle historiallisena henkilönä kuuluu.

Niinistö vastaan Kekkonen

Urho Kekkosen aikana maassa oli vain yksi kanava ja kaikki presidentit olivat Kekkosia. Kekkosen taidoilla olisi varmaan ollut käyttöä myös tänään. Lakitieteen tohtorin tausta urheilijana ja urheilujohtajana olisi epäilemättä tuonut karismaattiselle puhujalle ja loistavalle kynän käyttäjälle kannatusta uudessa mediayhteiskunnassa, ei vähiten sosiaalisissa medioissa. Kekkosen fyysinen olemus, lisättynä Sylvi Kekkosen kirjallisilla harrastuksilla, olisivat toimineet myös tänään ja hän olisi menestynyt minkä tahansa puolueen joustavana laskelmoivana poliitikkona.

Kekkosen ongelmat, alkoholi ja naisseikkailut, olisivat omana aikanamme alkoholismin ja muiden päihteitten, rakkausvaalien aikoihin niin pieniä skandaaleja, ettei niitä olisi edes havaittu. Pikemminkin Kekkosta olisi pidetty pidättyvänä alkoholin käyttäjänä ja urheilullisena, naisten ihailemana poliittisena Pohjois-Savo lahjana muuten ikävystyttävien ja vähemmän karismaattisten poliitikkojemme joukossa. Kekkonen olisi raivannut tiensä myös tänään puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja olisi ollut varteenotettava vastustaja kenelle tahansa oman aikamme pelin poliitikolle.

Niinistö vastaan Koivisto

Mauno Koivisto kampitti lopulta jo sairaan ja muistihäiriöistä kärsivän vanhuksen. Työläistaustainen pohtiva tohtori olisi menestynyt myös omana aikanamme medioitten edessä ja huonoja aikoja povaava pankkimies muistuttaisi paljon Sauli Niinistön tapaa hakea uutta näkökulmaa tai jättää tulkintaa myös kuulijalle. Aloittaa puhe savolaiseen tapaan ennen kuin vastauksesta on tietoa. Puhua kolmea kieltä ymmärtämättä välttämättä yhtäkään.

Ilman muuta Koivisto ja hänen vaimonsa olisivat myös tänään olleet puolueensa varteenotettava ehdokas presidentiksi ja vaalit Sauli Niinistön kanssa palauttaneet vanhan vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelua sen sijaan että kävimme nyt kokonaan toisentyyppiset rakkausvaalit.

Juuri Koiviston poistuminen poliittiselta kentältä jätti sinne Sauli Niinistölle tilaa rakentaa omaa karismaattista fundeeraajan ja pankkimiehen paikkaansa Mauno Koiviston raivaamalle pelipaikalle.

Samalla hämärtyi vanha rintamalinja ja työväenpuolueen merkitys. Demarit eivät enää löytäneet puolueelleen käyttöä. Syntyi yhä enemmän henkilövaalit ja haettiin koko kansan presidenttiä, jossa jakolinja, verkko pelaajien välillä, kulki nyt arvoliberaalien ja ikääntyvän kansan kasvavan peruskonservatismin erottaen. Kontaktipelin puute näkyi presidentinvaaleissa ja se alkoi muistuttaa hidastettua shakkipeliä Stefan Zweigin shakkitarinaa pitkittäen.

Tässä Haavisto antoi homokeskustelun kautta hieman väärän signaalin kansalle. Se oli aivan liian kapea ja liki ahdasmielinen, mikä alkoi vain ruokkia ikävää keskustelua aiheesta, joka oli vuosisatoja vanha ja kulunut. Lentopallopelissä ei lyödä verkkoon, se ei ole kontaktipeliä ensinkään. Siinä huonot pelaajat erottuvat liian nopeasti yhteistyöhön kykenevistä ja nopeaan pelirytmin vaihdoksiin tottuneista pallon kuljettajista. Sosiaalinen media ja intrenet -pelit ovat parhaimmillaan sitä ja pahimmillaan jääkiekkoa, jossa hanskat on heitetty jo jäihin ennen koneen avaamista.

Niinistö vastaan Ahtisaari

Martti Ahtisaari oli presidenttinä kosmopoliitti diplomaatti ja kielitaitoinen satojen kauppavaltuuskuntien edusmies, jossa hänen oma nimi painoi usein enemmän kuin maan nimi. Nobelin voittaneena hän olisi jo liian vahva ja väärässä paikassa viemässä kauppamiehiä maailmalle tai kiertäen maakuntia karjalaisen välittömällä tavallaan ihmisiä tavaten.

Relanderin tapaan Ahtisaari oli aikanaan aliarvostettu ja nousi sitten myöhemmin tähtiin ohi ja yli presidenttiyden antaman kansallisen symboliarvon. Tämä symboliarvo alkaa muistuttaa jo Mannerheimia. Media-aikana menestynyt ehdokas menestyisi toki myös tänään siinä missä presidentti Tarja Halonenkin.

Niinistö vastaan Halonen

Presidentti Tarja Halosen vahvuus toi kentälle tilaa jopa Pekka Haaviston kaltaiselle ehdokkaalle. Näin aiemmat media-ajan ehdokkaat raivaavat tilaa uusille ja vievät kansakuntaa oikeaan suuntaan. Samalla puheet arvojohtajasta olisi syytä jättää. Jokaisella meistä ovat omat arvomme ja niitä eivät keisarit ja kuninkaat käske. Tästä Sauli Niinistö kiitospuheessaan mainitsikin, ja se oli hyvä maininta.

Mihin suuntaan Sauli Niinistö alkaa kansakuntaansa ohjailla ja miten siihen asettuu Jenni Haukio, jää nähtäväksi. Itse panin merkille kiitospuheissa sen, kuinka hän antoi nyt myös panosta ja peliaikaa meille kentän ulkopuolella itsemme usein kokeville. Se oli mielestäni oikea ja viisas veto uuden sosiaalisen median aikana ja erityisen tärkeä kun haetaan paikkaa myös Jenni Haukion kaltaisille pelinrakentajille. Heitä ei pidä jättää taustalle vain siksi, että osa meistä taitaa olla vähän kademielisiä omassa saamattomuudessamme.

Koivisto, Ahtisaari, Halonen

Mauno Koivisto oli ensimmäinen sosialidemokraatti ja vasemmiston presidentti Suomessa. Edeltäjät olivat olleet joko nuorsuomalaisten ns. ”varpus” siiven edustajia K.J.Ståhlbergin tapaan tai ”pääskysiä” P.E. Svinhufvudin poliittisena puolueinstituutiona.

Kansallista Kokoomusta lähellä olleita presidenttejä löytyy niin ikään ja Maalaisliiton presidentit tunnistaa jo ammatin ja agraarin Suomen taustastaan. Kun puolueista tuli yleispuolueita, nämä vanhat linjajaot alkoivat hämärtyä ja kysymykseen, ”minkä sortin sosialisteja” viimeiset kolme presidenttiämme, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat olleet, en käyttäisi siihen vastaamiseen kovin kaukaa historiasta haettuja linjajakoja.

Käsitteet liberalismi, sosialismi, kommunismi ja kapitalismi hävisivät ja muodostivat erilaisia yhdistelmiä jo vuosisata takaperin ja olen niistä aiemmin kirjoittanutkin. Näiden ismien sijaista vaikkapa korporativismi ja sen määrittely on mielekkäämpää kuten Olli Rehnin väitöskirjassa Suomen politiikan ohjailijana 1900-luvun lopulla.
Suomi käytti omaa korporativismiaan taiten – Oxfordissa hyväksytyn väitöskirjan mukaan – verrattaessa sitä vaikkapa Ruotsin ja Itävallan vastaavaan onnistumiseen.

Vuosisadan lopulle tyypillistä oli informaatioyhteiskunnan läpimurto, innovaatiopolitiikka, hyvinvointivaltion rakentaminen tai vahvistaminen sekä EU:n jäsenyys, yhteisvaluutta sekä globalisaatio, presidentin vallan kaventaminen.

Euroopassa on puhuttu etenkin oikeiston, äärioikeiston, noususta samaan aikaan kun globaali ilmiö ja sen suuret virtaukset puhuvat myös jostain kokonaan muusta. Niinpä vaikkapa Latinalaisen Amerikan ja USA:n kohdalla kuilu uusien vasemmistojohtajien ja Yhdysvaltain välillä on kasvanut. Sitä on verrattu jopa kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun idän ja lännen välillä.

Latinalaisessa Amerikassa jyllännyt vasemmistoaalto on avannut tilaisuuden myös ”intiaanipresidenttien” ilmaantumiselle ja korostaen alkuperäiskansojen identiteettiä. Osa näistä uusista presidenteistä tai ehdokkaista on myös Nobelilla palkittuja oman presidenttimme Martti Ahtisaaren tapaan.

Radikaalimmat vasemmistopoliitikot, joiden retoriikkaa värittää Che Guevaran, Fidel Castron ja Hugo Chavezin vallankumoussanasto, ovat populisteja, sekä maltillisemmat ja liberaalimmat vasemmistopresidentit lähempänä läntistä kulttuuriamme ja välttelevät suoria hyökkäyksiä Yhdysvaltoja ja ”uusliberalismia” vastaan. Uusliberalismi on juuri tuolla syntynyt käsite symboloiden 2000-luvun alun Yhdysvaltain suurvaltapolitiikkaa. Suomeen se tuli myöhemmin, mutta samassa mitenkään määrittelemättömässä populistisessa merkityksessä.

Globaali talous alkoi järjestyä sekin suurten ryhmittymien kautta. Nämä taloudelliset liittoumat ovat vähemmän poliittisia, mutta niiden taustalla olevat poliittiset ryhmittymät on hyvä tuntea.

Niinpä Etelä-Amerikassa Hugo Chavezin ystäviin kuuluvat vaikkapa Bolivian intiaanipresidentti Evo Morales, Perun presidentinvaaleissa toiseksi jäänyt Ollanta Humala, Ecuadorin ”kansan presidentti” Rafael Correa, Nicaraguan sandinisti-presidentti Daniel Ortega, Kuuban legendaarinen vallankumousjohtajan Fidel Castron ymmärtäjät sekä Guatemalan intiaanisukuinen Rigoberta Menchu. Tässä yhteydessä ”kansan presidentillä” tarkoitetaan hyvinkin populistista tapaa hankkia suosiota.

Maltillisempiin kuuluvat vaikkapa Chilen naispresidentti Michelle Bachelet, Perun presidentti Alan Garcia sekä Brasilian suurvaltion presidentti Luiz Inacio Lula da Silva. Selkeään vähemmistöön ovat jäänet oikeistopresidentit kuten vaikkapa Kolumbian Alvaro Uribe, joka taistelee raivokkaasti huumesotien kanssa Yhdysvaltain rinnalla. Pettymyksiä ovat tuottaneet vapaakauppasopimukset, kiistat energiapolitiikasta ja kokapensaan viljelystä, ”uusliberalismin” ohjelmista.

Muuri Yhdysvaltain suuntaan on siis lähinnä poliittinen, talouspoliittinen, joskus huumekartellien rakentama ja tausta kovin erilainen kuin Euroopasta voisi ajatella vasemmiston kannatuksen ollessa pohjaluvuissaan, väestön ikääntyessä ja arvokonservatismin nostaessa päätään. Vanhenevan kansakunnan kiinnostus suuriin uudistuksiin ja radikaaliin menoon on vähenemässä.

Vasemmiston populistinen uho uppoaa köyhään kansaan Latinalaisen Amerikan macho-kulttuurissa, joka vaikuttaa myös kehityspankkien ja rahastojen käyttöön, Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintaan. Tämä sama koskee Aasiaa ja sen nousevia talouksia, jolloin etenkin vähemmistöryhmien liikehdintä on tyypillistä. Tyypillistä on puhua juuri uusliberalismin ikeestä, jonka symboliksi Yhdysvallat on nostettu. Ilmiössä on 1960- ja 1970-luvun henkeä.

Latinalaisessa Amerikassa vasemmiston voitokkuuden salaisuus piilee toimimisessa ”tavallisen kansan” edustajana. Tällaisia ovat niin kokapensaiden viljelijät kuin intiaanit, naiset, vammaiset, köyhät ja syrjityt, näkymättömäksi jääneet väestönosat. Poliitikkojen retoriikka vetoaakin kuinka presidentti on ”yksi chileläinen chileläisten joukossa”, monen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka menetti isänsä kidutuksissa.

Nicaraguan Daniel Ortegaa kutsutaan ”Daniksi”, ei enää herra presidentiksi. Ecuadorin Rafael Correa matkustaa ”tavallisten kansalaisten” parissa. Venezuelan Hugo Chavez kuvailee nettisivuillaan itseään kolme lapsen isäksi, isänmaan uskollisena kansalaisena, ei enää presidenttinä lainkaan. Bolivian Evo Morales puhuu koko ajan ”siskoilleen” ja ”veljilleen”.

Näillä vasemmiston uusilla kansan presidenteillä on haaste edessään – miten edetä sanoista tekoihin, jotta suuret lupaukset eivät jäisi vain retoriikan tasolle, jos elämä on muiden samanlaisten intiaanien elämää, mutta presidentinlinnaan majoittuen. Riski kuilun kohoamiseen pohjoiseen naapuriin Yhdysvaltoihin voi kasvaa niin suureksi, ettei sen yli ole enää asiaa.

Näissä lupauksissa on jotain samaa kuin suomalaisen presidenttiehdokkaan lupauksessa käydä tapaamassa kadotettua 50 000 nuoren sukupolvea, jokaisen ihmisen kodissa, muuttua joulupukiksi puhuessaan lämpimikseen löysiä televisiossa, olohuoneen nurkassa, ottaen myöhemmin vastaan 6.12. 2012 samat käteltävät kuin Koiviston aikana linnan juhlillaan. Sitä ennen on nähty mustavalkoinen elokuva, Väinö Linnan ”Tuntematon Sotilas” Edvin Laineen ohjaamana, sytytetty kynttilät ikkunoilla, käyty hautausmailla, muistettu sankarivainajia, marskin viimeisiä veteraaneja pienellä rahalahjoituksella. Se on kaunis tapa vanheta Suomessa vasemmistopresidenttien kauden nyt päättyessä.

Mauno Koivisto – pohtiva presidentti

Mauno Koivisto oli ensimmäinen sosiaalidemokraatti tasavallan presidenttinä. Alkuvuosina Koivisto jatkoi tuttuja linjoja kunnes maailmapoliittinen tilanne muuttui. Sisäpolitiikassa palattiin Kekkosen ajan jälkeen normaaliin parlamentarismiin.

Koivisto oli kahden kauden presidentti, Koivisto-ilmiön tuote. Manu -ilmiöstä huolimatta Koivisto jäi kansalle etäiseksi, fundeeraajaa ja pahojen päivien ennustajaa oli joskus vaikea tulkita. Syntyi median virhetulkintoja, sopulit saivat kyytiä. Tulevan mediayhteiskunnan megafoni, neljäs valtiomahti, oli Koivistolle sopulilauma. Sosiaalista mediaa ei vielä tunnettu.

Koivisto syntyi Kekkosen tapaan vaatimattomiin oloihin puuseppä Juho Koiviston poikana ja rakensi uransa varhain työelämän ja opiskelun yhdistäen Turun satamassa. Väitöskirjan ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa” ohjasi sosiologian laitoksen professori Esko Aaltonen ja pyrki saamaan Koiviston yliopistonsa assistentiksi.

Maalaisliittolaisten Relanderin ja Kekkosen tapaan Koivisto valitsi kuitenkin pankin ja eteni hieman samaan tapaan kuin aiemmat juristin taustan hankkineet pankkimiehemme kohti presidentin virkaa. Kun olen itse tuon saman laitoksen tohtoreita, aiemmin kuitenkin luonnon- ja maantieteissä ensimmäisen kerran väitellen, ymmärrän Koiviston kasvuympäristöä ja fundeerauksen taustaa, pitkäjänteistä ajattelua, kaukopartiomiehen etenemistä.

Pankkimiehen matka koti pääministerin tehtäviä kulki lopulta myötätuulessa ja vasta Kekkosen sairastuminen sai Keskustapuolueen heräämään ja siellä pyrittiin jarruttamaan kuningastietä. Koivisto ei suostunut kuitenkaan eroamaan ja kansansuosio vain kasvoi. Kekkosen kausi oli venynyt liian pitkäksi ja maa oli muuttunut, keskiluokkaistunut ja palveluelinkeinoista oli tullut tärkein poliittisia virtauksia ohjaava voima. Puolueiden aatteelliset rajat katosivat, puolueuskollisuus hävisi ja syntyi tilaus uudentyyppiselle presidentille.

Kansa ymmärsi Koiviston saamaa huonoa lähtöä. Se arvosti lahjakkuutta ja tarmokkuutta, yksinäisen, pelin politiikasta vetäytyvän kulkijan omaa kaukopartiomiehen maailmankuvaa. Pragmaattinen suurikourainen mies hiuskiehkuroineen vältteli puhumasta liikoja ja kun puhui, puhe oli varmasti harkittua ja pohtivaa. Asiakeskeinen fundeeraaja toi kieleen Turun murteen eikä näyttänyt pyrkivän mihinkään. Kuitenkin hän oli selvästi kunnianhimoinen ja valmistautunut merkittävämpiin tehtäviin. Bernsteinilaisella poliitikolla tie oli kaikki, päämäärä ei mitään. Se oli hyvin protestanttinen näkökulma samalla.

Koivisto oli enemmän tarkkaileva rauhantekijä kuin taisteleva linjanvetäjä. Hän toimi välittäjänä oman puolueensa sisäisissä kiistoissa sekä SDP:n ja kommunistien mutta myös SDP:n ja Kekkosen välillä. Samoin kyky liikkua kansainvälisesti oli uutta ja ovet avautuivat niin Yhdysvaltoihin kuin luonnollisesti Neuvostoliittoon.

Neuvostoliiton hajoaminen oli valtaisa tapahtuma ja vaati varovaisuutta, josta myös moitittiin. Tässä Koivisto muistutti kaukopartiomiestä tai lentopalloilijaa, joka kykenee nopeisiin joukkuesuorituksiin, mutta ei kontaktiurheilijan tapaan vaan verkon erottaessa pelaajat toisistaan. Iskut ja torjunnat ovat näyttäviä, strategia ja taktiset kuviot nopeasti vaihtuvia, mutta perääntyminen tapahtuu aina verkolta, siihen ei saa koskea.

Koiviston kohdalla perhe oli keskeinen osa työtä eikä sitä peitelty. Tellervo Koivisto ja tytär Assi osallistuvat politiikan, olivat valitsijamiehinä ja rouva Koivisto kansanedustaja. Tämäkin oli uutta mutta ei kansainvälistyvän Suomen kohdalla suinkaan paheksuttavaa, päinvastoin.

Mediayhteiskunnan aattona Koivistolla oli vaikeuksia neljännen valtiomahdin kanssa. ”Dagens Nyheter” kirjoitti kuinka Koiviston sulkeutunut ja vetäytyvä persoonallisuus, jotka tekevät hänestä suosituimman poliitikon umpimielisessä maassa, toimivat häntä vastaan, kun hän korkeassa asemassaan opettelee tulemaan toimeen median kanssa.

Lopulta presidentti maalasi medialle teesin: ”Tästä lähtien pidän huolen siitä, että kukaan ei selitä minun ajatuskulkuani – en edes minä itse”. Siinä oli jotain yhtä lämminhenkistä, josta myös Matti Nykäsen filosofia tunnetaan, ja kansa häntä rakastaa vuosikymmenestä toiseen.

Koiviston monisanainen tapa esittää asiaansa ei ollut merkki neuvottomuudesta vaan poliittista oveluutta. Koivisto ei lyönyt herkästi kantaansa kiinni ja vierasti tiukkoja oppirakennelmia, puhdasoppisia dogmaatikkoja. Hän oli avaajana suomalaiselle luovalle ja innovatiiviselle pohdinnalle ja vaikutti ehkä huomaamattaan suomalaisen innovaatiopolitiikan tärkeimmillä osa-alueilla, symboli-innovaatioiden ja uusien organisaatioiden synnyssä.

Tähän aiemmat, lähinnä juristin koulutuksen saaneet presidenttimme, eivät olleet saaneet valmiuksia. Se vei perinteistä dogmaattista vasemmistoa kohti umpikujaa ja avasi presidenttitietä täysin uudentyyppiselle henkilölle, kansainväliselle diplomaatille ja rauhanrakentajalle, Martti Ahtisaarelle, sekä myöhemmin Kallion kaupunginosasta syntyneelle tahtonaiselle, Tarja Haloselle.

Koiviston fundeerauksesta esimerkkinä on seuraava pääministerikaudella annettu lausunto viiden puolueen hallituksen vetämisen ihanuudesta. Lainaus on Keijo Kulhan tekstistä kirjaan Suomen hallitsijat: ”Ei pahempaa turhaumaa ole päässyt syntymään, koska aina osa hoidettavista asioista tulee hoidetuksi. Mutta helposti syntyy myös tunne, että on samantekevää, kun toiset odottavat kannanottoja vain voidakseen irtautua niistä. Silloin sitä mielellään välttää ottamasta kantaa yhteisen toiminnan menestyksellisyyden nähden. Jos sanoo, että menee hyvin, sanovat toiset että meneepä huonosti. Kyynisyys herää kun huomaa, ettei mikään kuitenkaan riitä, kun uudistukset mitätöidään heti alkuun tai jo etukäteen”.

Kokemuksen koulussa ja pätevän tiedottajan kautta eristäytyneisyys muuttui myöhemmin avoimeksi kontaktihakuisuudeksi saunakutsuineen ja toimittajatapaamisineen.

Martti Ahtisaari – huippudiplomaatti Suomen presidenttinä

Martti Ahtisaari oli ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidenttimme. Heti ensimmäisellä kerralla kansa valitsi presidentikseen tulevan nobelistin ja kertoi omasta osaamisestaan. Kansa halusi kosketuksen kansainvälisyyteen, YK:n Namibia ja ja Bosnia -valtuutetun, ja sai samalla kansaa helposti lähestyvän maakuntamatkaajan, kosmopoliitin ihmisen toreilleen ja valitsijoihinsa tukeutuvan presidentin.

Ahtisaari loi kokonaan uudenlaisen ilmeen kuninkaitten ja keisareitten viralle. Hänen maakuntamatkoillaan syntyi kokonaan uusi suora kontakti kansaan, jossa mukana oli maailmanmiehen kansainvälinen välitön tapa tutustua ihmisiin. Mukana oli relandermaista karjalaista huumoria, avoimuutta, kiertelemätöntä puhetta.

Ulkopolitiikan hoidossa Ahtisaari harrasti matkustusta ja henkilökohtaisten suhteiden luomista tiiviimmin kuin yksikään edeltäjänsä. Hän teki kuuden vuoden aikana 52 maahan kaikkiaan 120 matkaa, joista 25 virallista valtiovierailua. Näin matkavuorokausia on täytynyt tulla yli kolmannes presidentin työajasta ja pääosa niistä on ollut epäilemättä kauppavaltuuskuntien hoitoa.

Kohteetkin ovat olleet usein kokonaan uusia kun Neuvostoliitto hajosi ja Venäjän kaupan osuus romahti. Itäisen naapurin vakautta edistettiin ja odotettiin demokratisoitumisen jatkuvan, jolloin EU:n ja Venäjän lähestyminen oli diplomatian keinoin tärkein tehtävä tässä ilmansuunnassa.

Suomessa Ahtisaari ehti ottaa vastaan 29 ulkomaista valtionpäämiestä, pääministeriä tai vastaavaa, näistä 12 virallisilla valtiovierailuilla. Pelkästään fyysisenä suorituksena tämän kaikki on ollut polvivaivoista kärsivälle presidentille valtaisa urakka. Kiina, Intia, Etelä-Amerikka ja Meksiko ovat olleet tyypillisiä kauppavaltuustojen markkinointimatkoja.

Sarajevon huippukokouksen jälkeen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton lähetti Ahtisaarelle (Suomen Kuvalehti 10.9.1999) viestin, jossa sanottiin: ”Hyvä Martti, Haluan kiittää Sinua siitä, että teit Sarajevon huippukokouksesta niin menestyksekkään… Kokous onnistui loistavasti johtajantaitojesi ansiosta ja siksi, että hallituksenne on ottanut moraalista vastuuta tästä alueesta.”

Ahtisaaren kaudella alettiin siirtyä myös Suomessa mediayhteiskuntaan ja sosiaalisten medioitten kansalaismedian aikaan. Ahtisaari joutui samalla lähettilääksi Kosovon kriisiin ja Suomen EU puheenjohtajuus sattui sekin Ahtisaaren presidenttikauden loppuun. Ahtisaari osoittautui aktiiviseksi eläkeläiseksi ja perusti oman toimistonsa Helsinkiin jatkaen viran jälkeen työtään diplomaattina. Hän oli ikään kuin lainassa maailmalta kuusi vuotta hoitaen Suomen tasavallan presidentin tehtäviä.

Suomen Kuvalehden itsenäisyyspäivän numerossa 5.12. 1996 Ahtisaari totesi seuraavaa: ”Lähden siitä, että kelpaan sellaisena kuin olen. Tuotan tietysti pettymyksen kaikille niille, jotka saavat elantonsa neuvomalla muita siitä, miten pitäisi käyttäytyä… Tämä – arvostuksen hankkiminen hyvin tehdyllä työllä – on riittänyt aiemminkin muissa tehtävissäni. Ei ole tarvittu turhaa tärkeilyä, herrana esiintymistä tai alaisten pomputtelua. On karmeaa ajatella, että auktoriteettia pitäisi pitää yllä pömpöösillä käyttäytymisellä… Uskon että useimmat suomalaiset ymmärtävät valinneensa tähän tehtävään hiukan omapäisen ja ylipainoisen, vähän huonosti kulkevan presidentin. Ihmiset tietävät, millaisen presidentin valitsivat. Kehä III yläpuolella tai ulkomailla tämä ei aiheuta mitään ongelmaa. Minut valittiin, koska arvostettiin kansainvälistä kokemustani ja työkykyäni.”

Lokakuussa 2008 Norjan Nobelkomitea myönsi Ahtisaarelle rauhan Nobelin perusteluina Kosovon, Indonesian ja Irakin konfliktien hoidon sekä elämäntyöstä konfliktien välittäjänä ja rauhanneuvottelijana. Hieman aiemmin Unesco oli myöntänyt hänelle niin ikään arvostetun Unescon rauhanpalkinnon tuloksellisesta urasta maailman rauhan hyväksi. Näin presidentti Ahtisaaresta tuli yksi tunnetuimpia suomalaisia maailmalla, ellei tunnetuin ja arvostetuin.

Tarja Halonen – nainen presidenttinä

Tarja Halosen lapsuuden tausta Kallion kaupunginosassa, pääosin äidin kasvattamana lapsena, ei poikkea juurikaan monen muun suomalaisen miespresidentin lapsuudesta, päinvastoin. Siitä tehtiin myytti, joka pikemminkin tuki presidenttiyttä ja tapaa kouluttautua vaativaan tehtävään, kuin olisi ollut uutta ja ihmeellistä. Se että Tarja Halonen kulki monessa omia teitään, on niin ikään liioiteltua silloin, kun haetaan maan korkeinta virkaa.

Tarja Halosella oli takana ministeripäiviä enemmän kuin yhdelläkään toisella presidenteistämme, Urho Kekkosta lukuunottamatta, ja hänen taustansa oli muutenkin koulutuksen ja työkokemuksen kautta erityisen sopiva tehtävään.

Vaalien alla luonnollisesti väheksyttiin häntä ja korostettiin vanhanaikaista sosiaalidemokratiaa, ammattiyhdistysvaltaa ja liian poliittista punaradikalismia. Oikeammin sitä ei ollut ja Halosen tie politiikkaan lähti lopulta melkoisen myöhään.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella ja sen alkuasetelmissa Tarja Halosen mahdollisuudet näyttivät aluksi vähäisiltä. Vasta kun mediayhteiskunnan tapa paljastaa viran hakijoiden asiaosaaminen, kyky esittää asiansa, alkoivat tulla kansan arvioitaviksi, Halosen hankkima henkilökohtainen osaaminen toi voiton. Toki nainen presidenttinä oli uutta sekin mutta ei ratkaiseva tuon kisan voitossa.

Halosen valinta rikkoi Suomessa monia tabuja. Pätevä, asiansa osaava, asiallinen ja ihmisläheinen presidentti oli myös yksihuoltaja, avoliitossa, puolusti moniarvoista yhteiskuntaa ja vähemmistöjen oikeuksia, oli mm. Setan puheenjohtaja. Ilman Tarja Halosen presidenttiyttä Pekka Haavisto ei voisi olla tänään toisella kierroksella oleva toinen pääehdokas presidentin virkaan heti Halosen jälkeen.

Monitoimi-ihmisenä Halonen on ollut äärimmäisen suvaitsevainen, harrastusten ja kiintopisteiden määrä on lukematon, jolloin myös kyky hahmottaa yhteisön tärkeyttä ja osuutta muuttuvan globaalin maailman kiintopisteenä on tullut oman kokemuksen kautta hallitsevaksi. Maa siirtyi kestävän kehityksen aikaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisesti hetkellä, jota odottivat kokonaan uudet haasteet.

Presidenttinä Halonen opittiin tuntemaan asioiden perustelijana, helposti ymmärrettävänä ja liki kääntöpuolena Mauno Koiviston fundeeraavaan ja filosofiseen maailmankuvaan. Halonen on halunnut parantaa ja hoitaa maailmaa käytännössä, jossa arjen realismi on ohittanut aiemmin presidenteiltä kuullut suuret sanat. Tässä merkityksessä Suomi on ollut Haloselle suurikokoinen oma siirtolapuutarha, jota hän on hoitanut kaupungin ja maaseudun välissä tasapainoillen.

Kun presidentti Tarja Halonen aloitti kautensa, samana päivänä 1.3.2000 Suomessa astu voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi tasavallan presidentin valtaoikeuksia sekä ulkopolitiikan johtajuuden että sisäpolitiikan vallankäytön osalta. Suomen poliittinen järjestelmä astui näin merkittävän askeleen ns. normaaliin parlamentarismiin, joka rakentuu eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin yhteistyön varaan.

Muutoksesta huolimatta tasavallan presidentillä on Suomessa yhä laajemmat valtaoikeudet kuin useimpien parlamentaaristen maiden valtionpäämiehillä. Presidentille jää yhä runsaasti arvovaltaa ja epävirallista vaikutusvaltaa, jonka määrä riippuu pelkästään presidentin omista kyvyistä, persoonallisuudesta ja aloitteellisuudesta.

Halonen oli koko kautensa erittäin suosittu presidentti, koko kansan presidentti. Tällä oli, ja on myös jatkossa, suuri merkitys virkaa täytettäessä. Nyky-yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja nyt myös biologiset, ekologiset, rakenteet ovat pirstoutuneet ja globaalisti yhteistä omaisuuttamme. Elämme mediayhteiskunnan ja hybridiyhteiskunnan kautta korporatiivisen vaiheen jälkeen ja monin paikoin sen syvässä murroksessa.

Halonen jätti perinnökseen sitkeyden, hiljaisten ratkaisujen yhteisöllisen pohdinnan sekä monikulttuurisen suvaitsevaisuuden. Se miten kohtaamme globaalin maailman köyhyyden ja nyky-yhteiskunnan vieraantumisen, ihmisten juurettomuuden, globaalin ympäristökriisin ja talouden tasapainottomat heilahtelut, jatkuvan muutoksen tuoman epävarmuuden, sosiaalisten medioitten tulevan kasvun ja uudet kriisit, jää seuraava presidentin tehtäväksi.

Edeltäjät presidentteinä ovat jättäneet haasteen, jossa muodollisilla valtaoikeuksilla ei ole ollut juurikaan sijaa silloin, kun arvioimme Ståhlbergin, Rytin, Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen tai Ahtisaaren ja viimeisenä Halosen jättämää perintöä ja etenkin tärkeimmäksi jääneen tehtävän hoitoa, ajan tuomaa omaa haastettaan. Rima on asetettu varmasti korkealle ja tulevan sunnuntain vaaleissa on syytä käydä paukkupakkasista huolimatta.

Matka Erik IX Jervardinpoika Pyhästä 1150-luvulta Kustaa Eeriknpoika Vaasan kautta 1550-luvulle ja edelleen Aleksanteri ensimmäisestä 1800-luvun alusta Kaarlo Juho Ståhlbergiin 1920-luvulle ja lopulta Tarja Haloseen 2000-luvulle on vienyt aikaa lähes vuosituhannen ja mukaan on mahtunut 57 kuningasta, keisaria ja presidenttiä.

Mukana myös maailman historiaa muuttaneita hallitsijoitamme, toki myös liki täydellisiä mätämunia, mutta myös uskomattomia uhrauksia, sankaritarinoita ja inhimillisiä kohtaloita, koskettavia, liki taruhahmoiksi kohonneita kansakuntiensa symbolihahmoja. Sellaisia tekoja, omassa ajassaan aivan mahdottomia, ajan kultaamia, ei toki pidä Pekka Haavistolta tai Sauli Niinistöltä vaatia.

Rytistä Kekkoseen

Toista maailmansotaa edeltäneitä tapahtumia ja maailmaa niiden jälkeen on mahdotonta kuvata sellaisena historiallisena ja lineaarisena maailmankuvana kuin vielä ennen tieteen suuria löydöksiä, joista merkittävimpiä olivat Einsteinin suhteellisuusteoria, darwinismi ja DNA -molekyylin pirstominen osikseen, geneettisen perimämme ymmärtäminen, fyysisesti ajaton ja paikaton maailma sekä näiden löydösten tuottamat tekniset innovaatiot.

Kun ajan ja paikan suhteellisuus tuli arkielämään osana tietoyhteiskuntaa, mediayhteiskuntaa, hybridiyhteiskuntaa, ja lopulta ihmispopulaation määrän räjähtäminen kymmenkertaiseksi siitä, mihin kuninkaiden ja keisareiden ajassa päädyimme, historian käyttö lineaarisena jatkumona oman aikamme ymmärtämiseen ei ollut enää sellaisenaan mahdollista tekemättä tieteelle vääryyttä. Ihminen ja hänen organisaationsa, yhteiskunnallinen ja valtiollinen uudistuminen, kyky sopeutua muutoksiin, ei pysynyt mukana siinä teknisessä evoluutiossa, johon “big science” oli teknisinä innovaatioina johtanut. Tehtiin “kokeita“, joista Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit olivat omalle ajallemme tyypillisiä julmuuksia.

Ihminen asettui maapallolle varsinaisesti vasta vaiheessa, jossa väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti miljoonista miljardeiksi, tuhatkertaiseksi, ja käsitys tästä maailmasta alkoi avautua vasta, kun käytössämme olivat kämmeneen mahtuvat välineet tietokoneina, joilla tulkita reaaliaikaisesti eri kulttuurien toimintaa ja ajattelutapaa osana omaa historiaamme ja sen perittyjä tai hankittuja ominaisuuksiamme.

Lähiympäristön todellisuus, se miltä maailma näytti, omat rajalliset aistimme, olivat valehdelleet meille. Syntyi kulttuurievoluutio, yhteentörmäyksiä ja vaikeasti selitettäviä tai edes kuvattavia globaaleja tai paikallisia yhteiskunnallisia muutosprosesseja. Näihin kuninkaat ja keisarit eivät olleet koskaan matkoillaan tutustuneet, eikä niiden mittakaavaa voitu ymmärtää geeneillä, jotka olivat sopeutuneet täysin erilaiseen yhteisölliseen, yhteiskunnalliseen rakenteeseen ja muutosvauhtiin, diffuusioon.

Yhden ihmisiän aikana Neuvostoliitto syntyi ja hajosi, Saksan keisarivallasta siirryttiin Adolf Hitlerin kautta Euroopan Unioniin, saimme seurata ihmistä ensin lentäen Atlantin yli ja sen jälkeen kävellen kuun pinnalla, Kiinan ja Aasian nousua talousjäteiksi ohi Euroopan imperiumin, keisareiden armeijakuntia ja Normandian maihinnousua, IRA:n pommi-iskuja ja terroria New Yorkissa, Korean sotaa ja Kuuban kriisiä sekä islamilaisten Arabivaltioiden vallankumousta rinnan Japanin luonnonkatastrofin kanssa, suorina lähetyksinä paikan päältä ja siellä itse käyneenä. Berliinin muurin rakentamisen ja purkamisen välillä oli vain kolme vuosikymmentä. Bolsevikkien vallankumouksesta, ryysyläisarmeijasta Venäjällä, oli vajaa puoli vuosisataa Vietnamin sotaan ja napalmiin.

Viimeisimmät presidenttimme alkaen Risti Rytistä, pankkimiehestä, ja jatkuen Mauno Koivistoon, pankkimieheen, tai Nobelilla palkittuun Martti Ahtisaareen, diplomaattiin, kertovat kokonaan jo toisesta “planeetasta” kuin missä Suomi kansakuntana eli ennen toista maailmansotaa ja marsalkka Mannerheimin kaltaisten kansallisten symbolihahmojen eläessä ja johtaessa armeijakuntaa talvisodassa tai kansalaissodassamme.

Tässä maailmassa pankkimies Risto Ryti oli sijaiskärsijä ja marttyyri, täysin vailla osaa tai arpaa niille tapahtumille, jotka johtivat painajaismaisiin kansanmurhiin ja joissa kansakunnat olivat kaikki sidoksissa toisiinsa ymmärtämättä vielä ennen viimeistä talouskriisiämme, kuinka globalisaatiossa kaikki on toisiinsa sidoksissa; pankit, yksityinen ja julkinen talous, kansakunnat, eurooppalainen uusi valuuttaa ja sen hätäisesti tehdyt valuvirheet.

Nimet Hitler, Stalin, Truman, Eisenhower, de Gaulle, Adenauer, Mannerheim, Hirohito, Lenin, Stalin, Gandhi, Zedong, Ceasescu, Hussein, Roosevelt, Ahtisaari, Halonen, Jieshi, Kekkonen, Chuschill, Franco, Rasputin, Khomeni, Dalai-Lama, Mussolini, Castro, Gorbatsov, Reagan, Nixon, Kennedy, Putin, Thatcher, Clinton, Jeltsin, Kohl, Mitterand, Rehn, Delors, Hu Jintao, Obama ovat omalta ajaltamme ja kertovat symboliniminä, monet valtiosymboleina, valtavista muutoksista, jossa valtiokoneiston sopeutuminen vei aluksi vuosisatoja ja jossa nyt oli kyettävä reaaliaikaiseen prosessointiin.

Näin väärältä vuosisadalta haetut mallit, tai niissä elävät ihmiset, organisaatiot, valtiokoneisto, 1800-luvun tai 1100-luvulta hitaan evoluution kautta johdetut alueelliset mallit hallinnossa, hierarkiset linjajohdetut organisaatiot, olivat kaukana siitä todellisuudesta jossa nyt elämme. Niiden regionaalinen, kartalle piirrettävä tai spatiaalinen, ilman rajoja toimiva “alue” sekä siellä toimivat geologiset, biologiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tapahtumat, niiden historiallinen ja kulttuurinen luonne, ovat nyt täysin toisia kuin mitä aiemmin, ennen nykyistä tiedettä ja teknologiaamme, 7000 miljoonan ihmispopulaatiota.

Tämä sama koskee luonnollisesti myös tasavallan presidentin tehtäviä, instituutiota osana muuta valtiokoneistoa, ja sen aiempaa historiallista, vuosituhantista taustaa, osana valtion tai sitä edeltäneitten instituutioitten päämiehen hallinnollista, usein sodan johtamiseen liitettyä oletettua johtajuutta tai rituaalisen päällikön, uskonnollisen ja mytologisen hahmon roolia, kansallista symbolihahmoa, isähahmoa lapsilleen.

Tuohon samaan aikaa lukeutuivat sellaiset nimet kuin Dali, Picasso, Matisse, Chagall, Miro, Warhol, Polloc, Kahlo, Magritte, Malevitz, Ernst, Braque kertoen kuvakielen dramaattisesta muutoksesta tai Tolkien, Lewis, Grass, Hemingway, Hesse, Joyce, Mann, Woolf, Lindgren, Kafka, Orwell, Beckett, Pasternak, Rowling avaten kerrontateollisuutta kokonaan uuteen suuntaan sitäkin.

Vielä dramaattisemmin meihin vaikuttivat sellaiset nimet kuin Armstrong, Berry, Miller, Crosby, Davis, Martin, Hepburn, Williams, Harlow, Crawford, Astaire, Grant, Roger, Cooper, Wayne, Stewart, Chaplin, Marx, Monroe, Madonna, Presley, Sinatra, Beatles, Python, Hendrix, Zeppelin, Jackson, Queen jne. etunimistä piittaamatta sillä yhdistämme ne kaikki joka tapauksessa oikein ja aina viihteeseen.

Maailmanlaajuiset tietoverkot, internet, sosiaaliset mediat, osana matkapuhelinta ja tekovisiota sekä kaikki yhdessä ja integroituna hybridiyhteiskunnan välineelliseen osaamiseemme, tieteen sovelluksiin, satelliitteihin ja oman universumimme tutkimukseen ja toisessa ääripäässä nanoteknologiaamme.

Risto Ryti – sijaiskärsijä

Taloutta ja sen sääntöjä ymmärtävä, lakia ja sen perinteitä kunnioittava pankinjohtaja Risto Ryti tuli mukaan presidentiksi ilman omaa tahtoaan. Hän oli minkä tahansa mittapuun mukaan älykkö ja moralisti, jonka harkintakykyä tarvittiin vaiheessa, jolloin maa vaati ensin ammattinsa osaavaa pääministeriä ja myöhemmin mahdottomassa tilanteessa itsenäisesti ajattelevaa globaalin maailman toiminnan oikein arvioivaa uuden ajan modernia marttyyriä.

Ryti tuli mukaan valtiolliseen politiikkaamme ensin talvisodan pääministerinä, vastentahtoisesti, presidentti Kallion niin vaatiessa vedoten Rytin moraaliin ja velvollisuuteen sodan alkaessa, ja hän joutui jatkamaan tässä tehtävässä myöhemmin sodan jälkeen. Kun talvisodan jälkeen, presidentti Kallion kuoltua Mannerheimin käsivarsille, Neuvostoliitto ei kelpuuttanut presidentin tehtävään sen enempää Tanneria, Mannerheimia, Svinhufvudia kuin Kiviniemeäkään, muita vaihtoehtoja kuin istuva pääministeri ei käytännössä ollutkaan.

Ryti pystyi pitämään poliitikot ulkona talous- ja finanssipolitiikasta, johtamastaan Suomen pankista, mutta poliitikkona hän oli muiden armoilla. Vain sodan johto kuului nyt Mannerheimille ja sen Ryti varmaan presidenttinä hänelle soikin. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia sodan kulusta talvisodan aikana. Rytillä ei ollut korkeaa käsitystä sen enempää luokkapolitiikasta kuin Maalaisliiton kyvystä toimia loogisesti myrskyn silmässä. Globaali suurvaltapolitiikan ajattelu ei kuulunut tuon ajan poliitikon vahvuuksiin Suomessa.

Kääntyminen Saksan suuntaan syntyi pakosta ja ajautumisen tuloksena. Ryti joutui argumentoimaan Suomen aseman myös länsivaltojen edustajille. Presidentin tehtävänsä hän hoiti kahdesta pääkaupungista Mikkelin ja Helsingin välillä. Mannerheim toimi esikuntineen Mikkelissä.

Merkittäviä linjaeroja tuskin syntyi Mannerheimin suuntaan ja sodan loppuvaiheessa Rytin solmima Ribbentrop -sopimus vei hänet myöhemmin yksin vastuuseen. Tässä merkityksessä juridinen päätös oli, professorin Castrenin antaman lausunnon mukaan, presidentin yksin hyväksymää sotilasliittosopimusta tulkiten, presidentin valtaoikeusiin liittyvänä mahdollinen. Ryti toimi loogisesti ja rationaalisesti ainoalla oikealla tavalla hakiessaan apua mahdottomassa tilanteessa, yksin. Suomen eduskunnan saaminen mukaan olisi ollut sula mahdottomuus strategisessa ja mahdollisimman salaisessa sopimuksessa.

Rytistä tuli kansallinen isähahmo vasta erottuaan. Kansan enemmistö alkoi nähdä hänen tekonsa Mannerheimin määrittelemällä tavalla, kansalaisurotekona. Aiemmin Rytin rahapolitiikkaa, menojen supistamista ja säästämistä, oli arvosteltu ankarastikin. Tässä oma aikamme ei eroa mitenkään sota-ajan lehtikirjoittelusta, jossa “hanhenkaula Risto” oli tyypillinen talonpokien antama nimi lama-ajan -pankinjohtajalle ja pääministerille. Häntä kunnioitettiin aiemmin lähinnä jopa pelätyn älyn ja kylmän, laskelmoivan luonteen vuoksi. Etenkin Kallion antama arvostus herätti Maalaisliitossa joskus jopa närkästystä. Rytin kohtaloa ovat pohtineet mm. Juhani Suomi “Kohtalona yksinäisyys”, Kyösti Skyttä “Ei muuta kunniaa” ja Martti Turtola “Elämä isänmaan puolesta”.

Carl Gustaf Emil Mannerheim – kansallinen symbolihahmo

Marsalkka Mannerheim oli aristokraatti, valtionhoitaja ja kuudes presidenttimme, kolmen sodan ylipäällikkö, Suomen itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen vaikuttavin hahmo, valkoinen kenraali, tsaarin upseeri, kansakunnan yhdistäjä, sotamarsalkka, vapaaherra, ylipäällikkö ja ennen kaikkea kansallinen symbolihahmo.

Asikaisten Louhisaaressa syntynyt Carl Gustaf Emil Mannerheim, kreivi Carl Robert Mannerheimin poika, kreivitär Helene Julinin yksi seitsemästä lapseta, oli vallaton lapsi ja erotettiin Haminan kadettikoulusta. Alkoi kasvun ja aikuistumisen vuodet poikkeuksellisen hienokäytöksiseksi maailmanmieheksi Suomen oloihin, mihin tahansa oloihin.

Mannerheimin nousu alkoi Helsingin yliopistosta ja jatkui Pietarissa, eteni arvostettuun kaartinrykmenttiin ja sieltä yleisesikuntaan “keisarin rykmenttiin”. Keisarin hovissa ja maailmaa kiertäen Aasiassa ja Euroopan-matkoilla sotilaasta alkoi kasvaa kosmopoliitti, geopolitiikan oivaltava ihminen. Sotakokemus karttui Venäjän-Japanin sodassa ja maailmankuva laajeni tiedustelumatkalla Kiinaan ja Itä-Turkestaniin.

Mannerheim oli kiinnostunut etnografiasta ja teki matkoillaan myös perusteellista tutkimustyötä, julkaisi aineistonsa jossa mukana oli myös maantieteellisiä ajalle tyypillisiä matkakuvauksia. Puolan suunnalla hän komensi ratsuväkidivisioonaa sekä Romanian rintamalla Karpaateilla suurta venäläis-romanialaista yhtymää. Hänestä tuli ratsuväkiarmeijakunnan komentaja.

Mannerheim joutui silmätysten jatkuvan totaalin väkivallan kanssa. Se ei voinut olla vaikuttamatta häneen. Hän joutui osallistumaan siihen myös itse ja selviytyi hengissä. Bolsevikkien kapinan jälkeen Mannerheim oli työtön tai siirtymässä eläkkeelle 50 vuoden iässä. Takana oli huikea ura.

Marskin ura ei päättynytkään tsaari Nikolai II mukana vaan se alkoi yllättäen maassa, jota hän tuskin ajatteli nuorempana sellaisena kolkkana Euroopassa, jossa voisi saavuttaa kunnianhimoisia päämääriä kun P.E. Svinhufvud kutsui hänet Suomen tasavallan armeijan ylipäälliköksi.

Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille vapaussota. Hänelle kosmopoliittina Suomessa koettu kapina oli vain osa Venäjältä levinnyttä anarkiaa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Valkoisen armeijan voitto kansalais- eli vapaussodassa, sisällissodassa, oli voitto venäläisestä miehitysarmeijasta sosialistista vallankaappausta vastaan. Tsaarin ajan upseeri odotti uusia tehtäviä ja mahdollisesti juuri Venäjältä.

Suomen sisäiset asiat olivat jääneet Mannerheimille etäisiksi ja vieraiksi. Häntä ei tunnettu maassa. Hän vaikutti etäiseltä ja vieraalta, aristokraatilta. Omalta itseltään.

Itsenäisyysaktivistien oli vaikea hyväksyä johtajakseen tsaarinkenraalia. Vielä vaikeampaa se oli punaisille, joille Mannerheim oli “lahtarikenraali”. Oppositio pyrkikin syrjäyttämään hänet ja hän erosikin ylipäällikön tehtävästä. Hän olisi halunnut lisäaikaa Suomen varustautumiseen ja siksi myönnytyksiä Venäjälle. Lisäksi Mannerheimin näkemykset Saksan vaikutuksen laajuudesta ja tulevasta suursodasta erosivat Suomen hallituksen näkemyksistä. Kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä, hän suostui kuitenkin samana päivänä 30.11. 1939 ryhtymään ylipäälliköksi.

Talvisota ja sen henki toi “marskin” uudesta näkökulmasta kansalliseen historiaamme. Hän oli nyt kansakunnan yhdistäjä, itsenäisyyden pelastaja ja samalla kansainvälistä mainetta saanut ylipäällikkö. Hän oli pysynyt puoluetaisteluista erossa, mikä helpotti kansallisen symbolin syntyä tai sen tietoista rakentamista. Sitä lisäsi Mannerheimin aristokraattinen etäisyys ja kunnioitusta herättävä poikkeuksellisen karismaattinen persoonallisuus. Kosmopoliitti maailmanmies ja sotilas, ylipäällikkö, oli käynnistänyt uuden vaiheen urallaan. Hänestä oli tulossa varteenotettava valtiomies ja lopulta kansallinen symboli.

Ennen talvisotaa ja sen aikana Mannerheimin ja hallituksen käsitykset siitä, millainen politiikka olisi paras, vaihtelivat suuresti. Mannerheim oli kosmopoliitti ja geopoliittisesti valveutunut ylipäällikkö, joka kykeni hahmottamaan suurvaltapolitiikkaa ja Suomen asemaa myös myöhemmin. Hän esitti Neuvostoliiton rauhanehtoihin suostumista. Mannerheimin valtuuttamat suomalaisupseerit neuvottelivat touko-kesäkuussa 1941 saksalaisten kanssa koordinaatiosuunnitelman Saksan ja Neuvostoliiton sodan varalta, kirjoittaa professori Ohto Manninen (2000) kirjassa “Suomen hallitsijat“. Suomen armeija valtasi joulukuuhun 1941 mennessä takaisin talvisodan rauhassa menetetyt alueet sekä suuren osan Itä-Karjalaa.

Mikkelistä tuli talvi- ja jatkosodan pääkaupunki. Mannerheim varoi antamasta hallitukselle poliittisia neuvoja. Hän katsoi että ulkopolitiikka oli hallituksen asia. Kun Saksan hyökkäys juuttui itärintamalla sodan kulkua jouduttiin arvioimaan uudelleen. Mannerheim kieltäytyi presidenttiehdokkuudesta ja presidentiksi valittiin Risto Ryti. Suomessa ruvettiin valmistelemaan uuden hallituksen muodostamista, jotta rauhaan olisi tilaisuuden tullen helpompi päästä.

Kun Ryti pyysi eroa, terveydellisiin syihin vedoten, eduskunta valitsi Mannerheimin presidentiksi 4.8.1944 alkaen. Hänen nauttima yleinen arvostus ja luottamus takasivat sen että neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa päästäisiin. Mannerheim sanoutui irti Rytin kesäkuussa 1944 allekirjoittamasta erillisrauhan estävästä Ribbentrop-sopimuksesta ja aselepo syntyi eduskunnan tuella. Talvisota ja jatkosota olivat todistaneet Neuvostoliitolle, että Suomessa ei ollut kannatusta neuvostomalliselle järjestelmälle. Stalin ei suostunut Suomen kommunistisen puolueen pyyntöihin Suomen miehittämisestä.

Suomen sotilasjohto ja hallitus tekivät välttämättömästä hyveen. Sopimuksen lähtökohtana oli lopullisessa yya-sopimuksessa esitetyt rauhanehdot eikä tiiviimpää liittosopimusta syntynyt. Sairauden uuvuttamana marsalkka erosi presidentinvirasta maaliskuussa 1946. Loppuelämänsä Mannerheim vietti etupäässä ulkomailla terveyttään hoitaen, viimeiseksi Val-Montissa Sveitsissä. Suomen marsalkka Mannerheim kuoli tammikuussa 1951 Lausannessa, Sveitsissä. Hänen kuolemansa herätti voimakkaan kansallisen manifestaation. Tuhannet suomalaiset seurasivat paikan päällä tai radion välityksellä marsalkan viimeistä matkaa Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle.

Kun suomalaiset äänestivät vuosituhannen vaihtuessa historiamme suurimpia henkilöitä, Marsalkka Mannerheim kohosi odotetusti ensimmäiseksi ennen presidenttejä Ryti ja Kekkonen. Se kertoo, paitsi ko. henkilöihin kohdistuvat suuresta arvostuksesta, myös presidentin vallan luonteesta Suomessa ja sen liittymisestä aiempien kuninkaiden ja keisariajan valtaan, yksinvaltiuden käsitteeseen, rajattoman vallan käyttöön niin sisä- kuin ulkopolitiikassa, sotaväen päällikkönä Mannerheimin tapaan sotavuosinamme ja Kekkosen ajan pitkään neljännesvuosisadan kestäneeseen valtaan oikeutenaan myös vaikuttaa hallituksen ja eduskunnan hajottamiseen sekä istuvan hallituksen kokoonpanoon.

Juho Kusti Paasikivi – linjan vetäjä

Paasikivi oli reaalipoliitikko ja pitkän linjan puurtaja sekä valtiollisissa tehtävissä että talouselämän johdossa. Luonteeltaan hän oli riittävän kova ja sovitteleva Stalinin kaltaisen vastapuolen kanssa ja hänen auktoriteettinsa oli tarpeen etenkin pääministerin ja presidentin tehtävissä jälleenrakentamisen vuosina 1944-56.

Rauhanehdot olivat sodan jälkeen Suomelle kovat, siirtolaiset oli asutettava ja sotakorvaukset maksettava, nostettava hävitetty maa jaloilleen.

Hämeen lääni Koskella syntyneen Paasikiven vanhemmat kuolivat varhain ja poika jäi Lahdessa asuvan tätinsä Katarina Hagmanin hoiviin. Paasikivi ei ollut ensimmäinen presidenttimme, eikä myöskään viimeinen, jonka lapsuus oli ollut rikkonainen, joskus jopa hauraan oloinen ja traumaattinen. Kasvatusvastuu lapsesta oli jäänyt muille kuin vanhemmille. Sekään ei ole poikkeavaa, että kasvattaja oli ollut uhrautuva ja lapsi oli saanut hyvän kasvupohjan, oli menestynyt Passikiven tapaan koulussa loistavin arvosanoin tai viimeistään yliopistossa hoitanut aikuistumisensa mallikkaasti.

Paasikiven väitöskirja käsitteli lainkäytön kehittymistä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa. Suomalaiset presidentit ovat pääsääntöisesti akateemisia, vaatimattomista oloista lähteneitä ja uteliaita tutkijapersoonallisuuksia, väitelleitä tohtoreita. Jopa Mannerheimilla oli taipumusta tutkijantyöhön matkoillaan Aasiassa. Tämä perinne jatkui myös Kekkosen, Koiviston ja erityisesti diplomaattina toimineen Ahtisaaren kohdalla. Suomessa päädyttään hallitsijaa haettaessa “tietäjä iän ikuiseen“, shamaaniin ja Väinämöiseen, ei niinkään sodanjumaliin. Lisäksi mukana on protestanttinen työnarkomania, korkea moraali, kyky ilmaista itseään kirjallisesti ja toimia päättäväisesti sekä samaan aikaan neuvotellen ja sovittelevasti. Suomalaiset presidentit ovat aina olleet, ilman poikkeusta, arvojohtajia, mutta osa myös kohtuullisia visionäärejä, joilla on myös selkeä missio kansakunnan tulevasta tiestä.

Paasikivi kirjoitti väitöskirjan jälkeen tutkielmia ja artikkeleja politiikasta sekä taloudesta ja yliopistoura vaikutti todennäköiseltä hieman Mauno Koiviston tapaan. Hänellä oli lisäksi näyttöä käytännön kokemuksesta, kun hän vuonna 1902 sai hoidettavakseen hallinto-oikeuden apulaisprofessorin viran. Näköpirissä oli lisäksi avautuva uusi professuuri valtio-oikeudesta ja oikeushistoriasta.

Paasikivellä oli hiven pragmaattinen hegeliläis-snellmanilainen näkemys kielen ja kansallisuuden roolista historian kulussa. Hän rakenteli siltoja vanhasuomalaiseen puolueeseen ja varoi polttamasta siltoja sen johtoon, etenkin Yrjö-Koskiseen. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov tuki hänen valintaa valtiokonttorin ylitirehtööriksi ja sieltä jäi aikaa myös kirjoittamiselle sekä politikoida myöhemmin eduskunnassa ja toimia valtiovarainministerinä sekä suomalaisen puolueen keskusvaltuuskunnan jäsenenä.

Kansalli-Osake-Pankin pääjohtajuus vei Paasikiven moniin talouselämän luottamustehtäviin. Hän osallistui itsenäisen Suomen hallitusmuodon rakenteluun ja hänelle maan itsenäisyys oli ikään kuin olosuhteiden tulosta, ei niinkään voimakkaan aktivismin seurausta. Siis lähinnä ajopuu maailmanpolitiikan virrassa ja itsenäisyys “taivaan lahja”, kirjoittaa dosentti Hannu Heikkilä.

Riippumatta ketkä Venäjää hallitsevat, valtaavat he heikkouden hetkellä minkä tahansa kansakunnan, ja silloin suureen naapuriin on syytä pitää ainakin siedettävät suhteet. Geopolitiikalle, maantieteelle emme mahda mitään, hän usein totesi. On olemassa aksioomia, joista johdetut synteesit tahtovat toteutua, hyvä teoria johti hyvään käytäntöön.

Paasikivi osallistui niin kotimaassa kuin Tukholmassa ja Moskovassakin niihin moninaisiin neuvotteluihin, jolla Suomea pyrittiin saamaan irti sodasta. Suhteet Mannerheimiin olivat vaikeat ja myös Ryti piti Paasikiveä ulkona niin kauan kun hallituksen muodostaminen ilman häntä oli mahdotonta. Neuvostoliitto luotti Paasikiveen.

Suomen etujen mukaista oli luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Ulkopolitiikka kulki sisäpolitiikan edellä. Yya-sopimus lopullisesti ankkuroi Suomen. Suomi pysyisi suurvaltaselkkausten ulkopuolella ja estäisi suurvaltasodan syttyessä alueensa käytön ja Neuvostoliittoon hyökkäyksen. Sopimus vakiinnutti Suomen aseman aina kylmän sodan päättymiseen asti.

Paasikiven toisen kauden lopussa vallitsi jo kansainvälisen politiikan suojasää. Sen sijaan sodan jälkeen elettiin ns. “vaaran vuosia” joita luonnehti levottomuudet työmarkkinoilla ja kovaa vauhtia laukannut inflaatio. Sisäpoliittiset kädenväännöt olivat ajalle tyypillisiä.

Tammikuussa 1956 pidetyissä presidentin valitsijamiesvaaleissa Paasikivi ei ollut enää virallisena ehdokkaana. Kun valitsijamiespaikat jakautuivat tasaisesti ehdokkaiden kesken, Paasikiven nimi nousi vielä kerran kompromissiehdokkaana, mustana hevosena. “Musta hevonen” oli valitsijamiesvaalien aikaan vaalien puhutuin ehdokas. Paasikivi sai kuitenkin nöyryyttävän pienen määrän valitsijamiehiä. Hän loukkaantui ja piti sopimattomana nimensä käyttöä toisella kierroksella.

Presidentinvaaleja seuranneet hallitusneuvottelut huipentuivat dramaattisesti juuri maalikuun alkuun, jolloin Paasikiven kymmenen vuotta kestänyt presidenttikausi päättyi ja Urho Kekkonen astui virkaan jota jatkuikin seuraavat 25 vuotta. SAK:n julistama yleislakko alkoi samana aamuna. Äkkipikainen isäntä vetäytyi vaimonsa Allin kanssa lukemisen ja muistelmiensa kirjoittamisen pariin.

Koleerinen ja myös lapsiaan “piiskajaisissa” kurittanut isä oli tuohduksissaan kun häntä paljon paremmista lähtökohdista ponnistavat lapset eivät yltäneet hänen saavutuksiin. Koleerinen Paasikivi oli hankkinut kohtuullisen varallisuuden mm. Keravalta ostetun Jukolan tilan. Tässä hän oli esim. Mannerheimia onnekkaampi joka joutui odottamaan kansan keräämää kolehtia.

Ympäristön paineiden alle Paasikiven aggressiot johtivat lopulta hänen toimittamiseen KOP:n vuosinaan lääkärin, professori Gösta Beckmanin hoitoon. Tämä katsoi Paasikiven hillittömän käyttäytymisen johtuvan pikemminkin luonteesta ja kasvatuksesta kuin hermoviasta. Näin hänen hoitonsa tai hermoja lepuuttavat ulkomaan matkat eivät paljon auttaisi. Näin myöhemmin kävikin ja Paasikivestä liikkui paljon kertomuksia liittyen juuri hänen äkkipikaiseen tapaan reagoida etenkin paineen alla työskennellessään. Rauhaan palaavan maan suurin rauhan rakentaja oli siten itse hyvin rauhaton ihminen.

Urho Kaleva Kekkonen – voimakas vallankäyttäjä

Pielaveden Lepikon torpassa syntynyt Urho Kekkonen (UKK) on oma lukunsa suomalaisten presidenttien joukossa. Puhumme edelleen Kekkosen ajasta ja suuret ikäluokat viettivät nuoruutensa ja työikänsä Kekkosen Suomessa, monelle “Kekkoslovakiassa”. Yhdyskuntarakenteet murtuivat, maaltapako alkoi, maa kaupungistui ja kaupunkilaistui samalla. Radikaalit nuorisoliikkeet kiinnostivat sekä presidenttiä että tämän kirjailija rouvaa.

Kekkosta itseäänkin luonnehti kapinallinen poikamaisuus, poikkeuksellinen äly ja lahjat, urheilullisuus, taisteleva persoonallisuus ja taitava sanankäyttö. Kekkosen pitkä kausi presidenttinä ei selity niinkään hänen lahjoillaan ja pelaajan taidoillaan kuin muiden heikkouksilla, perässähiihtäjiksi kutsuttujen taitamattomuudella. Toisaalta Kekkonen oli itsekin suurmies suurine heikkouksineen, hänen vannoutuneen kilpailijan Veikko Vennamon sanoja siteeraten.

Kenestäkään Suomen presidenteistä ei ole kirjoitettu niin paljon kuin juuri Kekkosesta eikä kukaan presidenteistämme kirjoittanut likimainkaan niin paljon kuin myllykirjeitään suoltanut UKK. Valta oli lopulta niin keskittynyt ja UKK:n valvonnassa ettei maakuntalehden vähäisin toimittajakaan uskaltanut lausua poikkipuoleista sanaa saamatta myllykirjettä. Helsingin Sanomien pilapiirtäjälle Kari Suomalaiselle UKK oli ehtymätön luovuuden lähde ja aarreaitta. Toisaalla juuri hänen kaltaiset konservatiiviset median edustajat pitivät yllä Kekkosesta kasvanutta myyttiä.

Presidentin valta oli Suomessa käytännössä liki rajatonta, jos presidentti niin tahtoi ja sellaista valtaa itselleen halusi. Tässä Suomen valtiomuoto oli mennyt aikanaan omituiseen suuntaan ja pohtimatta niitä persoonallisuuksia, jotka valtaa tulisivat myöhemmin käyttämään.

Malli oli hankittu 1700-luvun kuninkaiden Suomesta ja myöhemmin tsaristisen keisareitten Venäjän alla alusmaana eläen ja nöyristellen. Vapaa kansalaisyhteiskunta haki raivokkaan ja koleerisen Paasikiven lasten tapaan itselleen uutta isähahmoa, kuningasta tai keisaria. Syntyi Paasikiven-Kekkosen linja, poliittisesti kiveen hakattu Yya-sopimus ja bilateraalinen kauppa Neuvostoliittoon. Yöpakkashallitukset, noottikriisit ja pelon ilmapiiri, presidentin hallitukset.

UKK vakiinnutti oman asemansa juuri tässä sotien jälkeisessä kylmän sodan ilmastossa sekä hyödyntäen kansakunnan opportunistisia heikkouksia, heikkoa omanarvontuntoa, itsetunnon puutteesta syntyviä valuvikoja autonomian ajan Suomen siirtyessä tasavallaksi kuningasvallan välinein ja hengessä oivaltamatta sotien aiheuttaman ylimenokauden jatkuvan Suomessa traumoineen yli kahden sukupolven ajan ja perintönä 1100-luvulta alkaneista hallitsijoistamme, joista osa oli vaikeasti mieleltään sairaita.

Vasta kylmän sodan päätyttyä, ja pääministeri Mauno Koiviston kieltäytyessä eroamasta tehtävästään, Kekkosen voimat uupuivat ja hänen vanhenemistaan sekä alzheimerin taudin etenemistä seurattiin yhtäällä hämmentyneinä ja toisaalla helpottuneena, surullisina.

Kekkonen oli perheensä esikoispoika. Se näkyi hänen käytöksessään. Hän kävi lukionsa Kajaanissa ja suoritti oikeustutkinnon sekä väitöskirjansa “Kunnallinen vaalioikeus Suomen lain mukaan” kohtuuajassa 36 -vuotiaana. Samana vuonna hänestä tuli Maalaisliiton kansanedustaja ja vain kolme vuotta myöhemmin oikeusministeri, myöhemmin ulkoministeri, moninkertainen pääministeri ja ensimmäisen kerran hän oli ehdolla presidentiksi vuonna 1950 tulematta valituksi.

Seuraavissa vaaleissa vuonna 1956 hän sai yhden äänen enemmän kuin Fagerholm ja tuosta äänestä käytiin keskustelua kauan. Se olisi kuulunut tulla Fagerholmille mutta joutui uurnaan Kekkosen ylimääräisen valitsijamiehen avustamana. Vuonna 1962 vaalit olivat liki normaalit noottivaalit, mutta sen jälkeen ne muuttuivat ja viimeiset valinnat suoritettiin poikkeuslailla tai poikkeusoloiksi tulkituissa vaaleissa, joissa presidentit olivat Kekkosia.

Kekkonen havitteli ensin yliopistouraa, mutta käänsi myöhemmin tavoitteet urheilutaustan ja Maalaisliiton avulla urheilupolitiikkaan sekä päästyään toisella yrittämällä eduskuntaan Cajanderin “punamultahallituksen” ministeriksi. Talvisodan aikana Kekkonen nimitettiin siirtoväen huollon keskuksen johtoon. Pekka Peitsenä hän valoi uskoa Saksan aseiden menetykseen.

Kun sodan tuulten suunta oivallettiin Suomessa oikein, myös Pekka Peitsi kääntyi tuulien mukaan ja alkoi puhua geopolitiikasta, jossa pienen maan oli sopeuduttava realiteetteihin. Tämä sama politiikka ohjasi häntä myös sodan jälkeen. Paasikivi ymmärsi Kekkosen arvon ja otti hänet oikeusministeriksi

Kekkosen tarkoitus oli laatia ulkopolitiikka, joka vahvistaisi hänen sisäpoliittista asemaansa. Kekkosen toistuvia hallituksia ei katsottu hyvällä, kun tiedettiin hänen pyrkivä presidentiksi. Talous- ja valtapoliittinen jakolinja kulki SDP:n ja Maalaisliiton välillä. Kuningastien esteenä oli SDP:n ja oikeiston ennennäkemätön mustamaalauskampanja Paasikiven hakiessa itselleen manttelinperijää juuri Kekkosesta.

Kirjoitettiin ja puhuttiin viinasta, naisista, tappeluista, moraaliltaan ala-arvoisesta ihmisestä. Kaunat jatkuivat läpi koko Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden, joka tarjosi myös Neuvostoliitolle mahdollisuuden puuttua Suomen sisäisiin asioihin.

Yleislakko ei ollut kuitenkaan protesti Kekkosen valinnalle vaan heijasteli ajan syviä taloudellisia ja poliittisia eturistiriitoja. Jatkossa Kekkonen joutuikin turvautumaan usein toimitusministeriöihin ja Maalaisliiton K-linjaan, lähimpiin kannattajiinsa. Samalla Neuvostoliitto antoi tukensa Kekkoselle ja talouselämän “punaiset” vuorineuvokset ymmärsivät Kekkosen vaikutusvallan mahdollisuudet. Syntyi kahden maan johtavien poliitikkojen välinen vuoropuhelu, luottamuksellinen kanssakäynti.

Yöpakkashallituksen aikana kävi selväksi ettei hallitus, joka nautti eduskunnan luottamusta voisi menestyä nauttimatta samalla presidentin luottamusta. Lisäksi oman puolueen tuli olla lojaali presidentilleen ja tämän ulkopoliittisille pyrkimyksille.

Varovainen integroituminen länteen oli alkamassa. Puunjalostusteollisuus piti Finneftaa välttämättömänä ja Kekkonen uudelleenvalintansa varmistusta. Syntyi noottikriisi, jolla oli sekä sisä- että ulkopoliittinen tehtävä. Suomi oli pidettävä Neuvostoliiton vaikutuspiirissä ja samalla varmistettava Kekkosen uudelleenvalinta.

Kekkonen hankki pelivaraa lännessä ja sai vuonna 1961 puolueettomuustunnustukset.
Toisen presidenttikauden alkaessa Kekkosen ulkopoliittinen johtajuus oli jo kiistaton.
Jää alkoi sulaa SDP:n suuntaan ja syntyi kansanrintama.

Energinen Kekkonen vei valtansa puolueiden ja järjestöjen henkilövalintoihin. Valtansa huipulla Neuvostojohto viljeli koko ajan käsitettä “luottamus”. Etykin profiloima Kekkonen oli valtansa huipulla. Ajan merkkejä ei vielä nähty – Kekkonen poti muistihäiriöitä. Puoluejohtajien omat etulaskelmat sokaisivat.

Kekkosen kuoltua hänen pitkä valtakautensa joutui suurennuslasin alle. Osa porautui hänen persoonaansa, osa vallankäyttöön. Osa näki hänet itsevaltiaana keisarina, parlamentarismista piittaamattomana häikäilemättömänä pelurina, osa taas isähahmona, joka aina ajatteli kansakuntansa parasta. Neuvostoliiton arkistojen avauduttua molemmat näkemykset ovat saaneet tukea. Eniten puhuttiin kuitenkin suomettumisesta, jolla tarkoitettiin Kekkosen aikaa. Kun koko kansan kalamiehestä ja metsästäjästä, hänen ajastaan ja kirjeistään Sylville on kulunut riittävän kauan, myös viileämpi analyyttinen tulkinta lisääntyy ja mustavalkoiset käsitykset vähenevät.

Maailmansotien välinen aika

Ennen vallankumousten alkua ja Euroopan hullua vuotta 1848 takana olivat Napoleonin sodat, Yhdysvaltain ja Iso-Britannian käymä sota, orjuuden päättyminen sekä viktoriaanisen ajan alku, jolloin Yhdistynyt kuningaskunta oli Euroopan johtava mahti. Vuosisadan alussa Espanjan ja Portugalin siirtomaat itsenäistyivät Latinalaisessa Amerikassa ja Irlantia kohtasi suuri nälänhätä.

Karl Marx kirjoitti kommunistisen manifestin ja Krimin sotaa edelsi Charles Darwinin teos evoluutiosta, lajien synnystä. Yhdysvallat kävi verisen sisällissotansa ja syntyi käsite “villi länsi”. Japanissa toteutettiin Meiji-restauraatio ja syntyi Itävalta-Unkari, Suezin kanava avattiin. Saksa yhdistyi Preussin johdolla ja Italia yhdistyi sekin. Yhdysvaltain ja Espanjan sota päätti Espanjan suurvaltakauden. Yhdysvaltain asema alkoi nousta läntisenä suurvaltana.

Teollinen vallankumous jatkui, rautatie, lennätin ja puhelin levisivät maailman kaikille laidoille, muuttoliike kohti Yhdysvaltoja ja Australiaa kasvoi. Elokuvat, sähkövalot, valokuvas, radio ja auto sekä öljyn tisleet tulivat tutuiksi. Fysiikan, kemian ja tähtitieteen aloilla tehtiin suuria löydöksiä. Käsitteet radioaktiivisuus, röntgensäteily, ultraviolettisäteily, sähkön ja magnetismin yhteys, energian säilymisen laki ja pian myös suhteellisuusteoria tulivat tutuiksi. Evoluution ohella biotieteet etenivät ja mikrobit opittiin tuntemaan, lääketiede pelasti miljoonia vastasyntyneitä.

Tultaessa historian toistaiseksi merkittävimmälle 20. vuosisadalle suuria yhteiskunnallisia muutoksia edelsivät valtaisat teknologisten, ideologisten, sosiaalisten ja taloudellisten innovaatioiden vuoksiaallot. Niitä seurasivat ennennäkemättömät teolliset sodat ja kansanmurhat.

Rinnakkain kulkivat pohjaton sadismi ja pahuus, ihmiskunnan pimeimmät teot sekä toisaalla upeimmat kulttuuriset saavutukset. Samaan ajanjaksoon mahtuivat kirjailijoista Charles Dickens, Victor Hugo, Edgar Allan Poe, Mark Twain, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski. Johann Wolfgang von Goethe, Jules Verner, Elias Lönnrot, Aleksi Kivi, Johan Ludvig Runeberg, Sakari Topelius, Oscar Wilde, Henrik Ibsen, Gustave Flaubert, Honore de Balzac, Jack London, Minna Canth jne. sekä taiteilijoista Beethoven, Brahms, Verdi, Gogh, Chopin, Gauguin, Toulouse-Lautrec, Renoir, Rodin, Monet, Manet, Degas, Klimt, Mucha jne.

Kaikkialla oli suurta muutosta, poikkeuksellista lahjakkuutta ja samalla 1900-luvun alun eurooppalaisten suurvaltojen hegemoniaa, imperialismia. Näistä merkittävimmät olivat Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä.

Kaikkialla eteni nationalistinen aate ja suurvaltapolitiikan uusin vaihe. Vuosisadan alkuun tultaessa, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, 85 % maapallon pinta-alasta oli eurooppalaisten hallussa. Imperialismia perusteltiin näkemyksellä, jonka mukaan siirtomaiden alistettu väestö olisi eurooppalaista alempiarvoista.

1910-luvulle tultaessa Euroopan suurvaltojen välit olivat kaikkialla kireät. Siirtomaavallat alkoivat havitella toistensa siirtomaita. Sotilaallinen uhittelu ja asevarustelu kiihtyi teknologian kehityksen myötä. Teknologia huipentuikin asevarustelussa juuri merellä, vasta myöhemmin ilmassa. Yhden maan joutuminen sotaan veti helposti mukaansa myös muita. Taustalla oli sotilasliittoumat.

Balkanin kriisi laukesi uudelleen arkkiherttua Frans Ferdinadin, Itävalta-Unkarin kruununperillisen, murhaan. Venäjä oli luvannut suojella Serbiaa, Saksa Itävalta-Unkaria. Ranska Venäjän liittolaisena oli sekin valmistautumassa sotaan.

Saksan julistettua sodan Venäjälle ja Ranskalle ensimmäinen maailmansota oli valmis käynnistymään. Britannia tuli mukaan Belgian tueksi sen jouduttua ensin osaksi sotaa käyviä maita. Myöhemmin Italia liittyi Ranskan ja Venäjän liittolaiseksi, Turkki ja Bulgaria Saksan sekä Itävalta-Unkarin rinnalle. Kun Saksan johtama liittouma jäi vihollistensa väliin, tähän liittoumaan kuuluvia maita kutsuttiin keskusvalloiksi. Vastakkainen puoli tunnettiin ympärysvaltoina.

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Saksan, Venäjän, Turkin ja Itävalta-Unkarin imperiumit tulivat tiensä päähän. Alueellisten järjestelyjen myötä Itä-Eurooppaan syntyi uusia valtioita: Suomi itsenäistyi Venäjästä jo siellä tapahtuneen vallankumouksen myötä 16. joulukuuta 1917 kun taas Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät Venäjästä sodan jälkeen.

Saksan imperiumi purettiin täysin, sen siirtomaat siirtyivät ympärysvalloille, armeijan kokoa rajoitettiin voimakkaasti ja se sai maksaakseen suunnattomat sotakorvaukset. Ankara rauhansopimus ja Saksan tuomitseminen yksin syylliseksi sotaan herättivät saksalaisissa katkeruutta. Voimaton trauma muuttui keskiluokan köyhtymisen ja työttömyyden kautta vihaksi. Toista maailmansotaa odotettiin.

Suomen kohdalla itsenäistymien kulki verisen sisällissodan kautta ja sen arvet umpeutuivat lopullisesti vasta toisen maailmansodan alkaessa ja sitä edeltäneessä talvisodassamme ja presidenttiemme ponnekkaan työn kautta.

Tämän ensimmäisen tasavaltamme presidentit olivat tiukasti kiinni siinä maailmassa, jossa yhtenä osapuolena olivat siteemme Venäjään ja toisena lähes tuhatvuotiset juuret Ruotsiin sen Itämaana, alusmaana. Taustalla oli hallintokoneisto, oma valuutta ja kakki ne itsenäisen valtion instituutiot, joita oli käytetty jo yli sadan vuoden ajan Venäjän autonomisena osana. Tässä muutokset olivat vähäisiä, eikä itsenäisyysjulistusta ja sen muutoksia juuri edes huomattu karuttomassa suomalaisessa ilmapiirissä.

Ensimmäisten presidenttiemme tausta oli lähellä tsaarin ajan venäjää tai Ruotsin vallan monarkiaa, usein samaan aikaan molempia. Oli lähdettävä rakentamaan maata, jonka sidos idän ja lännen välissä oli löydettävä sillanrakentajan diplomatian ja puolueettoman ulkopolitiikan kautta, ei niinkään sitoutuen mihinkään sellaiseen liittoumaan, joka uhkaisi luoteisen Venäjän ja Pietarin tai Pohjois-Euroopan herkkää tasapainoa. Toisen maailmansodan aattona nuoren tasavallan presidentti ja hallinto, koko kansakunta, joutui heti tulikokeeseen ennen talvisodan syttymistä ja myöhemmin jatkosodan alkaessa. Yhtenäisen kansakunnan rakentaminen ja parlamentaarinen demokratia olivat suuria missioita.

Vuonna 1919 hyväksytty hallitusmuoto oli terävärajainen, mutta samalla joustava valtiollisen toiminnan kehys. Sen puitteissa tasavallan presidentin asemaa voitiin vaihdella laajasti tilanteiden ja henkilöiden mukaan. Vuoden 2000 uusi perustuslaki vahvisti taas parlamentaarista hallitustapaa.

Länsi Euroopassa valtiollisten järjestelmien yleinen kehityssuunta oli ollut jo kauan siirtyminen hallitsijakeskeisestä hallitustavasta parlamentaariseen. Hallitustehtävät olivat siirtyneet pääministerille ja hänen ministeristölleen, jotka oli sidottu luottamusvaatimuksin kansaneduskuntaan. Monarkit olivat jääneet koristeellisiksi valtionpäämiehiksi, ja valinnaisten presidenttien toimitila oli sekin rajattu vahvasti.

Suomi teki tässä poikkeuksen ja edusti Ranskan tapaan ainoana puolipresidentillistä hallitustapaa, jonka tausta oli pitkässä traditiossa osana sekä Ruotsin vallan monarkiaa että tsaristisen Venäjän keisarivaltaa.

Suomen irrotessa Venäjästä maassa oli jo toimiva valtiollinen rakenne eduskuntineen, hallituksineen ja puolueineen. Vain valtionpäämies puuttui. Koska hallitsijavalta oli vuosisatojen aikana syvälle juurtunut, päädyttiin perustuslailliseen monarkiaan, johon oli vain haettava siniverinen kuningas. Hänetkin kyllä kutsuttiin mutta sodan tuulet ja Saksan tappio muutti mielet.

Se mitä taas 1800-luvulla oli tapahtunut Ruotsissa, ei koskettanut Suomea ja tältä osin oma hallintomme oli jäänyt 110 vuotta ajastaan jälkeen tai seuraili hivenen tsaristista Venäjän hallintoa. Toisaalla kansalaissodan kärjistämä yhteiskunnallinen tilanne edellytti lujaa hallitusvaltaa ja niin syntynyt presidenttivalta oli oman aikansa tuote jota vasta myöhemmin on muutettu ja eniten presidentti Mauno Koiviston kaudella ja hänen omasta aloitteestaan.

Suomessa on edelleen vallalla eräänlainen hallitsijan ja kansan välinen rinnakkaiselo, topeliaaninen maailmankuva. Sen poisoppiminen on ollut vaikeampaa kuin uuden oppiminen ja hyväksyminen. Presidentti päättäjänä ja erotuomarina on ollut mallina hyväksytty ja vahvaa presidenttiä on haettu etenkin vaikeina aikoina. Nykyisin puhutaan jo arvojohtajasta, ei enää pelkästään ulkopolitiikan johdosta.

Kaksinapainen ja dualistinen johto kirjattiin hallitusmuodon toiseen pykälään, jossa ensin mainitaan eduskunta kansan valtuuttamana toimijana, mutta kohta perää todetaan, että ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille.

Hallituksen asemaan ei valtiosäännön rakentamisen vaiheessa juurikaan puututtu. Se jatkoi autonomian ajan senaatin toimintaa. Tosin vanhentuneena ja ilman sellaisia muutoksia, joita Ruotsissa monarkiana oli tapahtunut sadan vuoden aikana.

Oleellista oli että presidentti sai oikeudet muotoilla yhteiskuntapolitiikkaa, hänellä oli mahdollisuus ratkoa valtiollisia ristiriitoja sekä tarvittaessa puuttua muiden toimijoiden työhön niiden säätelijänä. Taustalla oli pohjoismainen kuningasvalta ja sen hallitsijakuva, johon kuului lainsäädäntövaltaa, budjettivaltaa, ulkoasianvalta ja nimitysvalta, sotavoimien ylipäällikkyys, hallinnon yleinen silmälläpito, armahdus- ja erivapausvalta sekä Suomen kansalaisuuden myöntäminen.

Valtionpäämies jäi Suomessa yksin, ilman omaa esikuntaa. Presidentin kanslia pysyi vähäisenä. Presidentti Paasikivi tokaisikin viran oleva yksinäisen miehen puurtamista, jossa vierellä on vain adjutantti ja liikahtaminen minne tahansa saa aikaan Porilaisten marssin kajahtamisen.

Käytännössä presidentin valtaan kuuluvien asioiden valmistelu tapahtuukin ministeriöissä. Päätökset tehdään valtioneuvoton istunnoissa, jossa läsnä on oltava vähintään viisi ministeriä. Presidentti ei ole Suomessa sidottu esittelevän ministerin kannanottoon ja tässä hallitusmuotomme poikkesi muista parlamentaarisista valtioista. Käytännössä istunnot ovat kuitenkin ritualistisia ja hallitusvallan jäänne, joihin ei sisälly vähääkään asiallista pohdintaa.

Kaarlo Juho Ståhlberg – ensimmäinen presidentti

K.J. Stålbergia on pidetty yhtenä arvostetummista presidenteistämme. Hän korosti laillisuuden ja parlamentaarisuuden periaatteita ja lainoppineena loi Suomen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä vallankäytön uudet muodot. Hän ei osallistunut vuoden 1925 vaaleihin, koska ei katsonut olevan sopivaa saman henkilön olevan yhtäjaksoisesti kahta kautta presidenttinä. Myös tässä hän osoitti suoraselkäisyyttä ja poikkesi etenkin Urho Kekkosen kauden vallankäytöstä.

Suomusalmella syntynyt kappalaisen poika oli jo kouluaikana teräväpäinen ja hänen
kerrotaan kävelleen matkan yliopistolle Helsinkiin tutustuen samalla maakuntiimme ja niiden talonpoikien elämään. Hän oli porvarissäädyn edustaja valtiopäivillä ja myöhemmin nuorsuomalaisten kansanedustaja. Eduskunnan valitsemana presidenttinä hän sai 143 ääntä, C.G.E. Mannerheim 45 ääntä, Lauri Kr. Relander (maal.) yhden äänen ja Väinö Tanner (sos.dem.) yhden äänen.

Routavuosina maltillinen Ståhlberg edusti passiivista vastarintaa venäläispyrkimyksiä vastaan ja oli valmis henkilökohtaisiin uhrauksiin. Hänet erotettiin virastaan, kun hän kieltäytyi laatimasta ja varmentamasta erästä asevelvollisuuskysymyksiin liittyvää kirjelmää.

Periaatteen miehenä Ståhlberg joutui tutkijana ja virkamiehenä sekä poliitikkona tutustumaan perusteellisesti yhteiskunnan toimintaan, mutta myös kansakunnan sisäisiin tuntoihin. Hän oli analyytikko, loistava asioiden yhdistäjä, johdonmukainen, ja harkitsi tarkkaan tekojensa merkityksen.

Ståhlberg oli käytännössä korvaamaton Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella. Ståhlbergille kansalaissodan syyt olivat selvät ja hän tulkitsi ne lainoppineen juristin näkökulmasta. Toisaalta hän korosti ettei kapinan tuottamaa tilaisuutta käytettäisi taantumuksen ja luokkaetujen hyväksi.

Ståhlberg joutui virassaan osoittamaan myös miten presidentti virassaan käyttäytyy. Mallia etiketille haettiin mm. Svinhufvudilta ja Mannerheimilta. Allekirjoitus K.J.S. luettiin virkamiesten kohdalla usein leikillisesti Keisari ja Suuriruhtinas.

Etäinen ja korrekti ensimmäinen presidenttimme kirjoitti tärkeimmät puhteet itse. Hän oli hyvin selvillä antamistaan lakien ja asetusten sisällöstä. Näin hänellä oli suurempi vaikutus kuin vaikkapa Mannerheimilla valtionhoitajan tehtäväkuvaan. Sitä lisäsi ahkeruus ja tarkkuus, liki perfektionistinen tapa tutustua yksityiskohtiin ja muistaa ne osana kokonaisuutta. Lainsäädäntö oli hänen työnsä ja harrastuksensa.

Marsalkka Mannerheimilla ja oikeistolla oli Ståhlbergiin kärjistyneet suhteet ja hänen saapuessa osoitettiin mieltä jäämällä istumaan. Etenkin ruotsinkielisen lehdistön kohdalla hän oli pilkanteon ja vähättelyn kohde, kirjoittaa dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen kirjassa Suomen Hallitsijat (2000).

Lapuanliikkeen vuosina Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun herätti syvää pahennusta. Se herätti myös suurta huomiota ulkomailla. Etenkin Ruotsissa ilkuttiin suomalaisen demokratian keinoille äärioikeiston välineinä.

Ståhlbergin totisen julkisuuskuvan ja leppoisan kuuden lapsen isän yksityisminän välille on jäänyt omituinen ristiriita. Pakenemista julkisuudelta “auttoi” Ståhlbergin taipumus änkyttää ja pääsääntöisesti hän lukikin puheensa siksi aina paperilta.

Ståhlbergin ensimmäinen avioliitto pikkuserkun kanssa päättyi vaimon äkilliseen sairastumiseen ja kuolemaan. Toinen avioliitto oli jo pieni oman aikansa mediatapahtuma, jota lisäsi uuden rouvan kirjalliset taipumukset ja näin presidenttiparista tuli oman aikansa julkkiksia. Ståhlbergin julkisuukuva pehmeni aikalaisilleen. Presidentti ei ollut kuningas eikä keisari.

Ståhlberg oli ensimmäinen Suomen hallitsija, joka kykeni luomaan kokonaan uuden vallankäytön muodon toimimalla samalla rojalistina välittäen demokratian ja parlamentarismin aatetta kansakunnalle sen uudessa ympäristössä. Hän oli samaan aikaan sekä kiitelty että kiistelty persoona. Hän on ollut kuitenkin ehkä kiistattomin toisen maailmasodan jälkeisessä Suomessa presidenteistämme. Hänen asemansa ja merkityksenä on noussut vanhempana valtiomiehenä, asiaintuntijavaikuttajana, jonka mielipide painoi aina poliittisia linjauksia tehtäessä

Lauri Kristian Relander – tuntemattomin presidentti

Viipurin läänin maaherran virasta presidentiksi valittu Lauri Kristian Relander sai pian valintansa jälkeen vankan kannatuksen kansan parista. Kurkijoella Laatokan rannalla syntynyt Relander oli karjalaismies, tutkijataustainen ja näkyvän poliittisen uran luonut maalaisliittolainen yllätyspresidentti. Agronomitaustainen, siementen itävyydestä väitellyt Relander, tunsi agraarin Suomen olot. Yliopistokaudellaan hän oli tutkijana kiistelty, ura alkoi maatalouskoelaitokselta (nykyinen MTT) ja kiistellyt tutkimukset veivät perustaa tiedemiehen uralta. Näin Relanderista tuli virkamies ja poliitikko ja 41 -vuotiaana presidentti.

Pienen ja köyhän maalaisliiton kautta ura syntyi puhtaasti aatteelliselta perustalta ja vahvisti kannatusta etenkin, kun puolue tarvitsi poliittisen painoarvon kasvaessa akateemisia, kielitaitoisia ja esiintymiskykyisiä poliitikkoja vaativiin tehtäviin.

Itse vaalitilanne muistutti hieman tämän päivän vaalejamme. Ståhlbergin kieltäytyminen vaaleista ei tuonut suurta joukkoa uusia ehdokkaita ja maalaisliitto meni vaaleihin sammutetuin lyhdyin. Vasta valitsijamiesvaalien jälkeen, Kyösti Kallion, J. Pehkosen ja Santeri Alkion kieltäydyttyä, puolueen karjalaissiiven ehdokas Relander tui valituksi porvareiden äänillä. Hänellä oli vähiten vastustusta.

Ruotsinkielinen puoliso Signe Relander ja maltillinen suhtautuminen kielikysymykseen auttoi ruotsalaisten äänten hankinnassa ja maanpuolustushenkisenä oikeistomaalaisliittolaisena myös kokoomus oli taipuvainen hyväksymään Relanderin.
Ruotsinkieliset letkauttivatkin äänestäneensä rouva Relanderia, seurapiirinaisena tunnettua Signe Maria Östermania, ei hänen miestään.

Vastaavaa oli havaittavissa myös Ståhlbergin kohdalla hänen etenkin toisen vaimonsa apteekkarinleski Ester Hällströmin ollessa hyvin sosiaalisen ja hänen kirjansa “Sunnuntaita” myytiin yli 50 000 kappaletta. Presidenttiparista tuli aikansa julkkis ja vaimo muutti Ståhlbergin ja samalla presidenttiyden kuvaa pehmeämmäksi pois vanhasta keisarimyytistä ja kuningasajan jäykkyydestä.

Dramatiikkaa taas lisäsi Tarton rauhan kymmenvuotispäivänä tapahtunut avioparin kyyditys itärajalle. Se käänsi yleisen mielipiteen oikeistoradikalismia ja laittomuuksia vastaan, toisin kuin oli ajateltu. Rakastettuun vaimoon ja perheeseen kohdistuva hyökkäys oli poliittinen virhe.

Relanderin poliittinen toiminta näkyi hänen aiemmissa tehtävissään. Maalaisväestön ja etenkin maatalouden menestyminen oli sydämen asia. Tähän oli syytäkin, sillä valtaosa väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta ja kaupungit, paleluelinkeinot, olivat kovin vaatimattomia. Kansallinen sopu taas edellytti vasemmistolta pelisääntöjen hyväksymistä ja nationalisteilta kielisopua.

Relanderin, “Reissu-Lassin“, kokemattomuus ja nuori ikä söi auktoriteettia ja Ståhlberg ei arvostanut seuraajaansa. Kun nämä henkilöinä olivat liki vastakohtia, kahden presidentin alituinen vertailu kiusasi Relanderia. Herkkä, epävarma ja tunneihmisenä itsestään arka Relander muuttui itsetunnoltaan heikoksi ja pienikin kritiikki tai loukkaus kosketti syvältä. Hän alkoi seurata vainoharhaisesti ympäristöään ja oli taipuvainen kuuntelemaan auktoriteetteja, omia luotettuja korvaankuiskuttelijoita.

Relanderin asemaa heikensi se, ettei hän miettinyt loppuun saakka presidentin tehtäviä ja roolia suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä. Kun apua ei tullut edeltäjältä, kantapään kautta saatu oppi oli hidasta ja kallista. Puuhakas presidentti toimi linjattomasti ja epäsopu omiin tukijoihin myös maalaisliiton sisällä kasvoi, etenkin Kyösti Kallion suuntaan. Kallio saattoi seurassa vaatia presidenttiä vaikenemaan kun tämä puhui joutavuuksia. Kallio oli taas talonpoikana arvostettu mm. Mannerheimin suunnalta, mikä oli erityisen poikkeuksellista.

Relanderilla oli vaikea ymmärtää puoluepoliittista parlamentarismia ja hän korvasi sen välittömällä karjalaisella luonteellaan ja soitellen sekä tapaillen poliitikkoja välittämättä poliittisista intriigeistä lainkaan. Häneltä puuttui kokonaan vaikutusvaltainen lojaali neuvonantajien piiri. Liian avoin viestitys antoi aseita huhuille, viestinviejille, juoruille, joita herkkätuntoinen karjalainen myöhemmin pyrki epätoivoisesti oikomaan. Syntyi vaikutelman oman aikamme Matti Vanhasesta mediamyllytyksessä.

Kun presidentti vastusti vihankylvöä ja ilkeämielisyyttä, pyrki eheyttämään kansakuntaa, tehtävä kävi raskaaksi Relanderin valitsemilla menetelmillä. Lisäksi oikeistolainen ideologia näkyi niissä liian päälleliimattuna. Suhde vasemmistoon oli tunnepohjaisen kielteinen. Aktiivisuus ja impulsiivisuus näkyi hallitusten muodostajana ja myös Väinö Tanner sai mahdollisuuden muodostaa vähemmistöhallituksen.

Ulkopolitiikassa Relender oli salonkikelpoinen ja teki valtiovierailuja Viroon, Latviaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan hakien sujuvana esiintyjänä myötätuntoa nuorelle kansakunnalle. Hän toi presidentin alas jalustalta keisariajan muistona ja valtionhoitaja Mannerheimin, Svinhufvudin ja Ståhlbergin jäljiltä, oli kansaa lähellä ja pidetty juhlapuhuja, pehmeä-ääninen ja huolellisesti artikuloiva toisin kuin änkyttävä Ståhlberg. Myönteinen kiinnostus lisäsi kansakunnan ymmärrystä naapuruussuhteistamme viikkolehtiä lukien. Matkojen kalleus taas johti kritiikkiin josta nimen epiteetti “Reissu-Lassi“. Suomi oli köyhä maa ja matkustamista oli harrastettu lähinnä vain kävellen tai hevospelillä Ruotsin kuninkaan sotaretkillä.

Toiselle kaudelle Relanderia ei enää valittu ja hän tuki parhaansa mukaan P.E. Svinhufvudia kaadettaessa ensin Kyösti Kallion hallitusta sekä koottaessa Svinhufvudin koalitiohallitusta. Hän oli Svinhufvudin tukena myöhemmin presidentinvaaleissa Kyösti Kallion kaatajana.

Presidentin kauden päätyttyä Relander unohtui tuntemattomaan ja hänet muistetaan lähinnä myönteisestä suhtautumisesta oikeistoradikalismiin. Kun hänen päiväkirjansa avattiin havaittiin, kuinka hänen asemansa oli ollut merkittävämpi kuin mitä aiemmin oli tulkittu dosentti Jukka-Pekka Pietiäisen arvioimana. Toisaalta hän oli astunut hänelle aivan liian suuriin saappaisiin pohdittaessa presidentin asemaa ja valtaa keisariajan jälkeisessä Suomessa sekä niitä haasteita, joita vuosikymmen toi myöhemmin mukanaan.

Pehr Edvin Svinhufvud – itsenäisyystaistelija

Ukko Pekkana tunnettu Svinhufvud hallitsi aikansa median ja hän oli kokenut itsenäisyystaistelun veteraani. Dosentti Juha Mylly kuvaa häntä jyrisevä-ääniseksi maan isäksi hänen komentaessa radiopuheessaan suojeluskuntalaiset kotiin Mäntsälän kapinasta. Sääksmäen Rapolassa syntynyt Ukko Pekka oli valtiopäivillä sukunsa ja ritariston ja aateliston edustajana jo 1800-luvun loppuessa sekä Senaatin puheenjohtaja (ns. itsenäisyyssenaatti) ja ensimmäinen valtionhoitaja Suomen itsenäistyessä sekä pääministeri ennen presidentiksi valintaansa.

Svinhufvud menetti merikapteeni isänsä jo varhain lapsena Kreikan vesille ja kasvatus jäi isovanhemmille. Nämä taas menettivät taloussotkuissa suvun kartanon. Nöyryytetty perhe asui sukulaisten nurkissa mutta pojan koulutuksessa ei tingitty. Kasakunnan ensimmäinen palvelija hankki itselleen sekä historiallis-kielitieteellisen tutkinnon että lakimiesuran. Molemmilla oli jatkossa käyttöä.

Pekka “Poku” puhui perhepiirissä suomea ja vaimo Ellen äidinkieltään ruotsia. Liitossa syntyi kuusi lasta ja presidentinlinnan salonki oli ahkerassa käytössä erämiehen ja mestariampujan vaimon ottaessa vastaan vieraitaan.

Patriootti muistutti suomalaisia maan suurista poliittisista taisteluista ja loi uskoa vaikeina aikoina. Vielä Moskovan neuvottelujen aikaan 1939 Svinhufvud yritti turhaan päästä Saksaan puhumaan Suomen puolesta. Jatkosota herätti hänessä vanhat heimokansalliset unelmat ja aseveljeyden Saksan kanssa, kirjoittaa dosentti Juha Mylly (2000) korostaen näin Ukko Pekan jäämistä valkoisen aatteensa vangiksi.

Ukko Pekka oli konstailematon maalaismies, karhumainen, vaatimaton, karhea perussuomalainen, jossa kansa saattoi samaistua suomalaisuuteensa. Tällaisia tapaa politiikassa vieläkin. Paavo Lipposessa ja Timo Soinissa voisi nähdä jotain samaa kuin Ukko Pekassa. Ehkä jotain samaa nähtiin myös Urho Kekkosessa. Etäinen Ståhlberg oli vieraampi ja aristokraattinen Mannerheim jatkoa keisarikauden ylipäällikön ja marsalkan kansalliselle symbolille. Aika vain ajoi Svinhufvudin ohi.

Venäläisen ylivallan silmissä Svinhufvudin syntilista oli pitkä ja synkkä. Se lisäsi hänen suosiotaan kansan keskuudessa. Ukko-Pekan Siperian matka alkoi joulukuussa 1914 ja vaimo Ellen palasi Suomeen hoitamaan lapsiaan ja maatilaa. Monia seikkaluja sisältänyt matka Siperiassa, sen synkimmässä kolkassa Tomskin kuvernementissa, opetti muutakin kuin metsästystaitoja ja paluu kotimaahan alkoi vallankumouksen melskeiden levittyä Suomeen vuonna 1917. Kotiin Svinhufvud palasi riemusaatossa.

Itsenäisyyssenaatin ja porvarillisena luotsina Svinhufvud hoiti itsenäisyysjulistuksen antamisen ja varsinainen itsenäisyysjulistus hoidettiin eduskunnassa 6. joulukuuta. Venäläinen sotaväki oli poistettava maasta ja palautettava laillinen järjestys.

Kansalaissodan jälkeen Svinhufvudista tuli toukokuussa 1918 maan ensimmäinen valtionhoitaja. Hänen ja J.K. Paasikiven johtamana Suomi asettui ulkopolitiikassaan tukevasti Saksan vanaveteen.

Juuri Svinhufvudin oikeustaistelijan mentaliteetti, ulkopoliittinen kokemattomuus ja lähes sokea Saksa-ihailu antoivat laihat eväät tulevan maailmansodan realistiseen pohdintaan. Lisäksi Svinhufvud oli valtiomuodossa monarkian kannalla, tosin epäröiden. Valittu kuningas Friedrich Karl ei kuitenkaan koskaan päässyt Suomeen sen jälkeen kun Saksa luhistui ja joutui alistumaan aselepoon. Voittajavaltiot painostivat Svinhufvudin eroamaan.

Oli lähelle ettei Suomi joutunut Versailles’n rauhanteossa hävinneiden riviin Saksan rinnalla.

Ukko Pekka teki toisen paluun oikeistoradikalismin ja Lapuan liikkeen toimesta. Oikeistolle hän oli taattu antikommunisti ja keskustaporvareille lapualaisia hillitsevä laillisuuden takaaja. Kuninkaantekijöinä maalaisliittolaisista Juho Niukkanen johdatteli puolueensa Svinhufvudin taakse. Ståhlberg hävisi äänin 151-149. Uudessa liennytyspolitiikassa äärimmäisyysliikkeen lapualaiset alkoivat kutsua presidenttiä “Akka-Pekaksi”. Presidenttien nimitykset, “lempinimet”, ovat osa suomalaista kansanperinnettä Suomen Kuvalehden kolumnistin kuvatessa tänään Pekka Haavistoa “Persu-Pekaksi”. Liittääkö myöhempi historia sen perussuomalaiseen puolueeseen, jää nähtäväksi.

Valtiolaivan kiinnittäminen lailliseen menoon tapahtui Ukko Pekan puheen jälkeen. Mäntsälän kapina muodosti Svinhufvudin presidenttikauden selvän huippukohdan. Sen rauhoittaminen radioesiintymisellä vahvisti presidentin ja koko instituution arvovaltaa kansan kokemana. Kriisijohtaja ja laillisuusmies oli näyttänyt voimansa.
Puolueiden suunnalla suhteet normalisoituivat kuitenkin vasta Paasikiven aikana.

Suomi palasi vuosikymmenen alkuvuosien kuohuntavaiheen jälkeen yhteiskunnalliseen rakentamisen kauteen. Kuva vahvasta päämiehestä säily kuitenkin julkisuudessa, vaikka aika olisi edellyttänyt jo toisentyyppistä presidenttiyttä. Yhtään virallista valtiovierailua Svinhufvud ei tehnyt, ja kun ikää kertyi, hänellä oli mahdollisuus jo suurpiirteiseen tehtäviensä delegointiinkin. Maa siirtyi seuraavana parlamentaariseen presidenttiin.

Kyösti Kallio – parlamentaarinen presidentti

Agraari Suomi siirtyi nivalalaisen maanviljelijä aikana, neljännen presidentin kaudella ja talvisodan aattona, modernin parlamentarismin aikaan. Ylivieskassa syntynyt Kyösti Kallio oli sielultaan suomalainen talonpoika ja sellaisena pysyi koko elämänsä. Kallio muistetaan taitavana taktikkona, tervejärkisenä ovelana neuvottelijana. Pojan oli kasvattanut Anttuuna-Täti, joka hoiti hänet myös opintielle Raahen alkeiskoulun ja Oulun lyseon kautta.

Anttuuna-täti hankki Nivalan kirkonkylästä suuren maatilan, jonka isäntänä Kyösti poika alkoi toimia raivaten Heikkilä-Mehtälän tilalle alustalaisineen 250 peltohehtaarin kartanon. Samalla hän tuli silloisen kunnallishallinnon, maamiesseuran, nuorisoseuran johtohahmo omassa pitäjässään. Tutuksi tulivat myös säätöpankki, osuuspankki, osuusmeijeri ja kirkon hallintotehtävät. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan luottamustehtävät ja maatilan hoito kasautuivat yksiin käsiin ja edessä oli seuraavana matka valtiopäivämiehenä Helsinkiin.

Täällä ura jatkui ja Kalliosta tuli suvereeni eduskunnan puhemies ja työtahti oli valtava. Kallio isännöi omassa nousevassa puolueessaan ja maatilallaan sekä eduskunnassa. Erityisen arvokasta oli hänen taustansa alimman yhteiskuntaluokan tuntijana, syvien rivien nostaminen ja aktivointi kohti yleistä ja yhtäläistä äänoikeutta ja modernin kansanedustuslaitoksen aikaansaaminen jo ennen presidenttiyttään. Kallion valinta presidentiksi oli avaus suomalaiselle punamultayhteistyölle. Sosiaalidemokraatit keskittivät äänensä vaalin toisella kierrokselle maalasiliittolaisen Kallion taakse.

Sisäpoliittiset erimielisyydet kätkettiin toisen maailmansodan alla ulkopoliittisten tehtävien alle ja tämä yhtenäisyys haluttiin jatkuvan seuraavien presidenttien kohdalla ja tuli perintönä myös Urho Kekkoselle Paasikiven kauden jälkeen. Kallio toi mukanaan tietoisesti parlamentaarisen toimintatavan.

Kansa ja sen valtuuttama eduskunta oli hänen valtioajattelussa aina ylinnä, ei presidentti. Taustalla oli pitkä kokemus puhemiehen tehtävistä, josta Kallio on jäänyt parhaiten maan historiaankin.
Lisäksi terveyden pettäminen vaati tehtävien delegointia ja ulkopolitiikan jättämistä ulkoministerille. Myös edeltäjät olivat Suomessa menetelleet samoin. Historiaan ovatkin jääneet vahvat ulkoministerit Rudolf Holsti, Eljas Erkko ja Väinö Tanner.

Kallion ansiota on, että Suomi kohtasi talvisodan yhtenäisenä kansakuntana. Samoin hänen kykynsä sovitella mm. Mannerheimin ja Tannerin välisiä yhteenottoja. Presidentti omistautui täysin kansallisen eheytyksen ja sovinnon tielle ja se oli hänen suuri toteutunut missionsa. Hän oli parlamentaarisen demokratian takuumies. Suomessa vältettiin epäkansanvaltaiset pienten valtioiden ongelmat suursodan alkaessa.

Sodan aikana Kallion puheet olivat koskettavia ja liittyivät länsimaisen vapauden ja sivistyksen puolesta käytävään taisteluun. Kaupunkien ja siviiliväestön pommitukset olivat uutta ja ne hän tuomitsi jyrkästi ja toi esille myös koko maailman tietoon.

Viimeinen näytös tuli talvisodan päättyessä, jolloin Kallion terveys lopullisesti murtui 27. elokuuta 1940 Kultarannassa sydäninfarktiin. Ero presidentin tehtävistä tapahtui käyttäen vuoden 1937 valitsijamiehiä. Valituksi tuli kolmeksi vuodeksi Risto Ryti.

Lähtöpäivänä 19. joulukuuta Helsingin rautatieasemalla presidentti Kallio tarkasti viimeisen kerran kunniakomppanian marsalkka Mannerheimin seuratessa vierellä, kun Kallio lyyhistyi Mannerheimin käsivarsille kuolleena. Molemmat hallitsijamme olivat arvostaneet toisiaan ja talvisodan presidentti oli saanut arvoisensa lopun.