Kun lapsena kysyttiin, mikä oli mielestäni paras kuukausi vuodesta, olin vahvasti sitä mieltä, että kesäkuuta ihanampaa aikaa ei ole olemassa! Alkavan kesän lämpö, kesäloma ja aurinko, uimarannat ja paljaat varpaat – ja syntymäpäivä, niistä ei veisi voittoa yksikään toinen kuukausi. Paitsi ehkä joulukuu juhlineen, koristeineen ja joulupukkeineen…

Aikuisuuden myötä kuukausien paremmuusjärjestykseen laittamisella ei enää ole ollut jotenkin merkitystä, mutta kyllä se kaikkein ikävin ja vaivalloisin kuukausi nytkin löytyy: lokakuu. Pohjoisessa asuneena, olen tottunut siihen, että lokakuu on välitila-kuukausi. Ei kaunista syksyä, ei valkoista talvea. Lokakuu on työtä ja aherrusta. Loskaa ja kurahousuja ja märkiä lenkkareita. Puurtamista kohti joulun odotusta ja kirkkautta.

Tänä vuonna pysähdyin ajattelemaan lokakuun olemusta aivan uudesta perspektiivistä. Lokakuu onkin arvokasta arkea! Arkea ja – onneksi – edes pienen hetken paikallaan pysyvää puuduttavaa tavallisuutta. Kun koko ajan on jotain, mitä pitää valmistella tai mitä pitää odottaa, on hyvä välillä vain elää paikallaan junnaavan arkisesti. Töihin, kotiin, lenkille, nukkumaan, töihin, kotiin, lenkille, nukkumaan, töihin,… Tässä kun lokakuun ja tovin marraskuuta jumittaa, niin jopa sujuvat tulevat joulukiireet kuin leikiten.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten ostoskanavalla tavataan sanoa! Kaiken lisäksi allekirjoittaneella oli mahdollisuus tässä lokakuussa viettää pari lomapäivää aivan vain itsekseen paikallaan kotona kotiaskareita tehden ja sitten palata suht hiljaiselle työpaikalle tekemään töitä, jotka on tavallisesti tapana priorisoida pois kiireempien tehtävien tieltä, myöhemmän tehtäviksi. Ah! Nyt kun talousarvio on pingerretty kasaan ja saatettu eteenpäin, strategiset lyhyen aikavälin painopisteet määritelty ja muutoinkin suuntaviivat tulevaan aseteltu, minä tyttö siivoan sähköpostia ja työpöytää! KIVAA! Jos tämä on hidastamista, niin tätä minä kannatan!

Tiedän. Parin viikon päästä tästä hitaudesta ei ole jälkeäkään, mutta eipä haittaa, sitten tulee joulu ja ihmeellinen uuden kevään odotus ja kesä – ja sitten on taas lokakuu! Kyllä tämä kuukausi-juttu on hyvin suunniteltu…

Fiilistellään:
”16.elokuuta – tänäkin vuonna”
”Kumpi pusero? Sininen vai musta? Vatsanpohjassa tuttu tunne. Vuosien kokemuksella-kin. ”Peppi”-kirja! Se on unohtunut hakea! Pitää muistaa ennen yhdeksää. Olisiko sittenkin pitänyt käydä kampaajalla? Eeei…ihan hyvä näin.
Auto kaartaa pihaan. Seiskaluokkalainen vääntäytyy laiskasti etupenkiltä antaakseen tilaa ulos työntyvälle lippalakkisankarille. Tämän päivän sankarille. Äiti suoristaa olematonta ryppyä sankarin takin etumuksesta. Reppu näyttää jäykältä ja kolme numeroa liian suurelta. Asfalttipiha kuhisee. Hidastetusti. Vain katseet ja käden puristukset ovat nopeita ja äkkinäisiä. Pelokkaita, hermostuneita ja odottavia. Sankareiden piha.
Nimet huudetaan selkeästi ja ystävällisesti. Jonoissa sankarit näyttävät niin kovin pieniltä ja yksinäisiltä. Punaisia poskia ja hikisiä kämmeniä ja tavattoman hiljaisia pieniä suita. Kun vinossa kenottavat reput luikertelevat loputtomilta tuntuville käytäville ja portaikkoihin, isän käsi pyyhkäisee silmäkulmaa. Irtiotossa on tunnetta.
Vakavat silmät tuijottavat värähtämättä. Paitsi yhdellä, joka kaivaa nenää. Pienet hymyt livahtavat sankareilta vain varkain. Tänä totisena päivänä ei vielä naurunremakkaa kuulla. Se tulee vasta myöhemmin.
Ruokailussa isommat näyttävät mallia. Onneksi! Pienin ei saa housun nappia auki, kun menee vessaan. Mutta se onkin vasta kuusi. Joku on saanut haavan sormeen – monta päivää aiemmin – mutta juuri tänään siihen tarvitaan laastari. ”Peppiä” ei ole koskaan kuunneltu yhtä tarkkaan.
Kahdeltatoista kaikki on muuttunut. Uudet puserot ovat saaneet ruokatahroja rinnuksille ja pihalle kiirehtiessä takit ovat lähes kaikilla auki. Reput roikkuvat rennosti toisella olkapäällä.
Pihalla odottavat sylit ovat lämpimiä ja niiden rutistus viipyilevä. Sekä isojen että pienten hymyt ulottuvat suupielistä silmiin. Kädet käsissä. Eivät enää niin tiukasti.
Omillaan molemmat. Enemmän kuin ennen.
Kahvin tuoksu tuntuu uskomattoman tärkeälle. Onneksi tuli valittua sininen. Musta olisi ollut liian synkkä. Positiivinen odotus mielenpäällä: ihania nämäkin ovat. Ja sisuksissa häivähdys epäilystä. Kuinka sitä jaksaa taas koko pitkän talven?
Se on alkanut. Meille kaikille.”

Tänään se päivä on meillä Forssassa. Päivä, jolloin lukuisissa perheissä lapset ja aikuiset käyvät läpi odotuksen, jännityksen ja ehkä pelonkin tunteita. Tänään ei koulunsa aloittavien ekaluokkalaisten perheissä välttämättä ole juurikaan eroa tunnemylläkän määrän osalta sillä, onko lapsi vai aikuinen. Yhtä voimakkaita, yhtä oikeita – ja yhtä tilanteeseen kuuluvia – ovat molempien tuntemukset. Tästä päivästä monessa perheessä alkaa uusi aikakausi, jonka mukana sekä lapsen että vanhemman roolit muuttuvat ja kehittyvät uuteen vaiheeseen. Lapsi seisoo hiukan aiempaa tukevammin omilla jaloillaan, ajattelee ja toimii enemmän omilla ehdoillaan, avaa oven aiempaa isommasti kodin ulkopuolelle. Mutta vaikka lapsen koulunaloitus perhettä uuteen vaiheeseen kuljettaakin, perimmäisiä lapsen ja aikuisen rooleja se ei heiluttele minnekään. Pieni ekaluokkalainen pysyy lapsen roolissaan vanhempiensa silmissä koko elämänsä, mutta myös muista näkökulmista vielä pitkään.
Aikuisen roolin ottaminen ja pitäminen ei tänä päivänä ole helppoa. Kaveruus-efekti painaa päälle ja lapsia pidetään usein valmiina erilaisiin aikuisen rooliin liittyviin haasteisiin aivan liian varhain. Aikuisen ja lapsen erilaisten roolien korostaminen onkin erinomaisen tärkeää tässä ajassa. Aikuisen tehtävä on turvata, pitää huolta ja luoda kaikinpuolisen hyvinvoinnin ja kasvun edellytyksiä. Joskus aikuisen roolin ottaminen merkitsee rauhallista läsnäoloa ja sivusta seuraamista, mutta usein on tärkeää myös puuttuminen ja ohjaaminen.
Yhteisöllistä lapsuuden merkityksellisyyden ja aikuisen roolin korostamista on odotettavissa Forssassa tulevina vuosina, kun kaupunki ja kasvatus- ja vapaa-aikatoimiala toimijoineen haastaa forssalaiset rakentamaan Lasten Forssaa. Avainasemassa ovat erityisesti lasten ja nuorten parissa eri tavoin toimivat tahot, mutta tavoitteen – Suomen lapsiystävällisimpään kaupungin – saavuttamiseen tarvitaan kaikkien Forssan aikuisten tahtoa, sitoutumista ja tekoja. Tahtoa olla aikuinen omassa kotikaupungissa, sitoutumista aikuisen rooliin ja toimia lapsiystävällisen elinympäristön eteen.
Vaikka Lasten Forssan lanseeraaminen sekä kokonaisvaltainen ja tavoitteellinen rakentaminen on julkistettu nyt, ei lapsiystävällisesti toimivan kaupungin rakentamista tarvitse aloittaa alkutekijöistään. Forssassa on kautta aikojen nähty lapsuuden arvo ja merkitys sekä lapsissa oleva mahdollisuus tulevaisuuden tekijöinä. Muun muassa paikalliset tahot niin kaupunkiorganisaatiossa kuin seuroissa, järjestöissä, seurakunnissa ja yhdistyksissä ovat olleet tekemässä totta sekä yksittäisinä toimijoina että erilaisissa yhteishankkeissa monista lapsille toteutetuista toiminnoista ja elämyksistä. Viimeisin näistä yhteishankkeista oli Holjien yhteydessä 6.8. järjestetty HämePäivä, jossa aikuisten tuella toimijoina ja kohderyhmänä olivat lapset. Ja lisää seuraa lokakuussa, kun Lapsen Kohtaamisen Kuukauden –teemakuussa järjestetään muun muassa Lapsiperhelauantai 29.10.

16.8.2011. Tänä päivänä sankareita ovat koulunsa aloittavat lapset ja heidän perheensä. Lapsiystävällisessä Forssassa sankareita olemme me kaikki, jotka lasten asialla olemme.

Lapsiystävällistä syksyä itse kellekin toivotellen,
Tiina K.

Kun yhdistetään tietoa, taitoa ja osaamista, lisätään joukkoon hyvää tahtoa ja innostusta ja tehdään asiat ilolla – mitä siitä syntyy?  Ainakin mahtava LAPSIPERHE LAUANTAI!

Lauantaina 30.10.2010 todentui forssalaisten lasten ja lapsiperheiden parissa toimivien ammattilaisten ja vapaaehtoistyöntekijöiden yhteisponnistus, jossa järjestettiin toiminnallinen tapahtuma lapsiperheille.  Lapsiperhe Lauantain tavoitteena oli luoda lapsille ja heidän läheisilleen vapaamuotoinen tapahtuma, jossa lapset pääsivät toimimaan ja toteuttamaan itseään yhdessä perheidensä kanssa.  Tapahtuman maksuttomia aktiviteettejä olivat Urheilutalo Feeniksiin loihtineet lukuisat järjestöt, yhdistykset, urheiluseurat, seurakuntien, FSTKYn sekä kaupungin kasvatus- ja vapaa-aikatoimialan edustajat, Poliisi, Pelastuslaitos ja muutamat muut lapsityötä tekevät tahot.  Paikalla olleiden lisäksi itse tapahtumaa ideoimassa oli tahoja, jotka eivät ko. päivänä syystä tai toisesta kyenneet paikan päälle edustustaan lähettämään.

Idea lapsille ja heidän perheilleen suunnatusta tapahtumasta lähti liikkeelle lähes yhtäaikaisesti kahdelta eri taholta: lapsien ja perheiden kanssa työtä tekevien Kasper-työryhmästä sekä kasvatus- ja vapaa-aikatoimialan lautakuntien luottamushenkilöiltä. Hyvää ideaa lähdettiin toteuttamaan siten, että Forssan kaupunki kasvatus- ja vapaa-aikatoimiala toimijoineen lähetti sähköpostikutsun kaupungissa lasten ja lapsiperheiden parissa toimiville tahoille ja toivotti heidät tervetulleiksi kokoontumaan asian äärelle.  Jo ensimmäisessä lapsiverkoston tapaamisessa läsnä olleet tekivät päätöksen, että tapahtuma järjestetään ja että informaatiota ja kutsuja mukaan yhteistyöhön lähetetään edelleen mahdollisimman laajasti forssalaiset lapsitoimijat huomioiden.

Järjestäviä tahoja oli siis paljon ja syyllistymättä lainkaan järjestävän tahon edustajan omahyväisyyteen, mielestäni jotain SUURTA tässä projektissa todentui.  Ei varmaan mitään joskus jo aiemmin, jossakin toisessa hetkessä, toteutettua tai koettua, mutta tässä hetkessä ja näiden toimijoiden tekemänä tehtiin jonkin sortin ihme.  Ilolla ja muita kunnioittaen niin ideat ja ajatukset kuin oman viiteryhmän resurssitkin annettiin käyttöön yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi.  Se, että suurella joukolla aikuisia on sisällään sitoutuminen lasten hyvinvoinnin eteen tehtävään työhön, on vielä ymmärrettävää, jopa toivottavaa.  Mutta että suuri joukko eri tahoja, joilla ei ole minkään sortin pakkoa tai suoranaista omaa etua toimia yhdessä, haluavat sen kuitenkin tehdä, se on MAHTAVAA. 

Vaikka yhteistoiminta Lapsiperhe Lauantain toteuttamiseksi oli unohtumatonta, itse tapahtumasta tekivät MERKITTÄVÄN kuitenkin kaikki ne sadat lapset ja heidän perheensä, jotka päivään osallistuivat.  Tavoiteltu rento lasten ja aikuisten yhteinen hetki näytti toteutuvan ainakin lasten loistavista silmistä ja iloisista ilmeistä päätellen.  Päivän suosio osoitti, että tarvetta vastaavalle on jatkossakin.

Yhteisöllisyyden rakentaminen ja lapsille turvallisen elinympäristön luominen vaatii perustakseen aikuisyksilöiden päissä ja sydämissä syntyvää merkitysten luomista.  Vasta tuon perustan rakentamisen jälkeen on aika innostua, sitoutua ja tahtoa yhdessä yhteistä hyvää. 

Eivätkä pelkkä ajattelu, sanat ja hyvä tahto vielä riitä yhteisöllisyyden ja omalta tuntuvan elinympäristön kokemuksen tuottamiseen ja vahvistamiseen.  Tarvitaan meidän aikuisten TEKOJA lasten ja turvallisen lapsuuden eteen.  Pieniä tekoja, mahtavia tekoja, ilman huomiota ja kiitosta jääviä tekoja, mutta ennen kaikkea meidän YHTEISIÄ tekoja.  Niiden voimalla tehdään lapsiystävällisempi Forssa.

 P.S.  Lapsiperhe Lauantaita koskevia palautteita sekä ideoita tapahtuman kehittämiseen jatkossa otetaan kiitollisena vastaan!  Mielipiteitä voi välittää sekä allekirjoittaneelle että kaikille päivää järjestämässä olleille tahoille.

Nautin aikaisista (lue: ennen klo 9) sunnuntaiaamuista sanomalehden ja kahvin kera. Aleksis Kiven –päivänä aamuhetkestä nautiskellessani katseeni osui lehdessä olleisiin mainoksiin – joulukalentereista! Pienessä hädässä etsin silmiini keittiön seinäkalenteria. Loka, marras, joulu. Mihin tämä syksy on livahtanut?

Aika tuntuu kuluvan aina vaan vinhemmin ja vinhemmin. Mutta onko tosiasiassa kyse pitkälti siitä, että vuosi vuodelta tulee tehtyä samassa ajassa enemmän erilaisia asioita kuin aiemmin? Tarkistin omalta kohdaltani asian sähköisestä kalenteristani – ja totesin epäilykseni olevan oikea ainakin osittain. Että mahtuukin mieletön määrä tekemistä ja menoa ihmisen elämään!

Mistä paljossa ja jatkuvassa tekemisessä on kyse? Onko väärin tai laiskaa tai moraalitonta kanssa ihmisten silmissä tehdä vähemmän? Vai saako tekeminen ihmisen itsensä tuntemaan olevansa olemassa? Määritteleekö tehokkuutta ja aktiivisuutta korostavassa yhteiskunnassa ihmisen tekemisten määrä hänen tärkeytensä? Toivottavasti ei. Ihminen ei ole yhtä kuin hänen aikaansaamansa teot tai varsinkaan niiden määrä. Ihminen on arvokas ihan sellaisenaan.

Viimeisten viikkojen aikana on tiedotusvälineissä taas kerran noussut esille keskustelu työelämän kovasta tahdista ja ihmisten jaksamisesta kiireen keskellä. Työhyvinvointia kaivataan työpaikoille samaan aikaan, kun pitäisi tehdä enemmän asioita lyhyemmässä ajassa. Armoton yhtälö. Kenties apua ongelmaan tuo eri elämän aloilla sitkeästi esille pyrkivä Slow Life, leppoistaminen? Jos oikeus hitauteen ja oman ajan hallintaan on saatava megatrendin ja oman filosofian kautta, olkoon sitten niin. Kaikki, mikä antaa herätteen ja syyn ja oikeutuksen itse kunkin edes hetkeksi pysähtyä miettimään elämäänsä ja sitä, miten sen käyttää, on tervetullutta. Ihminen on sillä tavalla rakennettu, että tekemisen ja ajattelun tasapaino on tähdellistä hyvinvoinnin ja itse asiassa tehokkuudenkin kannalta. Luovuus ei kukoista kiireessä, vaikka pieni, hallittava paine voikin tehdä hyvää. Ja ilman luovuutta ei kukaan työelämässä pärjää eikä siten ole tehokaskaan.

Jos on aikuisilla omat ongelmansa ajan ja sen käytön suhteen, niin ei ole lapsillakaan helppoa. ”Lapsuus on nii-iiiin lyhyt aika!” -hokema on tuttu varmaan ainakin useimmille pienten lasten vanhemmille. Itse muistan kuulleeni tuon lausahduksen lukemattomia kertoja omien lasteni ollessa pieniä. Muistan myös tunteen siitä, kuinka minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni vaikuttaisivat lasteni hyvinvointiin heidän tulevaisuudessaan. Jos en vienyt muskariin, satubalettiin, teatteriin, konserttiin, lomamatkalle (hyvän tähden! lomamatkalle alle eskari-ikäisiä lapsia!!!), niin jospa eivät saaneet kavereita tai elämyksiä tai jospa eivät kehittyneet tarpeeksi hyvin eskariin ja myöhemmin kouluun? Jostakin ihmeen syystä käänsin koko lausuman koskemaan vain itseäni ja omia tekemisiäni. Hyvän vanhemmuuden paineiden ja epävarmuuden alla en kyennyt näkemään asiaa puhtaasti lasteni kannalta, vaikka heidän ajastaan ja elämästäänhän itse asiassa pääasiassa ja kokonaisvaltaisimmin oli kyse.

Puolustuksekseni on sanottava, että onneksi ymmärsin jo tuolloin lasteni ja minun yhteisen ajan tärkeyden. Jos kuitenkin jotakin voisin tämän hetkisellä ymmärrykselläni jälkikasvuni lapsuusajassa muuttaa, olisi se tuon yhteisen aikamme käyttäminen vähempään tekemiseen ja menemiseen. Olisimme enemmän vain oleilleet keskenämme, leppoistaneet porukalla.

Minulla oli ilo osallistua viime viikolla järjestettyyn ”Avoin varhaiskasvatus” –seminaariin, jossa pohdittiin avointen varhaiskasvatuspalvelun (mm. avoin päiväkoti ja avoimen varhaiskasvatuksen kerhot) nykytilaa ja kehittämistä. Seminaari oli kaikin puolin antoisa ja voimaannuttava, mutta erityisesti jäin pohtimaan yhtä lausahdusta, jonka kollegani jostakin päin Suomea lausui: ”Kyllä meidän laadukkaan avoimen varhaiskasvatuksen ohessa on muistettava viestiä myös sitä, että vanhemmat ja koti riittävät. Ei pieniä lapsia tarvitse koko ajan olla viemässä jonnekin, jotta he tulevaisuudessa kehittyisivät toivotusti ja olisivat onnellisia.” Niinpä. Pienelle lapselle se kaikkein onnellisin ja elämyksellisin paikka on koti ja lähiympäristö. Vanhempien sylistä on hyvä ponnistaa leikki-ikäisten iloiseen vertaisvuorovaikutukseen, opettelemaan kaverin kanssa porukassa pärjäämistä.

Annoin itselleni lupauksen: katson kalenteriani Sillä Silmällä. Ajattelulle ja mitään- ajattelemattomuudelle pitää olla sijaa tekemisen lomassa. Muutoin voi tulla tehtyä mitä sattuu.

Reilut kaksi kuukautta joulupukkiin, ei oo todellista. Taidan ostaa sen joulukalenterin jo alkavalla viikolla, ettei vain jää kokonaan ostamatta. Vaikkapa ajanpuutteen vuoksi.

t. TiK