Skip to content


Huomioitani Pietarin kulttuurielämästä


20170408_195325Koulumatkan varrella oli niin upeat maisemat että usein piti pysähtyä ihailemaan

Olin Pietarissa vaihto-opiskelijana viime kevään. Vaihto ei kestänyt erityisen pitkään, mutta muutamassa kuukaudessakin ehtii kokea ulkomailla paljon. Etenkin Pietarissa, jossa kulttuuria on joka puolella, saa kaikkien muiden inspiroivien kokemuksien lisäksi paljon erilaisia monipuolisia kulttuurielämyksiä.
Kuulin Pietarissa että modernista taiteesta kiinnostuneita taiteilijoita ja taidenäyttelyitä on olemassa myös Venäjällä, mutta ne eivät ole vain niin suuren huomion kohteena. Nämä taiteilijat pitävät töitään monesti pienemmissä ja syrjäisemmissä gallerioissa esillä. Mielestäni kaikki venäläisten mielestä moderni taide, jota isommissa museoissa on laitettu esille oli tylsää eikä ottanut juuri kantaa mihinkään. Ennen kaupungille lähtemistä onkin hyvä selvittää, mitä kaikkea kaupungista löytyy sillä piilossa olevaa nähtävää on kauheasti.

 

20170513_213718Musiikkiesitys kasvitieteellisessä puutarhassa 

On pakko kuitenkin huomauttaa että venäjän kielen osaamisesta on hyötyä sillä kaikki paikat eivät infoa itsestään kuin vain venäjäksi. Yksi erikoisimmista taidekokemuksista oli pieni galleria jossa teoksien lisäksi oli virtuaalilasit. Lasit päässä pystyi kaukoohjaimen kanssa tekemään oman maalauksen tai katsomaan taiteilijoiden kolmiulotteisia teoksia. Oli jännittävää ikään kuin pystyä kävelemään maalauksen sisään. Tätäkään paikkaa en olisi löytänyt jos minulla ei olisi ollut rohkeutta mennä tarkastamaan mitä pienemmän gallerian oven takaa löytyy.
Venäjää pidetään hyvin perinteisen esittävän maalaustaiteen maana jota se todella onkin. Eremitaasi on Venäjän kuninkaalisten vanha asuinpalatsi joka on nykyään maailman kolmanneksi suurin taidemuseo. Mutta esimerkiksi niinkin vanha ja perinteinen museo joka on täynnä vanhaa maalaustaidetta järjestää tiloissaan myös nykyaikaisia taidenäyttelyitä. Ehdin näkemään mm. Anselm Kieferin ja Jan Fabren näyttelyt. Kumpikin erittäin taitavia ja tuottoisia nykytaiteilijoita.

IMG-20170601-WA0022Saksalaisen Anselm Kieferin upea näyttely Eremitaasissa

Mitä lähemmäs kesä-aikaa tultiin niin sitä enemmän kaikenlaisia tapahtumia ja mahdollisuuksia ilmaantui. Mm. kirjakuja, kirjafestivaali, jopa jäätelöfestivaali ja erittäin upea ”Museoiden yö”. Museoiden yö on erittäin mielenkiintoinen esimerkki Pietarin kulttuuritapahtumista sillä silloin yhdellä lipulla pääsi katsomaan yli sataan kaupungissa tapahtumaan osallistuvaan museoon. (Kaikki olivat auki kuuteen aamulla.) Kyseisenä yönä oli todella paljon paikallisia liikkellä. Pienistä lapsista teineihin ja kaikenikäisiin aikuisiin. Yleensäkin ilmaisia tapahtumia oli erittäin paljon pitkin kevättä. Esimerkiksi Pietarissa on useampia paikkoja joissa kuunnella live jazz-musiikkia aivan ilmaiseksi. Soittajat ovat monesti taitavia. Tiesin että kulttuuria on kaupungissa tarjolla paljon mutta yllätyin siitä, kuinka monipuolista ja raikasta tapahtumatarjonta oli, mikä vaati toisaalta etsimistäkin välillä.

 

20170411_144627   Syrjäisestä galleriasta löytyi valokuvanäyttely kauniissa tiloissa

Oman seudun hyvät puolet näkee todellakin sen jälkeen kun on vasta viettänyt aikaansa pidempään poissa kotimaasta. Suomeen on ihana palata, ja vielä ainutlaatuisempaa on huomata kaikenlaisia uusia asioita omasta maastaan. Sitä helposti turtuu omalle ympäristölleen. Ja vaikka Pietari on täynnä mahdollisuuksia maatkaajalle se on toisaalta jotain täysin muuta siellä eläville ihmisille, mikä avaa omia silmiä monille asioille. Olen varma että olisi jäänyt harmittamaan jos en olisi lähtenyt matkaan ollenkaan ja moni asia jonka olisin voinut oppia vain tuossa kaupungissa olisi jäänyt oppimatta. Hurja ajatella kuinka monta asiaa olisi jäänyt ehkä tiedostamatta kokonaan jos olisin vain jäänyt Suomeen. Niin Pietarin, taiteen ja elämänkin yleensä näkee monin tavoin ihan eri silmin.

 

IMG-20170526-WA0022

Sini Sirén


Rohkeutta ja Talenttia

Syyskuussa Kulttuuriyhdistys Kuvio ry oli mukana Ypäjän Nuorisovaltuuston ja Kulttuuriyhdistys Puomin järjestämässä Ypäjä Talent -kilpailussa. Tuomaristossa ja valmennusta esiintymiseen ennen kilpailua nuorille oli antamassa mm. Voice of Finlandista tuttu Marko Simi.

Kilpailussa oli yhteensä 6 esiintyjää ja kilpailijoista valittiin tuomariston ja yleisön suosikki. Tuomariston suosikiksi itsensä taikoi Jonas Strand ja järjestäjien yllätykseksi yleisön äänestäessä äänet menivät tasan tanssiryhmä Apinalauman ja forssalaisen Wilma Mansikkamäen Prinsessalle lauluesityksen kanssa. Lavalla ei ollut siis ainoastaan ypäjäläisiä vaan nuoria useammasta ympäröivästä kunnasta. Voittajille oli luonnollisesti tarjolla maineen ja mammonan lisäksi mahdollisuus esiintyä lasten maatalousnäyttely Mansikissa.

Ypäjä Talentin voittaja Wilma Forssasta

Ypäjä Talentin voittaja Wilma Forssasta

 

Tässä yleisön suosikin Wilman ajatuksia Ypäjä -talentista:

Ypäjä Talen kokemuksia

Wilman Prinsessalle tulkinta Ypäjä Talent -kilpailussa

Wilman Prinsessalle tulkinta Ypäjä Talent -kilpailussaYpäjä Talent kokemuksena

Ypäjä Talent oli hieno kokemus! Siellä oli 5 esiintyjää minun    lisäkseni. Odotin sitä täysillä, että pääsen kokeilemaan kuinka hyvä olenkaan laulamaan. No, olin ensimmäinen joka sai lipun Mansikkiin esiintymään. Minulla oli toinen laulukilpailu heti sinä seuraavana viikonloppuna jolloin se olisi ollut. Se vähän harmitti, kun ei päässyt Mansikkiin esiintymään. Minua innosti mukaan tutut tuomarit ja ihana Voice Of Finlandista tuttu Marko Simi! Tykkäsin kokemuksesta kovasti! Olen iloinen kun tällaista kilpailua edes järjestetään näillä seuduilla! Oli mukavaa!

Wilma Mansikkamäki 12.v

 


Avoinna mahdollisuuksille

Kulttuurien kirjo ja yhteiskunnallisista teemoista keskusteleminen tarjoavat mahdollisuuden ainutlaatuisille kohtaamisille. Kuinka paljon tiedämme oman paikkakuntamme toimijoista ja eri kulttuurien edustajista, vaikka he asuvat naapurissamme? Nyt on mahdollisuus auki keskustelulle, yhdessä olemiselle ja ainulaatuiselle kohtaamiselle Mahdollisuuksien torilla 3.9.2016 klo 10-15 Forssassa.

Mahdollisuuksien tori järjestetään ihka ensimmäistä kertaa Forssassa. Se voi olla osalle jo tuttu, sillä Kepa ry koordinoi tapahtumaa järjestettäväksi vuosittain noin 20 suomalaisella paikkakunnalla. Se on värikäs yleisötapahtuma, jossa tarjotaan tietoa yhteiskunnallisista teemoista, eri toimijoista ja yhdistyksistä sekä kulttuurien kirjo näkyy monipuolisessa ohjelmassa.

Forssan Mahdollisuuksien torilla ohjelmaa on afrikkalaisesta tanssista Sambakulkueeseen ja paneelikeskusteluun ruokahävikistä. Onnen suosiessa vierailija voi jopa lähteä tapahtumasta ruokahävikkisanko matkassaan. Tapahtumaa ei haittaa edes sadesää, sillä mm. paneelikeskustelu ruokahävikistä järjestetään Forssan kirjastolla.

Mahdollisuuksien tori ohjelma 2016

Forssan Mahdollisuuksien torin ohjelma

Mahdollisuuksien tori tarjoaa elämyksiä ja vaikuttaa oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Torille toivotaan ei ainoastaan Forssasta vaan myös ympäröivistä kunnista toimijoita ja vieraita esittelemään omaa toimintaa ja osallistumaan tapahtumaan.

Lavaohjelman lisäksi mahdollisuuksien torilla on mm. pop up -käännöstoimisto, taiteilija Jarkko Juvosen Ägelä-performanssi, Pokémonien pyydystystä sekä kuvataidekoulun järjestämä osallistava yhteistaideteos. Lapsille ohjelmassa on kasvomaalausta, kaasuilmapalloja, hauskoja teatterihahmoja, hälytysajoneuvoja sekä musiikkiopiston järjestämiä laululeikkejä klo 10.45 kirjaston pihalla.

Tapahtuman järjestävät yksityishenkilöinä Annastiina Ali-Lekkala, Kirsi Hipp, Johanna Rämö ja Aleksi Ali-Lekkala. Yhteistyössä ovat mukana SPR Forssan osasto, Kulttuuriyhdistys Kuvio ry ja Wahren-keskus.

Forssan Mahdollisuuksien tori löytyy Facebookista. Tykkäämällä saatte tietoa tapahtuman ohjelmasta ja voitte kertoa olevanne mukana!

https://www.facebook.com/Mahdollisuuksien-tori-Forssa-1017401791669005/?fref=ts
ja https://www.facebook.com/events/1798796807018475/

Mahdollisuuksien tori

Tervetuloa Mahdollisuuksien torille 3.9. klo 10 lähtien!

 

 


Kulttuuria kaikilta kaikille

Harvalla työmaalla sinua pyydetään kirjoittamaan kulttuuria käsittelevä blogikirjoitus.

Helppoa kuin heinänteko, ajattelin, kirjoitan itselleni rakkaimmasta aiheesta eli elokuvista, jotka mielestäni ovat kulttuurin kaunein kukka.

Nuorten kännykkäelokuvatyöpajan elokuvan Pekka avajaiset

Nuorten kännykkäelokuvatyöpajan elokuvan Pekka avajaiset

 

Miksikö?

Siksi, että elokuvassa yhdistyvät kaikki mahdolliset kulttuurimuodot: kuvataide, kirjallisuus,
performanssi ja musiikki.

Kaikki ja ei mikään!

Maailma on täynnä asioita, taidetta, joka merkitsee jotain ehkä vain tekijälleen, mutta on taidetta silti yhtä kaikki.

Jonkun mielestä upeasti tuunattu moottoripyörä on kaunis ja uljas ilmestys, tekijänsä todellinen taideteos, siis kulttuuria, eikö?

Tai polymorfinen musiikkiesitys, jossa kaksi artistia haastavat lavalla toisiaan riitasointujen
taisteluun täydellisessä yhteisymmärryksessä, välittämättä lainkaan paikalta pakenevista
kuulijoista.

Mutta eikö sekin, tai juuri se, täytä kulttuuriteoksi miellettävän tapahtuman määreet?
Kulttuuri käsitetään aivan liian usein korkeammaksi taiteeksi, jonka seuraamiseen tarvitaan
paitsi koulutus, myös suuremmalla kauhalla saatua sivistystä.

Ei pidä paikkaansa, sillä kulttuuri on kaikkea ja kaikkialla, asia, jota on mahdoton määritellä ja
jonka määrittelemistä ovat harrastaneet ainoastaan ne, jotka haluavat erottua joukosta
jotenkin erityisen kultturellina, erikoisempina yksilöinä.

Kulttuuri voi olla etnistä, maantieteellistä, uskonnollista, sukupuolesta johtuvaa tai vaikkapa
ikärakenteesta syntynyttä, mitä tahansa.

Meillä kaikilla on oma kulttuurimme, jotain, joka yhdistää meidät yhteisöllisesti, mutta myös
erottaa meidät massasta ja tekee ihmisistä omia persooniaan.

“Vallankumous kulttuuriin”: huusi Pelle Miljoona jo vuosikymmeniä sitten, mutta onko sitä
vieläkään tapahtunut?

Vallankumous mielletään sanana yleensä liittyvän päähän potkitun kansanosan kapinaan ja
heitä kiusanneen diktatuurin kukistamiseen, mutta kulttuurin taistelukentillä aseina ovat
ennemminkin sinnikkyys ja periksiantamattomuus.

Vallankumouksen kulttuurissa voisi nähdä käsitteiden laajenemisena siinä, miksi kulttuuri
yleensä mielletään.

Siinä missä bluesin, rockin ja punk­musiikin kesti kauan saada ansaitsemansa kunnia, myös kuvataiteissa esimerkiksi sarjakuvan
nousu sille nyt kuuluvaan asemaan populaarikulttuurissa vei aikaa luvattoman pitkään.

Minne matka sitten päättyy vai päättyykö konsaan? Kun jatkuvasti tuotamme uudenlaista kulttuuria, samalla myös kehitämme ja jalostamme sitä
entisestään, jolloin vaikkapa kulttuurievoluutioksi kutsutun ilmiön tehtävänä on siirtää tietoja ja
taitoja aktiivisesti sukupolvelta toiselle.

Opitun ymmärtäminen kiihdyttää kehittymistä, ja synnyttää aina uusia yhdistelmiä kaikilla
aisteilla sisäistetyistä kokemuksista.

Todellinen kulttuuri syntyy rohkeudesta nähdä, kuulla, luoda ja tehdä asioita eri tavalla,
uudella tavalla. Taito antaa sen kokijalle, katsojalle, kuulijalle tai lukijalle, elämys, jollaista ei olla ennen koettu.

Jussi Pellonpää
Mediakoordinaattori, Kulttuuriyhdistys Kuvio


Keppihevoset ja kulttuuri

Leikki on lasten työtä. Lapset leikkivät sitä, mitä aikuiset tekevät elääkseen. 2000-luvun lapsi pelaa tietokoneella, 1500-luvun lapsi ratsastaa keppihevosella. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi 2010-luvulla keppihevosharrastuksen suosio on huipussaan. Tyypiltään tämä satojen suomalaisten nuorten sydänten sulattanut harrastus on suhteellisen harvinainen – kuinka moni harrastus enää tänä päivänä on niin perustavanlaatuinen, että kaikki tehdään harrastusvälineestä asti itse?

Keppihevoselle tehdään varusteita riimuista pinteleihin.

Keppihevoselle tehdään varusteita riimuista loimiin ja pinteleihin.

Kun keppihevosharrastajalta kysytään, mikä ”keppihevostelussa” on parasta, on vastaus lähes aina monipuolisuus: kukin voi rakentaa harrastuksensa itse omannäköisekseen.
Toisaalta se on hyvin tasa-arvoinen harrastus, joka tarjoaa samat mahdollisuudet kaikille tulotasosta huolimatta. Puhumattakaan sen tarjoamasta mahdollisuudesta kehittyä sosiaalisesti tiiviissä yhteisössä ja ekologisesta luonteesta. Uskaltaisin väittää, että keppihevosharrastus on kaikin puolin nyky-yhteiskunnan ihanteiden mukainen harrastus, joka kuitenkin kärsii lapsellisen leikin leimasta.

Ihanat keppihevoset työpaja Jokioisten kirjastolla

Venla-Maria Uutela ohjaa lapsia tekemään varusteita keppihevoselle

Keppihevosharrastajia löytyy ympäri Eurooppaa, mutta missään harrastajakunta ei ole yhtä järjestäytynyttä kuin meillä Suomessa. Lajin pioneereina me harrastajat olemme todella ylpeitä asemastamme ja toiminnastamme. Ehkä jonain päivänä keppihevosharrastus pääsee ”todellisten lajien” kirjoihin ja ehkä jopa osaksi suomalaista identiteettiä.

Venla-Maria Uutela
Keppari ja Keppihevosen varusteet teosten kirjoittaja
Ohjasi ihanat keppihevoset -pajan Jokioisilla


Monenkirjava Kulttuuri

Teatterin myötä sisältä löytyy uusi persoona.

Teatterin myötä sisältä löytyy uusi persoona.

Tässä tulee vuosirenkaita päälle kiihtyvällä tahdilla, ja koetan muistella ja ajatella mistä kaikesta nämä eletyt vuodet ovat koostuneet, ja mitä kaikkea jää niiden sisään. Usein se on kovaa ja kiireellistä työtä kaiken aikaa kun on hereillä. Toki ei se näin läheskään kaikilla. Melkein jokaisella meistä on jokin harrastus, olkoon se henkinen tai fyysinen juttu, ja paljon meitä sitova, tai vaan mukavasti rentouttava.

Kun kirjoittaja sai ensimmäisen kosketuksen harrastuksiin, tapahtui se nuorukaisena, siihen aikaan toimivissa Opintokerhoissa. Se oli silloin maanviljelysperheissä kovan työn takana leipä ja muu toimeentulo, johon nuortenkin oli otettava osaa. Ylenpalttisiin harrastuksiin ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta. Kerhossa tuli ensimmäinen kosketus ” Kulttuurin puolelle”.

Kulttuuriahan on monenkirjavaa ja olen pitkän ikäni aikana tutustunut useampaankin kulttuurimuotoon. Olen laulanut kuoroissa ja muutenkin laulanut noin 50 vuotta. Nyt vanhemmalla iällä itseäni lähimmäksi on tullut teatteri. Siihen sain alkuinnostuksen kun aloin kirjoittamaan. Sen ansiosta olen päässyt varovasti kurkkaamaan oven raosta myös teatterin puolelle; toki vaan harrastajateatteriin. Sanon ”vaan”, vaikka ei sitä muotoa saa missään nimessä halveksia, eikä aliarvioida. Kun vertaamme ”oikeita teattereita” ja harrastaja- teattereita ja niiden näyttelijöitä, niin minulle tulee mieleen näistä yksi ja merkittävä ero. Eikä se ero ole niinkään esityksien laadussa, vaan siinä, että ammattiteattereissa näyttelijät ovat töissä, he myyvät omaa osaamistaan yleisölle, kun taas harrastaja- teatterilainen tekee sitä vastapainoksi työelämälleen. Työnlaadussa ei isoja eroja ole.

Olen usein ihmetellen katsonut, kun teatteriimme on tullut uusi näyttelijä joka ei ole koskaan ollut lavalla esittämässä mitään roolihahmoa. Hän on kovin arka ja usein neuvottoman oloinen. Mutta kun katselee samaa henkilöä muutaman kuukauden tai vuoden päästä, ei häntä meinaa enää tuntea. Hän on löytänyt sisältään uuden persoonan, persoonan, joka muuttaa hänen koko elämäänsä vapaammaksi.

Jos kyseinen henkilö on ollut arka porukoissa, niin hän avautuu ja vapautuu oltuaan yleisön edessä. Olisi mukava kuulla, mitä mieltä ovat kyseiset näyttelijät, olenko katsonut asiaa oikeasta kulmasta. Joka tapauksessa arvostan näyttelijöitä erittäin paljon. Te annatte katsojille mitä hienoimpia hetkiä. Kaikki osapuolet, sekä näyttelijät että katsojat, saavat myös usein muuta ajateltavaa kuin ainainen puurtaminen leivän ansaitsemisen kimpussa. Siitä kiitos teatterikulttuurille.

Teatterin näyttelijöitä ja Katsojia tervehtien

Antero Kyläseppä


Edellä aikaansa: sitä jota on lyöty jatkaa lyömistä

Jo jokin aika sitten Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:n puheenjohtaja Pirjo Poutanen, varapuheenjohtaja Elina Kylämarkkula ja kulttuurituottaja Minna Lehtola vierailivat ypäjäläissyntyisen, Loimaalla koulut käyneen, nykyään forssalaisen kulttuurineuvos ja tekstiilitaiteilija Ulla Nummikosken kotona.

Tarinoita sukupolvelta toiselle

Sukupolvelta toiselle

Ennen vierailua kolmikko oli yhdessä pohtinut, miten alueella on henkilöitä, joilla on runsaasti tietoa paikallisesta historiasta. He ovat itse keränneet tietoa ja tehneet tutkimusta, mutta heillä on myös elettyjen vuosien paikallistarinoita ja muistoja, joista nuoremmat sukupolvet eivät ole tietoisia. Ullan luokse tehdyn vierailun tarkoituksena oli suunnitella, miten saisimme tallennettua muistoja ja henkilöiden tietämystä, mutta vierailusta tuli kuitenkin jotain muuta, siitä tuli tarinatuokio.

Historia tarinoissa ja ihmisten muistoissa

Tiedättekö ja muistatteko te? Sinutellaan vain.

Tekstiilitaiteilija muisteli entisten suunnitelijoiden mentaliteettia, kuinka kun teos lähti käsistä, se oli vain tervemenoa, eikä sitä ajateltu niin, että ”tämä on mun”. Hän muistelee lämmöllä 1960-lukua, kuinka Forssan kankaat saivat tunnustusta, käytetyt värit olivat raikkaita ja parhaimmillaan tehtaalla oli 12 suunnittelijaa. Hän itse muistaa asuneensa Turuntiellä Finlaysonin omakotitaloissa.

Ajan muutos

Painotus taiteelle vai taiteilijalle?

Kysyttäessä Ullalta, mikä sai hänet lähtemään opiskelemaan tekstiilitaidetta, hän vastaa, että ei tiedä. Suvussa oli kuitenkin taiteilijoita, jotka vaikuttivat myös hänen valintoihinsa. Finlaysonille hän tuli suoraan Italiasta. Valmistuttuaan hän lähti matkalle: ensin Sveitsiin ja sieltä Italiaan, palaten vastaanotettuuan kirjeen Finlaysonilta, että hänet oli hyväksytty tehtaalle suunnittelijaksi, aloittaen työt.

Mistä sä tulit tänne? Italiasta.

Mistä sinä tulit tänne? Italiasta.

Keskustelu paikallisesta historiasta, saa hänet muistelemaan August Borgströmiä ja miten ennen Helsingistä seurattiin, mitä uutta Forssassa tapahtuu ja miten merkkihenkilöitä kutsuttiin Forssan patruunoiksi. Ulla muistelee August Borgströmin Stradivarius viulun etsintää ja kuinka löysi Sibelius Akatemiasta tietojen perusteella Leonard Borgströmin viulun, mutta epäilee nimikirjainten ja tutkimuksensa perusteella, että se on alkuperäisesti Augustin, joka oli taitava viulusti.

Vierailu jätti mieleeni seuraavia pohdinnan aiheita: kummin on paremmin ennen keskityttiin tuotokseen nykyään taiteilijaan? ”Helsingistä seurattiin Forssaa, mitä uutta keksittiin” , miten sen on annettu kääntyä toisinpäin? Toiminta-alueemme edelläkävijyys, olemmko sitä vielä?

Linkki vierilun videoon Sitä jota on lyöty jatkaa lyömistä!

Teksti ja kuvat: Minna Lehtola


Suomalaiset kritiikin edessä

Muutama viikko sitten ajauduin Kehräämölle paikallisen mielenterveysseuran järjestämille messuille. Saavuttuani paikalle etsin sisäänpääsylippujen myyjiä, mutta lippujen sijaan minulle tarjottiinkin ”elävää kirjaa”. Vaihtoehtoina oli eri vähemmistöistä kertovia kirjoja. Hetken päästä eteeni tupsahtikin vähintään kaksimetrinen hollantilainen mies kysellen, mitä haluan tietää hänestä. Aloin ymmärtää, mitä ”elävä kirja” oikein tarkoittaa. Hän oli elävä kirjani ja saatoin kysellä häneltä asioita aivan kuin selailisin tietosanakirjaa. Pyysin hollantilaista kertomaan siitä, millaista on olla Suomessa ulkomaalaisena.

MariSalo2016Bulevardi

Suomalainen reaktio?

Yllätyksekseni hollantilainen kertoi, ettei Suomessa anneta palautetta. Suomalainen saattaa suuttua, mutta ei koskaan kerro syytä vihastumiselleen. Asia jäi askarruttamaan. Eikö meillä suomalaisilla sitten ole pokkaa sanoa, mitä ajattelemme? Itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi asiaa. Mieleeni tulee toki Ranskassa kuulemiani suoria palautteita mm. liikenteessä, ”putain de connasse” ja ”Madame, vous êtes folle!”. Uskaltaisiko Matti Meikäläinen sanoa minulle Suomessa, ”helvetin kusipää” tai ”rouva, oletteko seonneet päästänne? ” vain siksi, että en reagoi heti punaisten valojen vaihtuessa vihreiksi.

Päätin jutella asiasta paluumuuttajaystäväni Riikan kanssa. Riikka kertoi huomanneensa, että suomalaiset voivat kulkea vaikka jätesäkki päällään tai persiljan varsi hampaiden välissä. Toiset kadulla kulkijat eivät kommentoi asiaa millään tavoin. Pieni huomautus voisi saada aikaan oman ”paremman” maun kehittymisen tai nolon tilanteen välttämisen. Suomalaiset eivät kerro negatiivisia asioita, koska eivät kuulemma halua loukata.

Otan asian esille myös työpaikallani. Kollegani kääntävät asian päälaelleen. Suomalainen ei anna kritiikkiä, koska toinen suomalainen ei osaa ottaa sitä vastaan. Toisaalta ei myöskään kehuja. Kritiikki koetaan haukkumisena tai kateutena, kun taas kehumista yritetään vähätellä. Ei haluta rehvastella. Onko asia todella noin yksiselitteistä ?

Jatkan keskustelua aiheesta erään paikallisen kaverini kanssa. Hän väittää, että Suomessa asioista ei voi edes olla eri mieltä. Vaikeneminen on ensimmäinen reaktio, kun kuulee itsestään eroavan mielipiteen. Uskaliaimmat saattavat ilmaista itseään, mutta siitä voi olla seurauksena avoin riita tai jopa käsirysy. Yhdeksän vuotta Pariisissa asuneena uskallan väittää, että ranskalaiset toimivat juuri päinvastoin. Mikään ei ole mehukkaampaa ainesta ruokapöytäkeskustelulle, kuin eriävät mielipiteet. Ainoastaan näin saadaan aikaan kunnon debaatti. Kukin argumentoi omaa ideaansa tuntemillaan asiaan liittyvillä faktoilla, omilla kokemuksilla jne. Keskustelun aihetta vaihdetaan sujuvasti jossain vaiheessa iltaa. Toisinaan koko ilta voi kulua rattoisasti kinatessa. Tämän tyyppisten hetkien kautta keskustelijat voivat muokata omia mielipiteitään. Harvoin mielipidettä tosin muutetaan, ei ainakaan vastapuolen siitä tietäessä.

Tällä hetkellä media väittää, että maahanmuutto jakaa Suomen kansaa. Itse tahtoisinkin nyt haastaa Bulevardin lukijat käymään kehittävää keskustelua kyseisestä aiheesta. Esitetään faktoja, huomioidaan historia, ilmaistaan tunteita, kerrotaan kokemuksista, argumentoidaan ja keskustellaan, mutta eihän jakauduta silti kahtia, vaan otetaan asioista yhä enemmän selvää juttelemalla, kuuntelemalla, lukemalla ja tutkimalla.

Mari Salo
Taidekasvattaja


Mikä on tätä päivää?

Lapsille arki on mm. hoitoon/ kouluun lähtemistä, siellä olemista, oppimista ja sosiaalista kanssakäymistä. Illalla palataan kotiin ja sieltä kiirehditään harrastamaan: soittamaan musiikkia, urheilemaan tai mitä nyt onkin tarjolla. Aikuisille se on esim. työntekoa/työnhakua ja lasten kuskaamista harrastuksiin tai omaa harrastamista. Iäkkäämmille se on joko aktiivista eläkeläiselämää yhdistyksissä tai äärimmillään asumista sängyssä. Jos halutaan tavata ihmisiä, otetaan kalenteri esiin ja sovitellaan päivämääriä.

Kun mietit päiväsi ja viikkosi ajan kulkua ja elämäsi tempoa, onko se sitä mitä sinä haluat? Onko sinun hyvä olla?

Miten sinä pidät itsestäsi ja läheistesi hyvinvoinnista huolta?

Miten sinä pidät itsestäsi ja läheistesi hyvinvoinnista huolta?

Aloitettuani työt Kulttuuriyhdistys Kuvion kulttuurituottajana, olen kuullut eri-ikäisten mietteitä ja ajatuksia siitä, mikä heille on tätä päivää. Lapsilta tulee piilotettuja toiveita puhuttaessa kulttuurista ja taiteesta: ”loppuisi kiusaaminen”, pyyntöjä: ”älä näytä tätä muille” ja mitä sieltä paljastuu? Jotain, mikä on lapselle tärkeää, mutta lasten yhteisössä ei välttämättä niin hyväksyttävää. Kun pyytää lapsen piirtämään, mitä lapsi haluaa tehdä vapaa-ajalla, hän piirtää kodin.

Kokoan ihmisiä yhteen pohtimaan ja miettimään lasten- ja nuorten kulttuuri- ja taidekasvatusta. Aikuiset ovat väsyneitä kuskaamaan lapsia harrastuksiin pitkiä matkoja. Paljon kannatetaan koulun yhteyteen lisättyä harrastustoimintaa ja tapaa muuttaa mallia toimia. Eikö tämä toisin sanoin tarkoita, että aikuisetkin haluaisivat viettää enemmän aikaa kotona?

Olisiko ihmisillä enemmän aikaa piipahdella palvelukotiin sänkyyn jumiutuneen vanhuksen luona, jos tukisimme enemmän arjen toimia, keksisimme ratkaisuja, että arki ei ole autossa ajamista paikasta toiseen tai jos ei ole rahaa, mutta on aikaa, voisi olla hyödyksi? Meidän perustarve on olla tärkeä ja että meillä on merkitystä. Hallitsemmeko aikaamme vai hallitseeko se päiväämme?

Nykyajan Suomen ihanuus on siinä, että meillä on kaikilla päätösvaltaa, meillä on tarjolla mahdollisuuksia. Tiedostammeko kuitenkaan sitä? Näemmekö uusia ratkaisumalleja ja vaihtoehtoja? Onko luovuus osa arkea ja ratkaisujamme siinä? Olemmeko jumiutuneita vanhaan tai urautuneita arkeen? Olemmeko antaneet arjen kukistaa meidät?

Luovuus on osa arjen pieniäkin tekoja.

Luovuus on osa arjen pieniäkin tekoja.

Minä haaveilen, että tukemalla monipuolista kulttuuri- ja taidekasvatusta/ kulttuuripalveluita takaisimme tulevaisuuden luovuuden ja innovaation. Luovuus olisi luonnollinen osa ongelmanratkaisua ja osa arkea. Se olisi hyvinvointi suunnitelmien, kulttuuri- ja taidekasvatuksen ja kulttuuripalveluiden lähtökohtana. Luovuus on ennen kaikkea itsensä toteuttamista. Olisiko tuloksena hyvinvoiva yhteisö?

Minna Lehtola
kulttuurituottaja, Kulttuuriyhdistys Kuvio


Ovatko pienet kulttuuritilaisuudet vetovoimaisia kesäasukkaiden tai matkailijoiden näkökulmasta?

Teatteriyleisöä Letkun metsänäyttämön katsomossa.

Teatteriyleisöä Letkun metsänäyttämön katsomossa Tammelassa.

Elämme nyt kesän kuuminta loma-aikaa, jolloin kaupungeistakin siirrytään myös maaseudun rauhaan ainakin muutamaksi viikoksi. Tämän päivän kesäasukkaat eivät enää tyydy lomallaan vain saunan lämmitykseen ja laiturilla istumiseen, vaan he lähtevät liikkeelle lähiympäristöön. Loman pitää olla myös aktiivista ja tästä raportoidaan myös sosiaalisessa mediassa. Kylien kyläjuhlat, konsertit luonnonhelmassa tai kulttuurikävelyt kiinnostavat yleisöä.

Ongelmana monissa pienissä tilaisuuksissa on löytää oikeat tiedotuskanavat tapahtumien markkinoinnille. Monesti myös tilaisuuksien järjestäjät eivät ole miettineet markkinointia muusta kuin kyläläisten omasta näkökulmasta. Jo vuosikaudet on laitettu A4 juliste siihen vanhan maitolaiturin seinään. Kyllähän nyt kaikki tietävät sen meidän viikonlopputapahtuman, järjestäjät ajattelevat. Tapahtuman onnistumiseksi tehdään valtavasti talkootyötä. Syntyy kyläläisten toimesta tunnin teatteriesitys ja kylän tanssiorkesteri esiintyy. Myös Kyläkuoro esiintyy perinteisesti aina yhden kerran vuodessa. Kun kesäjuhlapäivä koittaa juhlapaikalle saapuvat oman kylän väen lisäksi muutama naapurikyläläinen ja muutama kylän kesäasukas. Järjestäjät ovat pettyneitä ja pohtivat miksi arvioituja pääsylipputuloja ei tullutkaan.

Vähän erilaisempi taksi kuljettaa ihmisiä Letkun elämysmessuilla.

Vähän erilaisempi taksi kuljettaa ihmisiä Letkun elämysmessuilla.

Olisiko kylätapahtumista jopa kulttuurimatkailun aineksia? Voisiko kylätapahtumat kiinnostaa myös kotimaan matkailijoita tai jopa suomalaista elämänmenoa ihmetteleviä turisteja. Olemmeko asettaneet itsellemme liian korkean kynnyksen, milloin tapahtuma on sopiva tarjota myös muille kuin oman kylän väelle. Ei tapahtuman tarvitse olla Finland´s Festivals ketjuun kuuluva tapahtuma, että se kiinnostaisi turisteja tai kotimaan matkailijoita. Päinvastoin juuri pienet kiinnostavatkin enemmän kuin ne joita on varta vasten tehty ”suurella rahalla”. Tarvitaan vain yhteistyötahot jotka lähtevät tekemään yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Kulttuurimatkailu voisi olla yksi merkittävä tämän alueen työllistäjä tulevaisuudessa. Olemme kuitenkin vain reilun tunnin päästä Helsinki-Vantaan lentokentältä sekä pääkaupunkiseudusta. Kulttuuriyhdistys Kuvio on lähtenyt voimakkaasti nostamaan alueen kulttuurin näkyvyyttä uusille urille. Kulttuuri nähdään jo valtakunnallisestikin yhtenä hyvinvointia lisäävänä tekijänä. Kulttuuriyhdistys Kuvio pyrkii edistämään myös kulttuuritilaisuuksien näkyvyyttä alueella mm. julkaisemalla kulttuurikalenteria. Kalenterista löydät niitä pieniä kulttuuritapahtumia, joihin voit kutsua myös naapurissa asuvat kesäasukkaat mukaan. Kulttuurikalenteri löytyy www.kuvio.org sivuilta ja sitä löytyy painettuna versiona kuntien info-pisteistä, kirjastoista ja matkailuyrityksistä.

Ei kutsuta naapureita kylään vaan kutsutaan naapurit yhteiseen kulttuurihetkeen konserttiin, teatteriin taidenäyttelyyn tai runotapahtumaan. Kulttuuritarjontaa löytyy runsaasti alueelta. Nähdään kulttuuritapahtumissa!

Päivi Klemelä
vapaa-aikasihteeri, Tammelan kunta
puheenjohtaja, Kulttuuriyhdistys Kuvio


Lukeminen pelastaa

Ei-niin-vakavan kirjallisuuskeskustelun pyörteissä Tiina Kristoffersson ja Matti Rönkä. Kuva: Laura Jänisniemi

”Helpoin tapa pelastaa maailma tyhmyydeltä on kännykän sulkeminen ja lapsille lukeminen.” Päätoimittaja, kriitikko Aleksis Salusjärvi kirjoitti maaliskuussa niin fiksuja että edelleen hirvittää (areena.yle.fi/1-2704896).

Olin lapsena arka ja vähän yksinäinen ja opin ehkä juuri sen takia varhain lukemaan. Se muutti kaiken: kirjojen kautta pääsin hetkessä mihin tahansa maailmankolkkaan, sain tietoa mitä kummallisimmista asioista ja seikkailin rohkeasti vieraissa kulttuureissa eri-ikäisten ja -näköisten sankarien seurassa. Pelastuin tyhmyyden lisäksi myös yksinäisyydeltä.

Hyvinkään kirjasto oli satumaisen laaja onnen keidas, jossa sai rauhassa tutkia hyllyjä – muistan voimakkaan vapauden ja tasavertaisuuden tunteen. Mummolan tunkkaisen hajuisesta kirjakaapista taas jäivät mieleen etenkin Rudolf Koivun kuvittama satukirja ja Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa, josta puuttui muutama sivu erittäin harmittavasta kohdasta.

Kihisyttävän ihanaa oli myös lähteä kesälaitumilta mummon ja pikkusiskon kanssa postiautolla ”kirkolle” hoitamaan asioita, koska reissun päätteeksi saimme aina käydä Viitasaaren pienessä kirjakaupassa valitsemassa uutta luettavaa. Vaikka näitä retkiä oli enintään pari kesässä ja saalis oli useimmiten luettu jo samana iltana, ei se onnea laimentanut. Kirjan tarina oli harvoin niin lattea, ettei siihen olisi voinut palata uudelleen.

Opiskelun ja suomentajan työn myötä osa lukemisen lumosta suli suoritus- ja dedispaineisiin. Kirjat tuijottivat hyllystä vaativina, joskus melkein syyllistivät muista puuhista. Mietin vieläkin, tuliko omille lapsille luettua tarpeeksi – tyhmyydeltä suojaava annos toki kuitenkin.

Nyt kirjojen ja minun suhde on taas lämminnyt, palannut mutkattomaksi. Uskallan nauttia analysoimatta liikoja. Seikkailen ja samastun, uppoudun ja unohdun.

Urjalan kunta on ryhtynyt talkoisiin lukemisen puolesta. Keskustaan, entiseen Kajanderin kukkakaupan taloon, avataan kesäkuun puolivälissä uusi kulttuuritila, joka on tarkoitettu muun muassa lukemiseen. Kaksi vuotta sitten perustettu kirjanvaihtotori saa sieltä pysyvän sijan, ja viimeistään Pentinkulman päivien aikana 26.7.–2.8. aloitetaan sekä lapsille että aikuisille suunnatut ääneenlukutuokiot. Aikaisemminkin saa toki tulla lukemaan! Ovet ovat näillä näkymin avoinna ainakin tiistaista perjantaihin klo 10–16.

Tartu siis kirjaan – lukeminen voi pelastaa aikuisenkin! Ja jos luet ääneen, saatat huomaamattasi pelastaa muutaman muunkin.

Laura Jänisniemi

Kirjapuhetta ja -keskusteluja myös Pentinkulman päivien blogissa: pentinkulmanpaivat.fi/artikkelit/


Tanssijalkaa kutkuttaa – kumpi vie?

Sotkalinna

Olen sitä ikäluokkaa ettei lavatanssit pahemmin kiinnostaneet eikä koulussakaan opetettu pakollista valssia enempää. Lähitienoon tanssilavatkin olivat laittaneen ovensa säppiin eikä rohkeuteni riittänyt lähteä bussilla Tanhuhoviin Lohjalle en tiedä olisko edes vanhempani päästäneet sinne.

Kuitenkin rohkaisin itseni ja osallistuin ensimmäisille tanssikursseille Tammelan eteläisen maamiesseuran järjestäessä niitä vuostuhannen alussa. Siellä sitä oppi alkeet perustansseista, polkkaa ja jenkkaa pääsi harjoittelemaan Jokiläänin kansalaisopiston kurssilla. Ongelmaksi tanssikursseilla muodostuu vain se että ellei sinulla ole sitä tanssikaveria mukana, harjoittellaan sitten naisparissa ja toiselle lankeaa miehen osa viejänä. Onhan viejän taitokin hyvä osata silloin kun eteen sattuu tanssitaidoton mies. Kyllä ne perässä tulee jos sattuvat omaamaan edes rytmitajua ja halun seurata.

Minulle vasta-alkajalle on helpotus kun tanssimaan hakee vanhempi herrasmies joka ottaa tiukasti kiinni ja vie oli tanssilaji mikä tahansa.

Olen tässä vuosien aikana kiertänyt seutukuntamme eri yhteisöjen tapahtumissa. Olen käynyt tutustumassa heidän juhlapaikkoihinsa, toimintakultuuriinsa ja tapahtumansa henkeen. Kyläjuhlat on siitä mukavia, että tanssikaverin kanssa voi jutella paikallisista asioista ja moni kertoo mielellään kylästään. Harmittaa vain että joskus näihinkin tapahtumiin osallistuu suorittajatanssijoita jotka valtaavat koko tanssiparketin huomioimatta muita iäkkäämpiä pareja tai lapsia, jotka tanssivat tavallaan.

Laskin tässä talven aikana kuinka monta tanssilavaa on vielä käymäti sadankilometrin säteellä. Totesin uusia ennen kokemattomia paikkoja olevan vielä paljon, edellisvuosien paikkoja kaihtamati.

Marjo Kanerva, Tammela


Saanhan luvan?

www.esakallio.net
http://www.amyri.fi/amyri/
http://www.sarkanlava.com/
http://www.niinijokipappinen.net/pappisten_lava.htm

Valtakunnallinen tanssipaikkahaku ja muuoheismateraali

http://tanssi.net/fi/p/index.html


Kenen kulttuuria?

Kenen kulttuuria?

Jälleen on se aika vuodesta kun harjoitukset ovat tiiviimmillään. Jännitys nousee sitä korkeammalle, mitä lähempänä esitys on. Huoli vuorosanojen muistamisesta jää kuitenkin taka-alalle kun muistetaan, että ohjaajan täytyisi muistaa ostaa esiintyjien ruusut. Eihän siitä mitään tule, jos ensi-ilta menee ohi eikä kukaan jaa ruusuja! Toukokuun alussa on vuorossa kehitysvammaisten äitienpäiväjuhla ja ohjelmaa on harjoiteltu jo monta kuukautta.

Toisessa ryhmässä mietitään miten kynää taas kuuluukaan pitää kädessä? Ja miten se oma nimi kirjoitettiinkaan? Kauniilla, tarkalla käsialalla se sitten paperille piirtyy, kirjain kirjaimelta. Joku vähän tuhahtelee, ettei hän olisi uskonut, että vieläkin täytyy opetella piirtämään. Vuorossa on vanhainkodin taidekerhon tapaaminen.

Pääsiäisryhmä huokaisee helpotuksesta – yleisöä tuli ja esitys meni todella hyvin. Muutama unohdus ei näkynyt yleisölle asti, ja lapsinäyttelijät hurmasivat kaikki, siinä oli aikuistenkin helppo näytellä perässä. Viimeisen esityksen jälkeen olo on todella onnellinen – muutamalla harjoituskerralla saatiin koskettava esitys pääsiäiseksi valmiiksi ja yleisö ekaluokkalaisista eläkeläisiin ymmärsi sen sanoman.

Samaan viikkoon mahtuu kulttuurin tekemistä yhdessä jos toisessakin muodossa ja ohjaajana jään miettimään kuka omistaa kulttuurin. Kummallinen kysymys, tiedän, mutta silti se nousee mieleeni. Meillä on niin helposti tapana aliarvioida toisten tekemisiä ja väheksyä pientä. Harrastusmuotoinen kulttuurintuottaminen saa kyllä ymmärrystä osakseen mutta harvoin arvostusta.

En väheksy ammattilaisten tekemisiä. En todellakaan. Kateellisena ja ihaillen seuraan heidän esityksiään. Mutta suurimman nautinnon saan silloin kun vaikeastivammainen keskittyneesti piirtää paperin täyteen kukkia – siitä tuli kaunein taulu minkä olen koskaan nähnyt! Tai kun muistisairas vanhus onnistuu kirjoittamaan oman nimensä hapuillen mutta ylpeänä paperille. Täydellisiä taidenautintoja!

Harrastajateatterin ohjaajana saan vuosittain nauttia niistä mahtavista hetkistä kun näyttelijä ylittää tietyn rajan – kun hän heittäytyy rooliin ja antaa mennä – eikä enää esitäkään itseään vaan löytää roolihahmon sielunelämän ja tulee siksi toiseksi ihmiseksi. Viimekesänä kaksi pientä merenneitoa värjötteli kylmässä sateessa laiturilla niin antaumuksella, että heitä todella uskoi oikeiksi merenneidoiksi!

Kuka siis omistaa kulttuurin? Minä. Ja sinä. Me kaikki. Ikään, uskontoon tai sukupuoleen katsomatta. Tapahtuma muuttuu kulttuuriksi sinä hetkenä kun me koemme näitä loistavia hetkiä joissa esitys kohtaa yleisönsä. Se voi olla kotona olohuoneessa esitetty konsertti, hiekkalaatikolla lausuttu runo tai Wienissä esitetty konsertti – kaikki se on kulttuuria ja kuuluu sinulle ja minulle. Me omistamme kokemuksemme ja meille jää niistä muistot.

On turha puhua korkeakulttuurista tai lastenkulttuurista. Tai muutenkaan vetää rajoja kokemuksille. Kulttuuri perinteisesti tarkoittaa sivistystä ja ’sielun viljelemistä’, sen tarkoituksena on siis nostaa ja kasvattaa. Aivan sama kuka sen tekee. Aivan sama kuka sen kokee. Sivistys kuuluu meille kaikille. Tasa-arvoisesti!

Olla-Riitta Aarikka, Somero

 


Ainakin sata satunallea – lastenkulttuurin runsaudensarvi

lastenkulttuuri

Pieni testi, hyvä lukija. Luettele mahdollisimman monta satunallea.

Muistitko Nalle Puhin, Rasmus Nallen, Tao Taon, Bamsen, Ti-Ti Nallen, Halinallet, Urpon ja Turpon, Uppo-Nallen, Karhuherra Paddingtonin ja Nalle Luppakorvan? Kun pikaisella miettimisellä mieleen juolahtaa kymmenen satunallea, on niitä taatusti olemassa ainakin sata. Nykylapsilla on mistä valita. On elokuvia, kirjoja, musiikkia, teatteriesityksiä, äänikirjoja, pelejä…

Toista oli ennen. Hiljattain iäkäs herra muisteli syntymäpäivähaastattelussa joulukalenteriaan lähes seitsemänkymmenen vuoden takaa. Hän muisti hämmästyttävän tarkasti kaikki kalenterin yksityiskohdat. Oli selvää, että hän oli avannut jokaisen kalenteriluukun äärimmäisen keskittyneenä ja tarkastellut kuvia lukemattomia kertoja. Joulukalenteri oli ollut hänen aarteensa. Nykyajan lapset tuskin muistavat vuosikymmenten kuluttua joulukalenterinsa kuvia, sillä heidän maailmansa tulvii visuaalisia ärsykkeitä. Aamu saatetaan aloittaa katsomalla piirrettyjä, päivällä luetaan kuvakirjoja, illalla katsotaan lastenohjelmia tai elokuvia tai pelataan tietokoneella. Lasten elokuvissa ja ohjelmissa seikkailevat milloin merenneidot, milloin autot, jotka ovat hetken aikaa esillä niin lasten leikeissä kuin lapsille suunnatuissa tuotteissakin, kunnes uudet sankarit taas päihittävät ne ja vanhat unohtuvat.

Onko lastenkulttuurista tullut kaupallista kertakäyttötavaraa, jossa pyritään vain mahdollisimman suuriin voittoihin? Mielestäni näin ei ole käynyt. Eittämättä lastenkulttuurin tarjonta on runsasta, mutta juuri siksi ainoastaan laadukkaat tarinat erottuvat joukosta ja jäävät pysyvästi mieliin. Viisivuotias poikani muistaa varmasti kuudenkymmenen vuoden kuluttuakin Autot-elokuvan sympaattiset hahmot ja monituiset autokisat, jotka hän elokuvan innostamana piti lastenhuoneen lattialla. Kulttuuri, olkoonkin vain yksi monista Disneyn elokuvista, on jälleen kerran tehnyt ihmeellisen tehtävänsä: naurattanut, virkistänyt, avartanut maailmaa, saanut miettimään miltä tuntuu olla joka muu.

Mari Kujanpää
Oripää


Resurssi vai rahareikä? – kulttuurin tulokulma

Nostaako kulttuurin yhteistyö seutumme uuteen kukkaan?

Nostaako kulttuurin yhteistyö seutumme uuteen kukkaan?

Forssan seudulla perustettiin viime vuonna yhdistys, jonka tarkoituksen on nostaa kulttuurin asemaa ihmisten arjessa ja tehdä kulttuurista elinkeinoala tällä seudulla. Siis tämä Kuvio tässä, jonka sivulla nyt kirjoitan.

Idean takana olivat vahvasti paikalliset toimijat, mm. Elina Kylämarkula, Eila Heikkilä ja Päivi Klemelä. He innostivat mukaansa paitsi alueen taiteilijoita, myös useita kuntia ja sitä myöden taiteilijoiden kuntien resursseja ja uskottavuutta apurahojen metsästyksessä.
Apurahat on tarkoitus suunnata alueen kulttuuritoimijoiden hyväksi, sikäli mikäli kulttuuritoimijat niin sanotusti toimivat.

Menin yhdistyksen perustavaan kokoukseen herkän adrenaliinipitoisena, valmiina puolustamaan harrastajien oikeuksia ja etuja: mitä jos paikallisen kulttuurin vähäiset rahat siirtyvätkin nyt muualta palkatuille projektinvetäjille ja ja heidän helsinkiläisille kavereilleen, jotka ryhtyvät esiintymään tällä seudulla? Mitä jos kunnat ryhtyvät ostamaan kulttuuripalvelunsa kolmannelta sektorilta ja tarjonta supistuu? Mitä jos innokkaat taiteiijaelämästä vieraantuneet keski-ikäiset naisihmiset kuluttavat paikallisen kulttuurin rahat omiin kokouspalkkioihinsa, kivoihin retkiin ja keskinäiseen kerhotoimintaan? Mitä jos kaikesta tuleekin söpöä näpertelyä joka ei johda mihinkään?

Kultturellisti riehuvan kokouksen päätteeksi tulin siihen käsitykseen, että jos kaikki se energia, joka kokouksessa purkautui, muuttuu rakentavaksi toiminnaksi, tästä voi tulla jotain. Että mitä järkeä on yrittää purra kättä joka on yhteinen ja yrittää tarjota jotain.

Yhdistys palkkasi toiminnalleen johtajan, sellaisen joka osaa ammattimaisesti luoda kontakteja merkittäviin alan toimijoihin, tuntee rahoitusmahdollisuudet ja osaa viestinnän. Nyt olisi aika tarttua tilaisuuteen; järjestäytyä niin, että olemme yleisön tiedossa, toinen toistemme tiedossa ja kykenemme yhteistyöhön.

Talouselämä -lehti kertoo artikkelissaan 9.3.2015 ¹, että Suomen harvoja kasvavia aloja on matkailu. Jos kerran tämä ala näyttäisi kasvavan, eikö olisi mahdollista, että tämän alueen lukuisat kulttuuritoimijat ryhtyisivät tarjoamaan palvelujaan alan yrityksille, kehittäisivät toimintaansa yhteistyössä yritysten kanssa ja keskenään kykenisivät luomaan jotain uutta ja ainutlaatuista, jota tultaisiin kaukaakin katsomaan silmät ymmyrkäisinä. Helsingistä, Tukholmasta ja Pietarista. Taavetista Turusta ja Matkusta. Ja tietysti jättäisivät muutaman lantin paikan päällekin. Ei kuulosta mahdottomalta. Meinaan kun kerran pohjalaisetkin niin miksi emme me.

Tanja Thomsson

Lähteet:
¹ Talouselämä-lehti 9.3.2015 ”Harvinainen ala Suomessa: Kiikarissa 30 000 uutta työpaikkaa”  http://www.talouselama.fi/uutiset/harvinainen+ala+suomessa+kiikarissa+30+000+uutta+tyopaikkaa/a2296092


Kuvion blogi uudistuu

Kulttuuriyhdistys Kuvio uudistaa tätä blogia. Maaliskuusta alkaen blogin nimi on Puheenvuoroja kulttuurista ja tulemme julkaisemaan täällä 18.3. lähtien kulttuuriaiheisia mielipidekirjoituksia eri kirjoittajilta. Tarkoituksena on nostaa esiin erilaisia näkökulmia kulttuuriaiheisiin ja herättää keskustelua. Uusi kirjoitus julkaistaan aina kahden viikon välein.

Olet tervetullut kommentoimaan kirjoituksia. Muistathan kuitenkin perustella mielipiteesi!

Kirjoitussarjan avaa forssalainen Tanja Thomsson 18.3. julkaistavalla blogikirjoituksella.

Blogin osoite on http://www.bulevardi.fi/kulttuurinkuviot

Lisätietoja Kuvion toimistolta, p. 050 407 8823, ellinoora.auvinen@kuvio.org


Kulttuuriyhdistys Kuvio

Kulttuuriyhdistys Kuvio on palvelu- ja yhteistyöverkosto, jonka tarkoituksena on parantaa kulttuuritoiminnan edellytyksiä ja vahvistaa kulttuurin asemaa ihmisten elämässä, yhteiskunnassa ja elinkeinoelämässä. Sen toimialueeseen kuuluvat Hämeessä Forssa, Humppila, Jokioinen, Tammela ja Ypäjä, Varsinais-Suomessa Oripää, Loimaa, Somero ja Koski TL sekä Pirkanmaalla Urjala ja Punkalaidun.

Lue lisää toiminnastamme internetsivuiltamme.
www.kuvio.org


New era

Hi,

The project Kulttuurin Kuviot has born fruit. On the 4th of December a new Association was born. Kulttuuriyhdistys Kuvio. We are still on the same web domain although many things have changed since. We try to bring the municipalities together in one cultural area. We are of the opinion that this an effort that will benefit us all. Not just Forssa, but also the surrounding municipalities. So far the municipalities that have joined us are:

  1. Jokioinen
  2. Forssa
  3. Humppila
  4. Tammela
  5. Oripää
  6. Ypäjä

Missing from this list are actually the municipalities that would benefit most from cooperation. These are the bigger country side municipalities.

  • Loimaa
  • Somero
  • Urjala
  • Koski TL

That is really regrettable.  There is a definite need to develop cultural products together as part of existing infrastructure. Together we can be stronger. We can draw more money from subsidy funds if we cooperate and sell our cultural products more easily if we can offer the consumer complete packages. It is this kind of thing that we want to work on in the future so please join us in our quest. It will be a fantastic journey for all of us.

Greetings

Jos Helmich


Hakemalla haettua

Kulttuuripuolen elämänrytmiä hallitsee kummallinen sykli. Kun vuosi on pimeimmillään ja säätila tylyin, pitäisi jo olla miettimässä kevään ja kesän mahdollisia tapahtumia. Toisaalta pimeässä on hyvä miettiä syntyjä syviä. Mikäli haluaa tulevana vuonna jotain suurempaa toteuttaa ja saada vielä rahoitusta (jota Suomessa jaetaan ehkäpä maailman avokätisimmin), on kuitenkin pysyttävä hereillä. Nyt on taas tullut aika toimia.

Itse heräsin vastikään ajatukseen, kuinka voimakkaasti apurahapoliittiset päätökset säätelevät koko kulttuurikentän aikajänteitä. Onko niin, että talven kulttuuritarjonta on hiljaisempaa paitsi valon ja käytettävissä olevan loma-ajan, niin myös rahoituksen aikataulutuksen johdosta? Juu, on toki olemassa rahastoja, jotka myöntävät rahaa kulttuurille ympärivuotisesti, ainakin yksi. Syksy on kuitenkin pääasiallista suunnitelmien tekemisen aikaa.

Tässä on varmasti myös hyviä puolia. Jos kaikki suunnitelmat tulevasta tehtäisiin keväällä, tulisi niistä ainakin omalla kohdallani megalomaanisen suuruudenhulluja. Perustelut voisivat myös harhautua varsin värikkäiksi. Olisiko koko maassamme erilainen kulttuuriympäristö, mikäli taiteilija-apurahat ja muut avustukset haettaisiin keväisin? Onko tässä koko suomalaisen synkkyyden kulttuurin alkulähde?

Jätetään edellinen näkemys omaan arvoonsa, sillä itse taiteellinen työhän suoritetaan ympärivuotisesti, niin kuin työt nyt yleensäkin. Kulttuurin kuviot -hankkeen tuottajan toimenkuvassa yritän saada alueellisia kulttuuritahoja hakemaan rohkeammin hankkeisiinsa avustuksia. Viimeksi tulevista yhteistoimintamalleista keskusteltiin 22.10. Ypäjällä. Joku saattoi myös samana päivänä huomata pikku-uutisen Forssan Lehdestä Humppilan kunnan Kulttuurin kuviot -hankkeeseen mukaan lähtemisestä. Myös Ypäjällä pidetystä tilaisuudesta jäi hyvä tunnelma hevospitäjän kulttuurimyönteisyydestä, mistä on tietenkin jo kesällä saatu oiva esimerkki hevospatsaan ja kaupungiksi julistautumisen yhteydessä.

Nyt toivottaisiinkin myös alueellisesti vastaavanlaista heittäytymistä kulttuuriasioiden eteenpäin viemiseksi. Vähintä mitä kaikki itseään tekijöinä pitävät voivat tehdä, on laittaa hakemuksia vetämään kuun loppuun mennessä mahdollisimman moneen eri osoitteeseen. Nyt sitä on taas jaossa, mutta se on hakemalla haettava.

yleisoa_0218_1600 yleisoa_0251_1600kunnanjohtaja_0226_1600

 

Eero Koski

Kulttuurin kuviot -hankkeen tuottaja

(kuvat: Eila Heikkilä)


Kulttuuri ja demokratia

Onpa isoja ja raskaita sanoja. Pysytään nyt kuitenkin maan tasalla. Kulttuuria on kun käyt teatterissa ja demokratiaa on kun äänestät, tai nyit valtuutettua hihasta. Ympäröivä maailma on ajamassa kuntia isompiin rakenteisiin, ja nyt ollaan syystäkin huutamassa lähidemokratiaa apuun. Tämä oli keskiössä 15.9. Lokaali paikallistoiminnan valtakunnallisessa juhlassa, missä itsekin satuin pönöttämään. Koska Suomeen ei nyt tunnu muita asioita mahtumaan, pohditaanpa nyt seurauksia joita pyrkimys kohti suurempia rakenteita ja toisaalta kohti lähidemokratiaa tuo niinkin kaukaiseen asiaan kuin kulttuurityöhön.

Jos oikein olen ymmärtänyt, lähidemokratia tarkoittaa paikallisten ihmisten aktiivista osallistamista vaikkapa kaavoitus ja liikennejärjestelyjen suunnittelun toteuttamiseen, vieläpä sillä tavoin, että ihmisiä melkeinpä pakotetaan ottamaan kantaa viemällä tiedotus ja palautekanavat kylätalolle tai muihin keskeisiin paikkoihin. Kiehtovaa. Mitä, jos mitään, tällä on merkitystä kulttuurityön kannalta?

Itse luovan työn tekeminenhän on harvoin demokraattista. Sinfoniaorkesteria johtaa länsimaille nykyisellään jo merkillisen autoritäärinen kapellimestari. Itsekin monessa puhallinorkesterissa soittaneena ei koskaan tullut mieleenkään kyseenalaistaa ainakaan muiden edessä ääneen kapellimestarin tulkintaa hidastuksen ajoituksesta tai kappaleen rytmisestä käsittelystä, vaikka saatoin näin ajatellakin. Kaikkein vähiten Kainuun prikaatin sotilassoittokunnassa. Eikä lopputulos ehkä olisikaan ollut oikeastaan minkään näkemyksen mukainen, jos kaikki orkesterissa olisivat voineet äänestää sen muotoutumisesta.

Itse luovaan prosessiin ei siis yleisellä tasolla ole pakko soveltaa demokratiaa, saati sitten lähidemokratiaa (soittajat omassa pultissaan neuvottelevat ensin keskenään pultin yhteisestä tulkinnasta, jota sitten lähtevät ajamaan). Kuitenkin kulttuurityö itsessään voisi hyötyä suurestikin avoimemmasta päätöksenteosta, tiedottamisesta ja ennen kaikkea paikallisten toimijoiden tarpeiden ja niiden täyttämiseen tarvittavien ratkaisujen kartoittamisesta. Kysytäänpä vielä ilman konsulttikielen koukeroita, mitä vaatisi lähteä toteuttamaan asioita, jos johonkin paikkakunnalle on jo pitkään haaveiltu tietynlaista konserttia, tapahtumaa tai kirjapiiriä?

Totta, on oltava joku, joka kutsuu koolle, antaa tasapuolisen mahdollisuuden ideointiin ja vieläpä ohjaa ja avustaa oikeiden rahoittajien ja yhteistyökumppaneiden luokse. Silti tämänkaltainen kulttuurin lähidemokratia ei oikeastaan vaadi kuin kaksi asiaa, ammattitaitoisen koollekutsujan ja avoimen mielen. Käytettävissä olevasta vapaa-ajasta, aktiivisesta yhteisöstä ja tekemisen meiningistä ei myöskään ole haittaa, mutta yleensä nämä seuraavat hyvin suunniteltua toimintaa.

Lähikulttuurin mahdollisuudet syntyvät, kun kysytään itseltään: ”Mitä haluaisin kokea ja nähdä?” ja tämän jälkeen: ”Mitä olen itse valmis tekemään sen toteutumisen eteen?”. Nykyisellään ihmiset saadaan kokoon vähän kauempaakin erilaisilla yhteydenpidon mahdollisuuksilla, joilla ei itsessään ole suurtakaan merkitystä. Paljon tärkeämpää on tuoda uusia ”orkestereita” yhteen, riippumatta siitä mitä ja millä instrumenteilla he päättävätkään soittaa.

Eero Koski

Kulttuurin kuviot -hankkeen tuottaja


Yhteistyötä?

Mitä tämä yhteistyö tarkoittaa? Tätä minulta kysellään, kun kierrän hankehommissa kuntia ja kulttuurivaikuttajia vakuuttamassa sen hienoudesta. Kysymys kuulostaa aluksi turhalta, mutta kyynisemmälle luonteelle paljastuu sen alla piileviä oletuksia. Yhteistyö ja avunantohan olivat jo muinoin, sanotaanko vaikka moniulotteisia ja monimerkityksellisiä sanoja. Usein kysymys sisältääkin sellaisia ääneen lausumattomia taustaoletuksia, kuin vaikkapa: ”Joudunko jonkun toisen hommiin, joka kerää kaikki hyödyt tekemisistäni, mutta ei osallistu itse asioiden toteuttamiseen?” Tämä kaiketi on pelkona myös nykyisiä kehitteillä olevia yhteistyökuvioita torpattaessa. Ehkä siis olisi aika tuoda valoa tähän mystiseen ja pelkoa herättävään sanaan, yhteistyö.

Yhteistyö on tietenkin yhdessä tekemistä. Perinteisesti kai ajatellaan, että tällöin tehdään yhdessä töitä, yhteisen maalin tavoittamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa totuus. Yhtä lailla voi yhteistyötä olla toiminta, jossa molemmat osapuolet hyötyvät yhteistyöstä siinä määrin, että pääsevät kohti omia, erillisiä tavoitteitaan. Tällainen tilanne on kuviteltavissa juuri kulttuurityön osalta; kulttuurin tekijä ei välttämättä tavoittele yleistä hyvinvointia, työssä jaksamista, yhteisöllisyyttä tai ikäihmisten aktivointia, mutta hänen itseilmaisullaan on myös tällaisia seurauksia.

Yhteistyöhön kuuluu myös tietty valinnan vapaus. Jos tehtävät ovat ylhäältä päin saneltuja, kyseessä ei enää ole yhteistyö, vaan pelkkä työ. Yhteistyöllä on kuitenkin se erikoinen piirre, että se synnyttää usein jotain uutta. Uudet ideat ja käytännöt syntyvät uusien kohtaamisten ja työtapojen myötä. Toki niitä voi yrittää synnyttää myös yksin, omassa nurkkauksessaan kyhjöttämällä, mutta tuskin kannattaa pidättää hengitystään tämän tuloksia odotellessa. Yhdessä uskalletaan helposti sellaista, mitä muutoin ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Tämän jokainen muistaa varmasti jo omasta lapsuudestaan (No hyppää nyt jo!).

Kulttuuritahojen yhteistyössä taas esiintyy monenlaisia varauksia oman saavutetun aseman ja maineen osalta. Tässä on toki tiettyä logiikkaakin, sillä monissa kulttuurin lajeissa olet suurin piirtein se, kenen kanssa olet aiemmin tehnyt yhteistyötä. Liiallinen varovaisuus on kuitenkin juuri tämän takia pidemmässä juoksussa sairaus. Tähän on tultu leikkimällä liian pitkään omalla hiekkalaatikollaan, johon muilla ei enää ole tulemista. Tällaisten asenteiden kohtaaminen on kaikkein turhauttavinta, mutta ei onneksi kovin yleistä. Ulkopuolelta tilannetta seuraava ymmärtää, että hiekkalinnasta tulee suurempi, komeampi ja pysyvämpi, kun hiekkalaatikot yhdistetään isoksi leikkikentäksi. Kasvavalla yhteistyöverkostolla myös ehkäistään nurkkakuntaisuutta, sillä verkostoituneesta yhteistoiminnasta löytyy kaikille liikkumavaraa ja mahdollisuuksia yli pienten maantieteellisten alueiden.

Yhteistyö tarkoittaa minulle siis yhteistä vapautta kasvaa uusiin suuntiin. Tämän blogin myötä Kulttuurin kuviot -hanke kasvaa myös Bulevardin makasiinin suuntaan, synnyttäen toivoakseni ainakin jotain uutta. Uuden blogin sisältö tulee syntymään osittain myös yhteistyönä, luovuttaen äänenkäyttöoikeuden ajoittain myös lähialueen kulttuurin tekijöille ja tuottajille. Olkaahan yhteyksissä. Yhteistyöllä kun tavoitellaan paljon muutakin, kuin vain sanahelinää.

 

Eero Koski

Kulttuurin kuviot -hankkeen tuottaja